Urheilijat eivät tyydy vähään. Emme rentoudu. Emme istu aloillamme. Oli peli mikä tahansa, me haluamme voittaa. Kun voitamme, hankimme uuden pelin. Vaadimme itseltämme paljon. Saavutuksilla ei ole väliä. Kiipeilijällä on aina uusi vuori.
Viime perjantaina oli yksi elämäni hienoista hetkistä, osallistuin juoksukilpailuun 14 vuoden tauon jälkeen. Ennen vammautumistani rakastin juoksemista, eikä se rakkaus ole 14 vuoden aikana hävinnyt. Pikemminkin vahvistunut. Perjantaina Töölönlahdelle järjestettiin Yritysmaraton- tapahtuma, jonka tarkoituksena oli koota yrityksiä juoksemaan Töölönlahden ympäri kilpailumielessä, rennolla asenteella. Maraton oli jaettu 19. osuuteen (19*2.2km), joista jokainen joukkueen jäsen suoritti yhden tai usemman. Itse juoksin osuudet, 9. ja 19. Paralympia-teamissä! Teamimme koostui kolmesta urheilijasta: Amanda Kotaja (ratakelaus), Miika Honkanen (maalipallo) ja minä, sekä urheiluamme tukevien yritysten jäsenistä.
Tietysti kilpailuhenkisenä ihmisenä lähdin hyvää suoritusta tekemään. Oli se sitten maailman cup - tai rento-meininki -kilpailu, niin minä haen voittoa! ;) All- out heti ensimmäisillä metreillä, ja loppuun asti tuli ihan lennokkaasti. Loppuajat: 10.40 ja 10.14.
Kilpailumatka ei ollut pitkä, mutta matka, jonka olen kulkenut 2.2 juoksukilometrin eteen on ollut. Pitempi kuin maraton. Vammauduttuani opettelin uudestaan kävelemään, ensimmäisen 5km lenkin KÄVELIN 4 vuotta sen jälkeen, viime kesänä harjoittelin yli 20h ennen kuin juoksin 100m... mutta kaikki se on ollut tämän arvoista.
Vuorikiipeilijöistä otetaan kuva vuoren huipulla. He hymyilevät onnessaan, ja voitonriemuisina. Matkalta ei oteta kuvia. Kuka haluaa muistaa sen kaiken muun? Vaadimme itseltämme paljon, koska meidän on pakko. Emme siksi, että pidämme siitä. Sitkeä kiipeäminen, kipu ja itsensä ylittämisen tuska. Kukaan ei ota kuvia siitä. Kukaan ei halua muistaa sitä. Haluamme muistaa vain näkymän huipulta. Henkeäsalpaavan hetken maailman katolta. Se saa meidät kiipeämään. Se on kivun arvoista. Se on minkä tahansa arvoista! Haluan suuresti kiittää sponsoriani Ottobock:iä! Heidän ansiosta saan nautti juoksun flow:sta, ja olla erittäin onnellinen tyttö. KIITOS!
Kuvia päivästä:
Joukkueen urheilijat: Amanda, Miika ja minä. Amanda taisi olla ainoa kilpailija, jolla ei ollut jalat hapoilla! ;)
Miika (maalipallo) sekä opasjuoksija Katja.
Paras parajoukkue- teamimme!
Tästä on hyvä jatkaa ensi lauantain Lontoon maailman cupia kohden!
Lähes kuukausi kulunut edellisestä postauksestani, pahoittelut. Palaan vielä parilla kappaleella leiriin, tai oikeastaan siihen, miten lopulta Helsinkiin pääsimme.
Sairaalasta päästyämme haimme harjoituskeskuksesta tavaramme. Olin sairaalaan lähtenyt yöpaita päällä, ilman kenkää, passi ja kännykkä kädessä. Herätin hieman katseita sairaalan aulassa, noh tuijottavathan ne ihmiset muutenkin. Tällä kertaa ihmisten katseesta välittyi kuitenkin enemmän sääli kuin kiinnostus. Turisti tullut lomalle, ja nyt palaa kotiin ilman toista jalkaa, kenkää, ja vain passi kourassa. Huono tsägä. ;)
Harjoituskampukselta siirryimme kaupungin keskustaan odottelemaan paluumatkaa. Ensiksi tietysti mietimme, mistä löytäisimme hyvän harjoittelupaikan, olihan jo 1.5vrk levätty, ja sen jälkeen missä yöpyisimme. Kolme yötä vietimme hotellissa, ja harjoittelimme avovedessä sekä monipuolisella salilla. Sunnuntaina, yli 100h myöhässä, saavuimme lopulta Helsinkiin, vieläpä laukkujen kanssa. Hieno reissu!
Kolme päivää vietin kotona, jonka jälkeen suuntasin Paralympia -leirille Pajulahteen. Ei tarvinnut kauaa elää ilman all-inclusive- ranneketta. ;) Treeniseuraa, laadukasta harjoittelua, ja pieni jetlag. Mukavaa siis oli.
Viimein alkaa arki palautua, tai noh, jos tätä arjeksi voi kutsua. Suuria muutoksia on tapahtunut viimeisen kahden kuukauden aikana, joten onko tämä sitten arkea vai juhlaa? Sääriluun poikkimurtuma alkaa olla (vihdoin) kunnossa, ja viimeisen kuukauden olen pystynyt juoksemaan täyspainoisesti. Juoksuproteeseja testailtu ahkerasti, ja ominaisuuksia vertailtu Coloradon harjoituskeskuksessa. Nyt on toivottavasti paras löytynyt. :) Tuntuu käsittämättömän upealta, että molemmat jalat ovat juoksukunnossa! ;) Viimeisen 12 vuoden aikana juoksukuukausia on ollut kolme, toivottavasti jatkossa hieman enemmän. Uusi valmennussuhde alkoi Pajulahden leirin jälkeen, ja sen myötä harjoitteluni on muuttunut paljon.
Viikonloppuna kirjoitan enemmän nykyisestä harjoittelustani, ja tulevasta kaudesta. Paras pitää postaus luettavan mittaisena, ;)
Olen kirjoittanut, ja sanonut, eläväni unelmaani. Saan treenata, ja tehdä juuri sitä, mitä haluankin. Vuodessa on kuitenkin 365 päivää, minulla 299 (parin viikon loma+lepopäivät laskettu pois) treenipäivää. Eihän ne kaikki ole unelma-päiviäni.
Viime viikon perjantai oli yksi niistä päivistä, kun treenaaminen ei todellakaan ollut mieleistä. 11 edellistä päivää olin treenannut paljon, erittäin paljon. Takana oli 19 treeniä, joiden yhteen laskettu keskiarvosyke oli 159. Toisin sanoen n. 30 tuntia treenattu 159HR:n keskiarvolla. Siihen saa jo ihan sykkiä. ;)
Perjantaina tuli totaalinen väsymys, henkinen että fyysinen. Itkin, koska Ariel oli vaihtanut pyykinpesuaineen tuoksua, ja treenivaatteni tuoksuivat kamalalle. Itkin myös Lidlissä, kun haluamaani omena- laatua ei ollut- olinhan sinne asti raahautunut.
Urheilijan, varsinkaan huippu-urheilijan, kanssa ei kannata seurustella. Ensinnäkin he ovat itsekkäitä. Olen monta kertaa miettinyt, jos joku muu perheeni jäsenistä tai ystävistäni alkaisi jauhaa pyörällä, sisällä, 6.30 sunnuntai- aamuna, niin taatusti menisin sanomaan: "Onko ihan pakko?!". En myöskään kestäisi, jos joku heistä jättäisi väliin monet joulut ja juhlat harjoittelun takia. On helppoa olla urheilija -ei tarvitse kestää kuin itseään.
Toinen syy, miksi urheilijan kanssa ei ole helppo elää, on, että he käyttäytyvät kuin lapset. Itselleni tulee niitä hetkiä, kun ei jaksa, ja kaupan lattialle on kiva mennä itku-potku-raivareita suorittamaan. Vanhemmilla ollessani he toivovat, etten alkaisi hirveän aikaisin viikonloppuisin leikkimään, jotta he saisivat nukkua pidempään. Koko päivä rytmitetään lapsen, tai siis aikuisen urheilijan ehdoilla.
Lauantaina ystäväni tuli Helsinkiin. Tietysti olimme järjestäneet ajankohdan MINUN harjoitteluni mukaan, mitenkäs muutenkaan. ;) 24 tuntia sosiaalista elämää teki kyllä erittäin hyvää. Sunnuntain viimeinen treeni ennen lepopäivää, menikin hänen tuomalla energiallaan.
Vaikka pari päivää tuntuivat työltä, on tämä silti unelmaani. Urheilijan elämästä 90% on todellista työtä, mutta huippu-urheilijat muistavat vain ne 10%, osaavat nauttia hetkistä ja saavat niistä tarvittavan energian jäljelle jäävään 90%:iin. Entinen huippu-urheilija, nykyinen huippu-tyyppi, Katja Saarinen, kuvasi tämän hyvin: " Vaikka 90% treeneistä joudun tekemään huonossa säässä, on hienoa treenata ulkona!".
Ennen vammautumistani olin luonteeltani päämäärätietoinen, sinnikäs ja tunnollinen. Sitä olen vieläkin, vaikka monet näkevät minut vain yksijalkaisena tyttönä.
Välillä tuntuu, että vammani määrittää koko luonteeni. Ihmiset eivät halua tutustua Liisaan, vaan yksijalkaiseen tyttöön. Itse en kuvailisi luonnettani sanomalla, että minulla on liikuntavamma. Jos ulkonäköäni kuvailisin, voisin mainita, että toinen jalkani on hieman ohuempi, eikä niin lihaksikas. ;)
Syy, miksi vammattomat näkevät minut vain yksijalkaisena tyttönä, eikä Liisana, on osaksi myös "me" vammaiset. Vammaa käytetään tekosyynä, ja sen taakse piiloudutaan. "En voi mennä uimahalliin, koska minulla on vain yksi jalka". Piiloudut vammasi taakse, kun et kehtaa sanoa, että häpeät itseäsi ja olet ulkonäkökeskeinen ihminen. Eihän vammasi tässä tapauksessa estä sinua menemästä, vaan sinä itse.
Itse en ole ennen enkä jälkeen vammautumiseni ollut ulkonäkökeskeinen ihminen. Tietysti se on auttanut minua hyväksymään itseni sellaisena kuin olen. Neuvona kuitenkin: myönnä totuus itsellesi, älä piiloudu vammasi taakse, ole oma itsesi! Sinun ei tarvitse mennä uimahalliin, tai muutenkaan näyttää vammaasi, jos ulkonäkö tai se,mitä muut ajattelevat, on tärkeämpää sinulle, mutta älä syytä siitä vammaasi.
Tässä keskusteluni yliopiston professorin kanssa:
P: O-let var-maan Lii-sa. Lu-in si-nus-ta Hel-sin-gin Sa-no-mis-ta. O-let muut-ta-nut nyt Hel-sin-kiin, ter-ve-tu-lo-a. Jos kai-paat a-pu-a o-pis-ke-lu-jen tai kurs-si-en kans-sa, o-len käy-tet-tä-vis-sä!
L: Kiitos! Kiitos myös luennosta. Tiedätkö pidetäänkö tänä vuonna tavutuksen alkeiskurssi? Oppisi paremmin akateemista kommunikointia.
P: Anteeksi, luulin, että ymmärrät paremmin, jos puhun hitaammin.
L: Ymmärrän hyvin, jos kieli on suomi tai englanti.
Itseäni hieman nauratti. Tai vähän enemmänkin. Puuttuva raaja näköjään määrittää luonteeni lisäksi myös älykkyyteni. ;)
Edellisessä postauksessa sanoin, että tietynlainen tavoitteeni toteutui, kun minusta kirjoitettiin urheilu-sivuilla. Oma unelmani, kuten myös monen muun vammaisurheilijan, on, että meistä uutisoitaisiin menestymisen ja tulosten vuoksi, eikä ulkonäkömme.
Välillä itsestäni tuntuu, että ihmiset luulevat, että vammaisten elämä tai ajatusmaailma poikkeaa paljon vammattomien. Ei, ei eroa. Itse poljin eilen kovempaa treeniä Robinin Parasta just nyt- kappaleen tahdissa ja unelmoin kylmästä pepsimaxista. Ihmisiä me kaikki ollaan, on raajoja sitten neljä tai vähemmän! ;)
Nuorten Paralympia- leiri on takana, ja hengissä selvitty. Paluu arkeen suoritettu ja all-inclusive- ranneke luovutettu. Vaikka treenitunteja tuli itselläni melkein enemmän kuin nukuttuja tunteja, jäi leiristä erittäin positiivinen mielikuva.
Yleensä kerron elämästäni ja treeneistäni tekstin muodossa, mutta nyt tulee poikkeus. Leirillä en
ehtinyt kirjoittaa teille kuulumisia, joten päätin kuvata leiripäivääni. Ensi kertalaisena tulos ei tietystikään ole tyydyttävää, mutta ensi kerralla parempi.
Videossa pääsette seuraamaan kolmatta leiripäivääni. Pahoittelen, että äänenvoimakkuus vaihtelee!
Viides kilpailupäivä Berliinin EM-uinneissa on takana. Itse olen ahkerana katsonut lähes jokaisen Yle areena- lähetyksen. Tietysti pieni kaipuu "uintimaailmaan" on tullut, varsinkin, kun kuulen palkintojen jaossa soivan musiikin. Sama musiikki soi vuoden 2011 Berliinin EM-uinneissa, jolloin itse uin 400m vaparia. Uin viimeisen kansainvälisen kilpailuni Tukholman PM-uinneissa viime marraskuussa. Vaikka ikävä nyt vaivaakin, olen täysin tyytyväinen lajivaihtoon.
Itse yleensä muistan enemmän positiivisia asioita. Jos mietin omaa uinti-uraani, niin 90% oli pettymyksiä. Silti ajattelen, että urani oli hieno. Tottakai siihen mahtuu monet itkut ja naurut. Olemme istuneet maajoukkuekaverini kanssa 2.5h tanskalaisen saunan lauteilla ja itkeneet huonoa starttia, olemme myös syöneet mäkkärin pehmistä Berliinin torilla nauraen. Sitä se on, kun laittaa yli vuorokauden viikosta unelmansa eteneen. Pettymys on välillä käsittämättömän suuri, mutta niin on myös onnistumisen ilo.
Joskus minulta kysytään, tuijottavatko tai kyselevätkö ihmiset minua/minulta paljon, noh, tässäpä pari keskustelua tältä päivältä...Olin kolmeen mennessä tehnyt jo päivän treenit, ja päätin lähteä siskoani tapaamaan Helsingin keskustaan. Pukinmäen asemalle kävelessäni neljän hengen lapsiporukka, n. 4-6 vuotiaita, alkoivat keskustelemaan:
tyttö1: hei, katsokaa!
tyttö2: mitä?
tyttö1: no ton tytön jalkaa!
poika1: siis mä oon ton jo aikoja sit nähny!
tyttö1: et oo sit mulle sanonut?!
tyttö3: on muute hoikka jalka.
Junassa äidin ja n.4-5 vuotiaan lapsen keskustelu:
lapsi: Äiti, äiti! Katso ton jalkaa!
äiti: hei, me jäädään seuraavalla asemalla.
lapsi: katso nyt ton tytön jalkaa!
äiti: katsoppa, näkyykö ikkunasta jo Linnanmäki.
lapsi: miksi tolla on tollainen jalka?
äiti: mä en osaa sanoa, miksi tytöllä on vain yksi jalka.
lapsi: onhan sillä kaksi, toinen on vain robotti-jalka.
Päivän aikana vastasin 8 kertaa kysymykseen, joista viisi alkoi kyseisellä tavalla:
Vastaus on siis, että kyllä! Tottakai ihmiset katsovat ja kyselevät. Niinhän itsekin tekisin, jos näkisin kadulla. Uskon ja tiedän, että yli 90% katseista en itse edes huomaa. Kiinnitän huomiotani vain positiivisiin katseisiin ja keskusteluihin. Lapset osaavat esittää kysymyksensä suoraan, tykkään!
Ainoa negatiivinen asia keskuteluista oli tyttö -sana. Ensi viikolla täytän 22-vuotta, ja viime viikolla minua luultiin alle 15 vuotiaaksi. Iskee pian jonkin näköinen kriisi. Toisaalta, ei oma pukeutumiseni asiaa paranna. Smurffi -paita,jumppatrikoot, letit ja pituutta saman verran kuin ala-asteikäisellä. Ups. ;) Pitää huomenna laittaa Disney-paita...
Sunnuntaina kilpaillaan Helsinki City Triathlonissa, kuten myös Köpiksessä, että Tukholmassa. Tsemppiä kilpailijoille! Itse palloilen HCT:ssä, nähdään! :)
Nautin treenaamisesta, varsinkin, kun sitä saa tehdä paljon, kovaa tai molempia. Triathlonistina on hyvä olla, saa oikeasti treenata. Vaikeata on kuitenkin löytää raja. Raja, jota ei sovi ylittää eikä alittaa. Ylittäessä tämän, saavutat huippukunnon sijaan ylikunnon. Alittamalla taas annat etumatkaa vastustajallesi. Minua ei tarvi motivoida treenaamaan. En tarvitse valmentajaa painamaan kaasua, vaan painamaan jarrua.
Alkuviikon suunnitelma oli tehdä pitkää aerobista treeniä, loppuviikosta nostaa tehoja ja laskea määrää. Säären rasitusmurtuma ei ole vielä parantunut, joten juoksu on tauolla vielä parisen viikkoa. Näin ollen treenitunteja kertyi pääosin pyörällä ja uiden. Kaksi salitreeniä tuli myös tehtyä, joista toinen oli enemmän aerobinen. Yleensä en jaa treeniohjelmiani tai tietojani, mutta lukijoiden pyynnöstä, tässä treeniviikkoni:
Harjoitusviikkoni oli itselleni aika perus, tai noh, sellainen mitä se on ollut viimeiset 7 viikkoa, kun sääreni ei ole ollut juoksukunnossa. Treenauksesta hieman voimia on vienyt unettomuuteni. Yleensä nukun hyvin, mutta viime viikolla nukuin keskimäärin 4h/yö. Unettomuuden syytä en vieläkään tiedä, mutta onneksi asia on nyt korjaantunut. Loppuviikon vietin myös Helsingin ulkopuolella. Olipa rentouttavaa, vaikka treeni-intensiteetti oli kohdallaan, korkealla.
Lenkkeily pikkukarvaturrin kanssa palautti sekä kehoa, että mieltä. :)
Vammaisurheilija on päässyt mediaan. Useimmat varmaan ovatkin jo lukeneet saksalaisesta pituushyppääjästä, Markus Rehministä, joka voitti Saksan mestaruuskilpailut ja lunasti paikan yleisurheilun EM-kisoihin. Median kiinnostui, ei tuloksesta vaan sääriproteesista. Viimeksi sääriproteesin hyödyistä/haitoista kiisteltiin pari vuotta sitten. Silloin keskusteltiin Oscar Pistoriuksen osallistumisoikeudesta Lontoon olympialaisiin. Pistorius sai osallistumisoikeuden olympialaisiin, 400m:lle, mutta mitä sitten kävikään... Pistorius juoksi olympialaisissa, sai median puolelleen, ansaitsi parisen miljoonaa, mutta hävisi paralympialaisissa kilpailijalleen. Kertoi häviönsä syyksi voittajan saavan hyötyä ylimittaisesta proteesista. Häneen onnekseen olympialaiset olivat jo olleet, koska tämän jälkeen osallistumisoikeutta ei taatusti olisi tullut. Media tiedotti; sääriproteeseista suuri hyöty. Siitä, kuuluuko vammaisurheilijan päästä vammattomien arvokisoihin, ollaan monta mieltä. Tässä kuitenkin minun mielipiteeni. Haluan muistuttaa kaikkia, että en itse ole sääriproteesin käyttäjä, joten omakohtaista kokemusta ei ole.
Oma mielipiteeni on EI. Vammaisurheilijan ei kuulu osallistua vammattomien ARVOkisoihin. Tässä perusteluni:
- Ensinnäkin vammaisurheilijoille on omat arvokisat. Miksi tavoitella vammattomien arvokisoja?
- Sääriproteesin käyttäjäkin, Pistorius, myönsi sääriproteesin hyödyn. Miksi tarvitsee kiistellä? Nykyään säären toiminta pystytään korvaamaan hyvin proteeseilla, koska puuttuva lihasvoima on pieni. Tutkimukset todistavat, että puuttuva lihasvoima on n. 10-15% luokkaa. Tämä pystytään korvaamaan juuri pidemmällä säären mitalla tai potentiaalivoimalla, joka saadaan joustavasta jalkaterästä.
- Sääriproteesin haittaa tai hyötyä ei pystytä koskaan todistamaan varmaksi, koska siihen vaikuttaa niin monet asiat. Miksi pitäisi väkisin yhdistää urheilijoita? Mielestäni jaottelu, vammais-ja vammattomiin urheilijoihin, ei ole epätasa-arvoista, päinvastoin. Molemmille järjestetään kilpailuja, joissa he voivat kilpailla reilusti, ja ovat "samalla viivalla" vastustajien kanssa. Eihän nais-ja miesurheilijoitakaan yhdistetä?!
- Mitalin voittaminen paralympialaisissa tai muissa vammaisten arvokisoissa vaatii muutakin kuin paljon treeniä. Tästä voi lukea enemmän vammaisurheilua-käsittelevästä blogitekstistäni.
- Mielestäni se ei osoita vammaisurheilijan "kovuutta", että hän osallistuu tai pääsee vammattomien arvokisoihin. Jos Rehnin olisi halunnut näyttää vammattomille, mihin vammaisurheilijat pystyvät, hän olisi sanonut, ettei halua osallistua vammattomien EM-karnevaaleihin, vaan panostaa vammaisten EM-kisoihin.
Lopuksi haluan todeta, että mielipiteeni koski vain arvokisoja! Mielestäni on erittäin hyvä, että vammaiset osallistuvat vammattomien kisoihin kotimassaan yms. mutta mitalit jaetaan erikseen. Itse vammattomien ryhmissä harjoitelleena ja kisoihin osallistuneena tiedän, että siitä hyötyvät molemmat. Tiedostan myös, että tavoitteeni ei ole voittaa vammattomia, vaan reisiamppareita. Minun ei myöskään tarvitse osoittaa "kovuuttani" vammattomille.
Faktaa on se, että nykypäivän proteeseilla pystytään korvaamaan hyvin 10% luokkaa oleva lihasvoimapuutos. Se ei kuitenkaan tee sääriproteesi-urheilijoista yhtään sen heikompia. Välineet paranevat, ajat kovenevat. Jos vertaamme esim. triathlonia. Maailmalla sääriproteesi -triathlonistien aika on n. 5% heikompi vammattomiin triathlonisteihin verrattuna. Aikaan vaikuttaa myös uintiosuus, jolloin proteesien käyttö on kielletty, sekä vaihtoaika, jolloin proteeseja kiinnitetään.
Tekstini käsitteli pääasiassa sääriproteesin käyttäjiä. Itse, reisiproteesin käyttäjänä, saan odottaa vielä monia vuosikymmeniä, että reisiproteesit pystyvät korvaamaan puuttuvan lihasvoiman. Puuttuvan lihasvoiman suuruus on 96%. Tämän takia monet reisiproteesi- triathlonistit polkevat ilman proteesia, yhdellä jalalla, koska proteesin tuoma aikahyöty menetetään vaihdossa, kun proteesia kiinnitetään. Eli kaikki vammattomat triathlonistit; ei huolta, en minä etua vammastani saa vielä moniin vuosiin! ;) Tämä ei ole mielipide, vaan fakta. Omakohtaista kokemusta löytyy sekä kahdella vammattomalla jalalla juoksemisesta, että reisiproteesilla.
Tuntuu oudolta olla helsinkiläinen, vai pitäisikö sanoa stadilainen. Okei, emmää mittää helsinkii ala puhuu. Porin murre säilyy, vaikka helsinkiläinen virallisesti olenkin. Torstaina tosiaan muutin Helsinkiin. Muutto kävi nopeasti, vaikka pakatessani tajusin kuinka paljon treenitavaroita omistan. Kaksi pyörää, kolme jalkaa, traineri, uintivälineet... yms. Muut tavarat, kalusteita lukuunottamatta, mahtuivat neljään laatikkoon. Nopea muuttotahti on siitä mukava, ettei turhaa tavaraa pääse kertymään.
Vuokra-asuntoni on miellyttävä. Sijainniltaan hyvä, ja suhteellisen rauhallinen. Mutta mikä parasta, astianpesukone! Luksusta! Olen luonteeltani perus siisti, mutta kahta asiaa inhoan: tiskaamista ja sängyn petaamista. Sänkyä en ole koskaan pedannut vapaaehtoisesti, mutta tiskaamista en ole pystynyt välttämään, paitsi nyt.
Treeni- ja valmennuskuviostani en pysty vielä kertomaan sen enempää, mutta treenattu on. Perjantai aamuna suuntasin pyörälenkille, mutta suunnasta ei ollut tietoakaan.Suunnitelmani oli pyöräillä Porvooseen, mutta päädyin Espooseen. Ystäväni tietävät, että tämä on minun kohdallani mahdollista. Olen eksynyt kauppakeskuksessa, Helsinki-Vantaan lentoasemalla, Islannissa... Lähes kaikkialla. Syyksi, huonolle suuntavaistolleni, olen selittänyt, että kävelessäni katson aina maahan, joten jätän ympäröivän maaston huomiomatta. Tämä selitys ei kyllä toimi pyöräilyyn... No, joka tapauksessa tuli kierrettyä 100km lenkki, ei tosin Porvoossa. Alkuviikosta toivottavasti saan Garmin:in GPS-pyörätietokoneen, joka helpottaa suunnistamista. Uimassa olen käynyt Järvenpäässä sekä Kuusijärvellä.
Sääriluun rasitusmurtuman paranemisprosessi on edistynyt, mutta jalka ei vielä kestä hyppimistä tai juoksua. Henkisesti viimeiset 5 viikkoa on ollut erittäin raskaita. Vaikka urheilijat sen tiedostavat, että luokkaantumiset kuuluvat urheiluun, niin kyllä se raskaalta tuntuu, kun omalle kohdalle osuu. Itselläni on sinäänsä hyvä tilanne, että olen pystynyt pitämään harjoitustunnit kohtuullisella tasolla, luokkaantumisesta huolimatta. Silti aamuisin(tai oikeastaaan koko ajan) toivon, että jalka olisi jo juoksukunnossa, ja pystyisin taas nauttimaan juoksusta. Oli se niin unelmaa. :)
Muutto, rasitusmurtuma ja Edmontonin maailman cup:in finaali, ovat stressanneet kovasti viimeisen kuukauden. Onnekseni muutto on nyt ohi, enää pitää sopeutua. Rasitusmurtuma ei parane stressaamalla, mutta silti stressaan. Edmontonissa minun piti näyttää harjoitteluni tulos, mutta sitten tuli tämä (perkl..) loukkaantuminen. Heinäkuun alun elin toivossa, että pääsisin starttiviivalle Edmontoniin, mutta rasitusmurtuma-diagnoosin saatuani tein päätöksen, etten Edmontoniin lähde. Ratkaisu oli oikea, mutta pettymys suuri. Lääkäri, joka rasitusmurtuman diagnosoi, lohdutti minua näin: "Selänne on sanonut, ettei hänestä olisi ikinä tullut näin kovaa jääkiekkoilijaa, jos ei olisi luokkaantunut 19-vuotiaana. Palaat siis radalle entistä kovempana, ei huolta!" Ehkä pitää luottaa lääkärin sanoihin, tosin lääkäri kysyi minulta heti aluksi kumpi sääri on kipeä, kun selitin oireitani. Kävelin vastaanotolle sortsit jalassa. ;)
Heinäkuu on ollut järjetön. Olen huomannut, että elämä ei ainakaan tuota pettymystä muutosten suhteen. Muutokset ovat väistämättömiä, mutta ennustamattomia. Muutokseen on sopeuduttava, ja mukautettava oma elämä muutosten mukaan.
Pajulahden leirillä tullut urheiluvamma sai uuden diagnoosin, sääriluun rasitusmurtuma. Rasitusmurtumani sijaitsee sääriluun yläkolmanneksessa, lähellä polvea. Sääriluun rasitusmurtuma on erittäin yleinen juoksijoilla, ja syntyy tavallisesti sääriluun ylä-tai alakolmannekseen. Rasitusmurtumaa harvoin hoidetaan kipsaukseksella tai täysin passiivisella levolla. Liikunta tehostaa aineenvaihduntaa, ja näin ollen nopeuttaa paranemista. Liikunta, joka ei aiheuta kipua, on sallittu. Näin ollen pyöräily ja uinti eivät ole kiellyttyjen listalla. Juoksukielto jatkuu vielä seuraavat 3-4 viikkoa.
Kolmen viikon aikana olen ymmärtänyt, kuinka paljon vasen jalkani tekee töitä päivässä. Portaiden nousu, tuolilta nousu, hyppimiset hallilla/kotona yms. on vasemman jalan vastuulla. Ensimmäisen viikon olinkin aivan hukassa, kun vasen jalkani oli lomalla. Nyt olen oppinut käyttämään proteesijalkaani paljon enemmän arkielämässäni. Kun vahvuus poistetaan, heikkous vahvistuu. Triathlon-harjoittelussakin on mukavaa treenata itselle vahvinta, helpointa lajia. Kulkee niin mukavasti.
Mitä treenaamiseni tällä hetkellä on? Altaassa käsivetoja. Uintimäärä on ollut n.4.5km-5.5km/treeni, kuudesti eli hieman vähemmän mitä tavallisesti. Pyöräilyä. Mäkiä olen vältellyt, mutta onneksi Suomessa niitä ei pahemmin ole. Muuten pyörätreenini on pysynyt normaalina. Salilla olen käynyt useammin, 2-4 kertaa viikossa. Olen yrittänyt parantaa heikkouttani, keskivartalon voimatasoa.
Aloitettuani kirjoittamaan muutoksesta, päätin kertoa blogini lukijoille muutostani. Elokuusta lähtien en ole enää turkulaine. Pidempää blogiani lukeneet tietävät, että olen asunut Porissa, Tampereella ja Turussa. Nyt matkani jatkuu...
Loppuviikon vietän koti-kaupungissani, Porissa. Mukavaa pyöräillä eri maisemissa!
Itselläni arki on aika kiireistä, tai ainakin niin luulen. Toisaalta voisin tiivistää päiväni pariin lauseeseen, treeniä ja treeneihin valmistautumista. Ei kuulosta kiireiseltä. ;) Silti tuntuu, että yksikin ylimääräinen ohjelmanumero vie hirveästi energiaa.
Viime viikon tiistaina kävin Oulusta hakemassa uutta pyörääni. Lähdin aamu kuudelta Turusta ja palasin yöllä pyörän kanssa. Aamutreenin suoritin 3.50am. Vaikka herätys aamuihmisellekin oli hieman vaikea, tajusin lenkillä olevani älyttömän onnellinen. Aurinko nousi, ei ruuhkaa, kesäkuu ja mitä parasta; MINÄ juoksin.
Ihmisellä on tapana unelmoida asioista, jotka eivät ole sillä hetkellä mahdollisia, kuten itselläni on unelmana saavuttaa maailman paratriathlon kärki, joka nykyisellä kunnollani ei ole vielä mahdollista. Olen viimeiset viikot hehkuttanut jokaiselle juoksusta ja sen tuomasta ilosta. Tiedän, että vammattomille kyseinen taito on lähes itsestään selvyys. Tämän vuoksi en edes oleta heidän ymmärtävän kuinka hienolta se pitkästä aikaa tuntuu.
En usko, että kaikki amputoidut edes haaveilevat juoksemisesta. Itselleni juokseminen on kuitenkin aina ollut lähellä sydäntä. Ennen vammautumistani juoksin paljon, olin aina vauhdissa. Kuten Bio.:ssani totean, vaikka jalka lähti, ei se urheilullisuuttani vienyt. Näin ollen olen siitä asti haaveillut juoksemisesta. Tärkeintä on muistaa, että vammautuminen ei muuta luonnettasi, jos et itse sitä muuta. Ei raajan menetys tee sinusta laiskaa, vaan ihmisen, jolla on yksi raaja vähemmän.
Össur:in, tulevan sponsorini, slougan: Life Without Limitations on juuri se, mihin elämässäni pyrin. Näin ollen juoksujalkaterän saaminen ja juoksun oppiminen on ollut askel kohti tavoitettani. Olen varma siitä, ettei elämässä ole rajoituksia, jos ei niitä itse kehitä.
Nyt, kun kaikilla on mielessään kuva minusta kirmaamassa kesäauringossa, palataan takaisin Turkuun. Vaikka olen tällä hetkellä erittäin onnellinen, en pelkästään onnen kyyneleitä itke. Välillä tuntuu, ettei juoksu etene yhtään ja syke on yli 170 400m jälkeen. Sitähän se harjoittelu on, ala-ja ylämäkeä. En kuitenkaan voi olla tyytymätön, vaikka juoksu ei aina liikkuisi. Minä juoksen, se on pääasia! :)
Ensi lauantaina pidetään triathlonin sprinttimatkan Suomen mestaruus- kilpailut. Itse en starttiviivalla ole. En voi sanoa, ettenkö olisi hyvässä kunnossa. En myöskään voi sanoa olevani itselleni tarpeeksi hyvässä kunnossa. Näin ollen osallistun SM:hin vasta, kun koen itse olevani huippukunnossa. Ensi vuonna starttiviivalla nähdään.
Onnea jokaiselle SM-kilpailijalle! Ihmisen elimistö pystyy huimiin suorituksiin, jos annatte sille vain luvan! Rajoja ei ole, jos ette niitä itse kehitä.
Puolitoista viikkoa ensimmäisiin triathlon-kisoihini. Kilpailut pidetään Ranskassa.Tietysti olen asettanut tavoitteita- tavoitteet ruokkivat motivaatiota. Eilen mietin puolen vuoden aikaista treenaamista tai oikeastaan triathlon- matkaani. Jos olisin tammikuussa tiennyt, kuinka suuri työ edessäni on, en välttämättä olisi uskaltanut tehdä lajivaihtoa uinnista triathloniin. Nyt voin kuitenkin todeta, että kannatti.
Kuten vammaisurheilu tekstissäni totesin, vammaisurheilijan on ensiksi opittava soveltamaan laji itselleen sopivaksi. Aluksi aloitin soveltamisen ihan perusasioista: miten lähteä pyörällä liikkeelle? Nyt soveltaminen on siirtynyt seuraavalle tasolle: mikä on optimaalisin kadenssi? Kadenssin määrittäminen vammattomille perustuu lähes täysin testeihin. Minulla tämä ei kuitenkaan toimi, koska jalkojeni lihasvoimaero on suuri. Liian hidas kadenssi tekee sen, että proteesijalkani voimat eivät riitä pyörittämään poljinta, mutta liian suuri kadenssi taas kuormittaa hermostoani liikaa, jolloin alan polkemaan proteesijalalla vastavirtaan. Tällä hetkellä optimaalinen kadenssi on 86. Tulokseen on päädytty sovelletuilla testeillä, mutta suurimmassa roolissa on ollut pyöräilykilometrit. Oppikirjat eivät auta vammaisurheilijaa, päinvastoin. Turha katsoa tekniikkavideoita tai lukea täydellisestä pyöritystekniikasta. Ne ovat täydellisiä esimerkkejä vammattomille, ei yksi jalkaisille. Oikeastaan koko vammaisurheilu perustuu siihen, kuka soveltaa parhaiten. Tietysti fyysisellä kunnolla on suuri vaikutus. Koitappa mennä yhdellä jalalla 750m uintia, 20km pyöräilyä ja 5km juoksua. Tavoitteena ei ole päästä läpi, vaan saada hyvä aika.
Itselleni vaikeinta triathlon-matkallani on ollut tiedon puute. Valmentajilta ei löydy tietoa triathlonin soveltamisesta. Sen takia olen ollut tiiviissä yhteistyössä ulkomaihin, ja hankkinut tietoa itse. Voi olla, että kehittymiseni vaatii muuttoa muualle.
Ehkä tärkeintä vammaisurheilun valmennuksessa on mielestäni ymmärtää se, että treenitunnit pitää vastata vammattomien treenitunteja, mutta kilometrit eivät. Eli toisin sanoen, jos haluat paratriathlonin huipulle treenitunnit pitää olla n. 25-30h/vko. Nopeutesi ei kuitenkaan ole vammattomien luokkaa, joten treenitunneissa kilometrejä ei kerry yhtä paljon kuin vammattomilla. Keskity siis treenitunteihin, älä matkaan!
Ihmisellä on tapana pyrkiä helpompaan elämään. He luopuvat asioista, jotka vievät liikaa energiaa. Samalla he kuitenkin muuttavat itseään. Eilen hallilla eräs rouva tuli minulle kertomaan, kuinka helppoa minun on liikkua, kun olen näin ketterä, liikunnallinen ja omaan hyvän tasapainon. Tässä ei ole mitään salaisuutta, olen vain tehnyt älyttömästi töitä. Älkää muuttako itseänne vammautumisen tai elämänmuutoksen myötä. Jos olette aina olleet liikunnallisia, ei vammautuminen tee sinusta sohvaperunaa. Olet edelleen liikunnallinen, ja kaikki riiippuu vain sinusta itsestäsi.
Amputaatiostani on yli kymmenen vuotta. En osaa kuvitella elämääni ilman proteesia. Näin ollen kysymykseen, "miten arkeni muuttui vammautumisen myötä?", en osaa hyvin vastata. Vaikka itsestäni tuntuu, että olen ammattilainen proteesin kanssa, sitä en todellakaan ole. Lähes joka päivä törmään tilanteisiin, jotka tuottavat haastetta, ja vaativat soveltamista.
Nykyisin suurinta haastetta tuo minulle eri urheilulajien soveltaminen. Aluksihan minun piti soveltaa arkielämäni. Esimerkkinä voisin sanoa:
- Miten pystyn kantamaan täyden juomalasin keittiöstä sohvalle yhdellä jalalla?
- Miten otan sukan pois ilman istumatta, yhdellä jalalla seisten?
Kokeilkaapa! Jos tuntuu liian helpolta, kanna vesiämpäri saunaan yhdellä jalalla.
Vaikka kymmenen vuotta on pitkä aika, näen vieläkin unia, että juoksen! Muistan sen vapauden ja vauhdin tunteen! Kesti yli viisi vuotta, ennen kuin proteesi ilmestyi uniini.
Taisin jo edellisissä postauksissa valitella väsymistä soveltamisen määrään. No, mitä minä tein. Otin vähän lisää tekemistä. Kolme seuraavaa viikkoa tulee olemaan elämäni hienoimpia viikkoja, mutta samalla niitä helv..tillisempiä. En tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa.
Olen erittäin lähellä unelmaani, mutta samalla niin kaukana. Unelma, joka on ollut mielessäni lähes 15 vuotta, on nyt mahdollista saavuttaa. Tässä se on, jalkaterä, joka mahdollistaa juoksun harjoittelun ilman sauvoja. Sain jalkaterän lainaan kolmeksi viikoksi, kiitos Össur!
Koska tynkäni on erittäin lyhyt, juoksujalassa ei polviniveltä ole. Siitä, tekeekö polvinivel juoksusta nopeamman, on monia mielipiteitä. Itseni mielestä sen määrittelee ensinnäkin tyngän mitta sekä juoksujalan käyttötarkoitus. Minun käyttötarkoitukseni olisi triathlonin juoksuosuus. Matka on 5km, joka on proteesijuoksijalle pitkä matka.
Miten tällä sitten juostaan? Niinpä! Hyvä kysymys! Sen voin sanoa, ettei ole helppoa. Aloitetaan vaikka siitä, että en ole juossut lähes 15 vuoteen. Jos oikea, proteesijalkani, on hukassa, niin on myös vasen jalkani. Ennen kuin selitän enempää, laitan videomateriaalia Melissa Stockwellin juoksusta, joka on luokkani maailman mestari ja ranking uno, sekä minun "juoksustani", joka on kuvattu kahden harjoittelupäivän jälkeen.
Tässä minun yritykseni kahden päivän harjoittelun jälkeen.
Miten juoksu eroaa vammattomien?
- proteesijalka tekee täysin erilaista liikettä vammattomaan jalkaan verrattuna.
- jotta proteesijalkaterästä saa mahdollisimman suuren hyödyn, on jalka vietävä mahdollisimman lähelle keskilinjaa, ts. juokset, kuten mallit kävelevät.
- hermostollisesti paljon vaikeampaa, koska jalat tekevät eri liikettä.
- lantio tekee enemmän työtä, Stockwellin juoksusta näkee erittäin selvästi.
- kädet toimivat myös tasapainon säilyttäjinä.
- proteesijalkaa minulla liikutta 7cm mittainen tynkä. Sen pitäisi siis hoitaa oikean jalan juoksuaskel. Jos vammattomista tuntuu, että jalat väsyvät juoksussa, kuvittele kuinka nopeasti 7cm mittainen jalan "pätkä" väsyy. ;)
Jos vammattomat haluat kokeilla hieman miltä tämä tuntuu, niin:
1. juokse suoraa viivaa pitkin
2. pidä toinen jalka suorana ja heitä se sivukautta eteen.
3. tärähdys, mikä kohdistuu tynkääni juostessa, joka askeleella, vastaa osittain sitä, kun kaadut suorilta jaloin polvillesi.
Olen tämän viikon harjoitellut juoksua joka ilta, muiden treenien lisäksi. Tuntuu uskomattomalta, että vihdoin olen päässyt toteuttamaan yhtä unelmaani. Juoksu proteesilla ei tule koskaan olemaan sitä, mitä se oli minulla 15 vuotta sitten, mutta on tämäkin jotain käsittämättömän UPEAA!. Tiedän, että kestää kauan ennen kuin pystyn juoksemaan viisi kilometriä, mutta ei se haittaa. Jokainen päivä, kun saan edes mahdollisuuden harjoitella on jo niin hienoa.
Huh. Ei voi muuta sanoa. Viisi päiväiset uinnin SM-kisat takana. Keho on väsynyt, mutta eniten palauttelua tarvitsee henkinen puoli. Kaksitoista starttia, kaksitoista maksimaalista suoritusta. Fiilis, jonka yrität rakentaa jokaiseen starttiin, ei tule ilman töitä. Varsinkin viimeiset päivät, kun kaikki raajat alkavat painamaan, ja sinun pitäisi silti saada tiivistettyä treenitunnit pieneen hetkeen. Itselläni SM-kisat olivat erittäin positiivinen yllätys, enkä vieläkään meinaa uskoa tuloksiani. Sain kyllä treenitunneilleni vastineen.
Välillä tuntuu hurjalta, että pitäisi saada tiivistettyä kaikki treenitunnit kilpailusuoritukseen. En voi ymmärtää, miten sprintterit saavat treenitunnit mahtumaan 10-50 sekuntiin!! Itse suoritus kestää vain hetken, mutta sen takana on monia satoja/tuhansia tunteja töitä. Onnekseni olen enemmän matkuri- tyyppiä, joten treenitunteja ei tarvitse tiivistää niin pieneen pakettiin.
Kilpailuista oppii aina jotain uutta, sekä itsestään, että muista. Olen erittäin huolestunut siitä, kuinka vähän urheilijat tekevät alkulämmittelyjä. Aloin itsekin miettimään lämmittelyn hyötyjä. Tässä syyni miksi lämmittelen:
1. ehkäisee loukkaantumisia
2. parantaa liikkuvuutta, nopeutta ja voimantuottoa.
3. aineenvaihdunta vilkastuu ja lihakset lämpenevät
4. henkinen valmistautuminen itse treeniin
Tein kilpailuissa yhteensä 21 lämmittelyä. Ensimmäisen ennen altaaseen menoa ja toisen ennen starttia. Oma lämmittelyni koostuu foam roller- rullauksista, liikkuvuusharjoituksista sekä oman kehon painolla tehdyistä liikkeistä. Laitan tähän videon, jossa näytän hieman toiminnallisia liikkuvuusharjoituksia, jotka sisältyvät alkulämmittelyyni. (video on kuvattu yksiössäni, joten pahoittelen tilanpuutetta...)
Liikkeet:
1. Virallista nimeä en kyseiselle liikkeelle tiedä, mutta venyttää hyvin takareisiä, akillesjänteitä ja pohkeita. Punnerrus tuo hieman lämpöä, ja taivutus aktivoi keskivartalon lihakset. Lämmittelyssäni teen 20 toistoa.
2. Silta. Venyttää etureisiä ja lonkankoukistajia. Aktivoi pakaran ja olkapäät. Jos liikkuvuus riittää, voit myös nousta varpaisillesi silta-asennossa. Lämmittelyssäni 5-10 toistoa.
3. Ponnistukset oik. ja vas.käden viereen sekä keskelle. Aktivoi hyvin myös keskivartalon, kun ponnistat jalan/jalat suoriksi. Muista pitää keskivartalotuki!! 30-40 toistoa.
4. Kierrot. Voit tehdä kepin kanssa tai ilman. Hieman erilainen vaikutus! 2-3*45s.
5. Taaksepäin taivutus. Polviseisonta (itse teen jotain vasten, kuten videossani sängyn laitaa, tasapainon vuoksi. Vammattomat pärjäävät ilman.) toinen käsi maahan ja toisella kurotat maata kohden. Etureidet venyvät ja aktivoituvat! 20 toistoa.
6. Jalan/jalkojen heilautus pään yli, jonka jälkeen nousu ylös. Itselläni alaselkä venyy ja lopussa tulee jalalle töitä. Pidä kädet suorina edessä, jottet avusta ylösnousussa. 20 toistoa.
Itse pidän liikkeistä, jota yhdistävät liikkuvuuden ja voiman, sekä kuormittavat mahdollisimman monta lihasta yhdellä kertaa. Monissa urheilulajeissa jalkojen ja käsien yhteistoiminta on tärkeää. Näin ollen lämmittelyssäkin on keskityttävä siihen.
Jokaisella urheilijalla on oma tapansa tehdä lämmittelyä. Toiset heilauttavat pari kertaa jalkojaan, toiset käyttävät siihen puoli tuntia. Kumpi saa suuremman hyödyn? Hän, joka heilauttaa jalkojansa 365*2=730kertaa vuodessa vai hän, joka tekee 10 950 minuuttia enemmän? Valinta on urheilijan.
Huomenna alkaa uusi treeniviikko. Ajatukset kohti seuraavia kilpailuja!
Kestävyysurheilua harjoitellessa on tärkeä muistaa neljä perus asiaa: ravinto, voima, taloudellisuus ja aerobinen kestävyys. Jos teet töitä näiden asioiden eteen, sinun pitäisi saada tuloksia.
Treenikeskiarvoa käsittelevässä postauksessa totesin, että huippu-urheilija eroaa harrastelijasta treenitasaisuudellaan. Väitetäänkin, että huipulle pääseminen vaatii määrällisesti kovaa, ja laadukasta treenivuotta yli 10. Itse uskon, että siihen vaaditaan vieläkin enemmän.
Mielestäni yksi syy kestävyysurheilu-innostuksen lopahtamiseen on kärsimättömyys. Tuloksia halutaan heti. Toinen syy on, että urheilua aletaan harrastamaan ulkonäön vuoksi. Kestävyysurheilussa haetaan kestävyyttä ja tuloksia, ei hyvää kroppaa. Se on vain sivutuote.
Viime vuonna tehdyssä kansainvälisessä kyselyssä ihmisiltä pyydettiin määrittelemään hyväkuntoinen ihminen. 70% vastauksista löytyi sana: lihaksikas vartalo. Tämä on ihmisien käsitys hyvästä kunnosta. Ei ihme, että kuntosalien väkimäärä on lisääntynyt. Ulkonäkö on fyysisen kunnon mittari.
Kärsimättömyys tuo myös omat ongelmansa. Perus aerobinen pohja unohdetaan, kun kuntoon halutaan päästä mahdollisimman nopeasti. Treenit ovat intensiteetiltä korkeita, anaerobisia. On kuitenkin muistettava, että aerobisin pohjan rakentaminen vie vuosia. Jokaisella on myös tietty raja intensiteetiltään korkealle treenille, ja lähes aina se raja on vähemmän mitä luulemme. Tällä hetkellä muoti-ilmiönä on HIIT- treenit (high intensity interval training). Treenin tarkoituksena on säästää ihmisten aikaa, lisäämällä treeni-intensiteetti ja näin ollen hyöty olisi sama kuin pitkäkestoisemmalla aerobisella treenillä. Asia ei kuitenkaan ole näin. Mielestäni HIIT- treenit sopivat vain niille, joilla aerobinen peruskunto on hyvä, ja treeniviikko sisältää HIIT-treenien lisäksi peruskestävyyttä. Jos aerobinen kestävyytesi ei ole kunnossa, ylikunto on enemmänkin oletus kuin poikkeus.
Väsyminen on treenin tavoite. Treeniohjelmasi pitäisi olla haastava. Jos treenisi ei "tunnu missään", voit nostaa intensiteettiä ja määrää hieman. On kuitenkin oltava tarkkana, ettei väsymys jatku yli 12-24 tuntia, silloin olet tehnyt liikaa. Usein hyvin motivoituneilla, huippu-urheilijoilla on ongelmana, että annamme itsestämme hieman liikaa, kun taas kuntoilijat pysyvät mukavuusalueella.
Olin eilen tekemässä lajivaihtotreeniä ulkona, Velidrom- radalla. Tarkoituksena oli harjoitella lajivaihtoa pyöräilystä juoksuun. Tietysti varusteiden vaihto tuo oman haasteen, mutta itselleni vaikeinta on rytmin vaihdos. Ensiksi pyöräilen molemmilla jaloilla, jonka jälkeen alan työskennellä yhdellä jalalla ja käsillä.
Yli puolet treeneistä teen itsenäisesti, mutta tällä kertaa sain treeniseuraa triathlon- kuntoilijasta. Treenini koostui 30min lämmittelyosuudesta, jonka jälkeen pääsarjana oli: 4*(4km pyöräily+vaihto+1km juoksua) vauhti: 70% kilpailuvauhdista. Sarjojen välissä 3min palautus. Treeni alkoi hyvin molempien osalta, mutta toisen kierroksen kohdalla treenikaverini päätti lopettaa treenin, koska yleisöä oli liikaa. Ohikulkijat kerääntyivät radan vierelle katsomaan treenaamistani. Oli kyllä aikamoinen tunne, kun harjoituksiani seurasi yli 20 henkilöä. Sain ainakin treeniseuraa. Itse pystyin kuitenkin keskittymään treeniini ihan normaalisti, vaikka katsojia olikin. Olen tähän jo tottunut. Itseäni hieman hävetti, kun mokasin yhden vaihdon niin pahasti, sekunteja kului 40s sijaan yli 60. Ups. Toisaalta yleisö oli vain tyytyväinen, kun pääsi katsomaan proteesini poistoa hidastettuna.
Muut liikuntavammaiset ovat minulta kyselleetkin, miten uskallan/kehtaan mennä esim. uimahalliin? Eikö kaikki katso? Totta kai katsovat, en voi edes valehdella muuta. Kyllä minuakin kiinnostaisi, jos yksi jalkainen ihminen hyppisi ympäri uimahallia. Voin kuitenkin lohdutuksesi sanoa, että siihen totutaan tai ainakin sinä totut. Enemmän tuijottelusta kärsivät seuralaisesi, kuten myös minun treenikaverini.
Treenin jälkeen palauttelin pyörällä kotiin. Olin tyytyväinen treeniini!
Olen loppuviikoksi lähdössä treenaamaan muihin ympäristöihin. Palaan takaisin Turkuun SM-uinteihin, jotka alkavat tasan viikon päästä. Itselläni ohjelmassa on yli 8 lajia, joten startteja tulee mukavasti (alkuerät, finaalit).
Hyvää pääsiäistä jokaiselle! Muistakaa, että kehonne ei tiedä onko pyhä vai ei, joten treenata voi pääsiäisenäkin! ;)
Soveltaminen ei aina ole helppoa. Sen takia olisi mukavampi turvautua lajeihin, jotka ovat jo hallinnassa. Tämän takia moni vammaisurheilija harjoitteleekin erittäin yksipuoleisesti. Voisimme ottaa tässä asiassa mallia vammattomilta, ja monipuolistaa treenaustamme. Ongelmana on kuitenkin, että uuden lajin aloittaminen vaatii aikaa ja opettelua paljon enemmän. Kuten olette videoiltani nähnyt, luistelu ei ihan suju ensimmäisellä kerralla, hiihto etenee tasaisen hitaasti ja monia oheistreenejä olen harjoitellut vuosia. Onko edes järkevää kuluttaa energiaa uusien lajien oppimiseen ja soveltamiseen?
Itse olen innokas kokeilemaan uusia liikkumismuotoja, mutta on myönnettävä, että välillä iskee laiskuus. Mielestäni hyvänä vertauksena tästä uuden oppimisen tuomasta rasittavuudesta on tanssitunti. Menet ensimmäistä kertaa aerobic- tunnille. Ensimmäinen tunti menee siinä, kun yrität opetella liikkeet. Tunnin jälkeen olet hieman turhautunut, koko tunti meni pelkästään liikkeiden opetteluun. Toinen tunti on jo paljon miellyttävämpi, voit keskittyä jo itse treenaamiseen. Mieti, jos se ensimmäisen tunnin opettelu ja turhautuminen jatkuisi seuraavat 20 kertaa? Sitä se minulla on.
Tällä hetkellä tuntuu, että aivoni ovat väsyneet oppimiseen ja soveltamiseen. Tietysti uuden oppiminen nostaa motivaatiota ja tuo onnistumisen tunnetta, mutta liika on liikaa tässäkin asiassa. Aamun uintitreenin jälkeen päätin tehdä pyöräilytreenin heti perään. Ensimmäiseksi ei tule mieleen, että pyöräilyssä minun tarvitsisi soveltaa, mutta toisin on. Tervetuloa mukaan pyöräilytreeniini!
Aluksi on vietävä pyörä alas 8.kerroksesta. Vaikeutta tähän tuo se, että tässä vaiheessa minulla on käytössä jo pyöräilyproteesi, jolla käveleminen sisätiloissa ei onnistu (jalkaterän pohjassa olevan metallin vuoksi). Hypin yhdellä jalalla, pyöräilykenkä jalassa ja talutan fillaria hissille. Avaan kolme ovea matkan varrella.
Ulkona nousen pyörän selkään. Sitä ennen kuitenkin kiinnitän proteesijalan polkimeen. Mites tämä onnistuu? Tavallisestihan pyöräilykengät saa lukkopolkimiin kiinni aika helposti, mutta tässä tapauksessa ei onnistu. Johtuneen siitä, että en pysty hallitsemaan jalkaani polvesta alaspäin yhtään. En siis tiedä, koska jalkateräni on polkimella, varsinkaan oikeassa kohdassa. Nilkan sivuttaista liikettä vaaditaan myös jalan vapautumiseen lukosta, mikä on liikkumattomalla nilkalla mahdotonta. Pitkään mietin, miten soveltaisin tätä. Tässä tulos:
Jalkateräni pohjassa on rautalevy kiinni.
Polkimessa on neljä super-magneettia, jotka mahdollistavat jalkateräni kiinnittymisen polkimeen. Ongelmia tässä tuotti löytää riittävän "tehokas" magneetti pitämään jalan polkimessa, mutta kuitenkin vetovoima ei saanut olla liian suuri, jotta saan jalan irti. Irrottaminen ei onnistu tyngän voimilla. Näin ollen jalkaterä ei irtoa polkiessa, mutta käsivoimien avustuksella saan jalan irti pyörän ollessa pysähtynyt. Kerrankin lukion fysiikan opinnoistani oli jotain hyötyä, kun suunnittelin kiinnitystä. ;) Vasemmassa, vammattomassa jalassa, minulla on tavallinen lukkokiinnitys.
Noniin, matka alkaa. Tai jos alkaa. Toinen jalkani on kiinni polkimessa. Jalka, jonka voimat eivät riitä polkaisemaan pyörää liikkelle, joten tämän puolen poljin on oltava "ala-asennossa". Satulani on sen verran korkealla, etten yletä istumaan siinä jalkojen ollessa maassa. Miten tästä sitten pääsee edes liikkeelle? On hypittävä yhdellä jalalla hetki eteen päin, jonka jälkeen hypättävä satulaan. Vaikeata tästä tekee tosiaan se, että polkimessa kiinni oleva jalka on "ala-asennossa", jolloin meinaat kompastua polkimeen, joka on yläasennossa hyppiessäsi eteenpäin saadaksesi vauhtia. Tänään kaaduin tässä ensimmäisen kerran pyörälenkkiäni aloitellessani.
Vihdoin pääsin satulaan ja aloitin polkemisen. Työstä 87% tulee vammattoman jalan toimesta ja 13% proteesijalan. Onko muuta eroa vammattomiin verrattuna? On. Käsiä en pysty irrottamaan tangosta, johtuen siitä, että suuri osa painostani on käsillä, koska painoa jaloille on vaikea laittaa ja toiseksi niillä on tärkeä rooli tasapainon säilyttämiselle. Satulasta en pysty nousemaan ylös polkemaan. Polkiessani satulassa joudun miettimään tahtia. Vammattomilla jalat polkevat hyvässä yhteistyössä pyöritysnopeuden (kadenssin) kasvaessakin. Koska proteesijalassani ei ole tuntoa jalkapohjassa, se ei anna aivoille informaatiota, missä vaiheessa pyöritystä jalkani on, joten voin painaa poljinta liian aikaisin alaspäin, jolloin itseasiassa alan polkemaan vastavirtaan, taaksepäin. Näin ollen minun pitää päätellä vammattoman jalan perusteella myös proteesijalkani sijainnin. Alhaisella pyöritysnopeudella ei tätä vaikeutta havaitse (arkipyöräilyssä), koska näet jalkasi sijainnin. Lasken yleensä tahtia samalla kuin poljen.
Pyörätreenini sujui hyvin 18km asti. Alamäki (nopeus n. 35km/h), jonka jälkeen tiukka käännös oikealle ja samalla myös oikealle kyljelle. Pyöränhallinta ei ole vammattomien tasolla, johtuen suuresta epätasapainosta oikean ja vasemman puolen välillä. Itselläni jyrkät käännökset oikealle tuottavat tällä hetkellä suurta ongelmaa. Matkani jatkui, eikä pieni kaatuminen haitannut. Kaatumisen osaan, onhan sitä tullut harjoiteltua. Tässä toistot ratkaisevat. ;)
Tarkoitukseni ei ole postauksella kertoa, kuinka vaikeata kaikki on. Vaikeata tämä ei ole, vaatii vain hieman enemmän opettelua ja kärsivällisyyttä. Tarkoitukseni on kertoa kuinka paljon soveltamista "helppokin" urheilumuoto välillä vaatii. Olen kuitenkin sitä mieltä, että monipuolinen harjoittelu on erittäin kehittävää ja avain menestykseen. Tuloksien eteen on tehtävä töitä, mutta lopulta tehty työ palkitaan. Tänään palkkioksi sain hyvän treenin. :) Kokeilkaa, kehittykää ja olkaa kärsivällisiä!
Treeni:
20min warm up (HR av 144)
5*(4min(HR av 160)/ 2min( HR av 140))
8*mäkiylös max / alas kevyt ( Mäki kesti n. 20s ylös) tauko alhaalla 30s.
30min cool down (HR av 146)
Kotiin matkustaessani mietin leirien tärkeyttä urheilijalle ja sitä, mitä se minulle juuri merkitsee. Tarvitaanko leirejä menestykseen? Onko leireily kehityksen edellytys?
Paralympia -leiri oli kestoltaan lyhyt, ainakin minusta. Pisin leirini on ollut kestoltaan 2kk, lyhin pari päivää. Leiripäiviä vuodessa kertyy keskimäärin 70-80. Leiriseurani on ollut monipuolinen; oman urheiluseuran treenaajat, maajoukkuekaverini, vastustajani sekä paralympia- ryhmän ihmiset. Jokainen leiri on ollut erilainen, omalla tavalla kehittävä.
Leirien tärkeys urheilijalle riippuu ensi sijaisesti lajista, ja sen vaatimista olosuhteista. Hiihtäminen vaatii lunta. Leirin tarkoituksena on tässä tapauksessa päästä treenaamaan optimaalisissa olosuhteissa. Itse lähdin Sierra Nevadaan (2.5km korkeuteen) viime syksynä paikan sijainnin takia.Tämä oli ainoa leirini, jonne lähdin pelkästään olosuhteiden vuoksi.
Toinen syy leireilylleni on vaihtelu. Lajit, jotka vaativat paljon treenitunteja, vaativat myös paljon aikaa treenipaikoissa. Treenipaikat ovat usein kuin toinen koti. On mukava päästä uusiin ympäristöihin. Itse en ole seitsemän vuoteen käynyt yhdelläkään lomamatkalla. Pari viikkoa vuodesta vietän lomaa, jonka haluan viettää Suomessa, kotona.
Kolmas syy leireilylleni on treeniseura. 95% treeneistäni suoritan yksin tai vammattomien kanssa. Aijemmassa postauksessani totesin, että vammaisurheilijan huipulle pääseminen vaatii Suomessa usein integroitumista vammattomien harjoitusryhmiin, ainakin vielä. Vammattomien kanssa treenaaminen on ollut oman kehitykseni avaintekijöitä, mutta myös haittatekijä. Olen yrittänyt pysyä muiden mukana, välillä jopa niin paljon, että siitä on ollut enemmän haittaa kuin hyötyä. Paralympia- leirin tarkoituksena oli ehdottomasti treeniseura. Siellä vammainen urheilija on kaikkea muuta kuin poikkeus.
Leireilyssä on plussa myös se, että pystyt keskittymään pelkästään urheiluun. Arjen tuomat haittatekijät on yritetty minimoida.
Vaikka leireily kuulostaa nyt ihanalta, rentouttavalta ja lomalta, sitä se ei todellakaan ole. Todellisuudessa se on erittäin raskasta sekä fyysisesti että henkisesti. Sierra Nevadassa vietimme yli kuukauden eristyksissä muusta maailmasta. Keskellä ei mitään, aika kului pelkästään treenaamalla, puoli yhdeksän uutiset olivat päivän kohokohta ( ainoa ohjelma, mikä nettitv:stä näkyi). Treenitunteja leireillä kertyy 6-8 tuntia/pvä, loppuaika kuluu seuraavaan treeniin valmistautuessa tai palautumisessa. Aurinkotuoleja tai kaupunkia emme yleensä näe.
Monia syitä on leireilyn puolesta, mutta on muistettava, että todellinen työ kehityksen eteen tehdään arjessa. Ei auta, jos treenaat leireillä kunnolla, mutta arjessa treenisi on kuraa. Leirit ovat vain plussaa. Kehitystä tuo keskiarvo. Mitä paremmallla keskiarvolla pystyt treenejä kauden aikana tekemään, sitä parempi tulos. Jos teet treenin 95 prosenttisesti, saat siitä 50% hyödyn. Huipulle pääseminen vaatii, että ylität itsesi jokaisessa treenissä ja annat itsestäsi 100 prosenttia. Näin pystyt olemaan parempi kuin vastustajasi, muuten annat hänelle etumatkaa. Jokainen treenipäivä vaikuttaa kehitykseesi ja sitä kautta menestykseesi. Työelämässä on aivan sama juttu. He menestyvät, jotka haluavat kehittyä ja tekevät sen eteen töitä 100%:sti. Treenikeskiarvon lisäksi menestyminen vaatii motivaatiota. Motivaatio edellyttää tavoitteita. Tavoite on oltava realistinen. Liian suuri tavoite laskee motivaatiota ja sen seurauksena treenikeskiarvoa. Arkielämässä sama juttu. Tässä esimerkki(syntyi leirillä :)):
Mies näkee kaupungilla täydellisen naisen. Tavoite on saada siitä kumppani(->motivaatio) Samalla mies huomaa, että on pukeutunut huonoimpiin vaatteisiinsa(-> tavoite suurenee). Naisen viereen astelee aviomies(-> tavoite suurenee entisestään, motivaatio laskee). Mies tajuaa olevansa itsekin naimisissa(-> tavoite on liian suuri, motivaatio nollissa, ei viitsi edes yrittää).
Paralympialeiri sisälsi oman lajin treenausta pääasiassa, mutta yhteistä tekemistäkin mahtui leiriohjelmaan. Mitä muutakaan urheilijat voivat yhdessä tehdä kuin urheilla. Yhteisinä urheilumuotoina olivat: kelkkajääkiekko, hiihto ja luistelu.
Itse en ole jäällä ollut 15 vuoteen. Inhoan jäätä. Luistimet ovat viimeksi ollut jalassa 6 vuotiaana, kun molemmat jalat olivat tallella. Reisiproteesin käyttäjälle luistelu ei ole helpoimpia urheilumuotoja. Painoa proteesijalalle on vaikea laittaa polven ollessa koukussa, koska polven hallinta on erittäin heikkoa.Olihan sitä silti testattava. Ensimmäinen ongelma oli, että en meinannut päästä edes jäälle, koska luistimien kanssa oli erittäin vaikea kävellä. Toinen haaste oli pysyä pystyssä ja kolmas oli: miten päästä ETEENPÄIN? Jos ei pysty toiselle jalalle laittamaan painoa, miten liikkua yhdellä jalalla? Avuksi oli otettava kädet, joille painoa pystyi siirtämään vammattoman jalan potkaistaessa) Tässäpä tulos: (kuvan laatu on erittäin huono, johtuen huonosta mallista ja kuvaajasta. Kummallakin oli vaikeuksia pysyä pystyssä. Lopussa näkyy hieman paremmin.)
Toinen yhteinen urheilumuoto oli kelkkajääkiekko, joka on myös paralympialaji. Suomella ei tosin ole joukkuetta. Tässä kuitenkin videota lajista( Sochin finaaliottelu):
Laji on erittäin haastava, mutta hauska. Haastetta tuo se, että kelkka on vaikea pitää tasapainossa. Yhtä vaikeata kuin luistimillakin. Toinen haaste on se, että mailan pätkillä pitää ensinnäkin pelata, mutta myös liikkua ja jonkin verran ohjatakin.
Kolmas laji oli hiihto. Hiihto etenee tasatahtia työntämällä. Paino on lähes kokonaan vammattomalla jalalla, koska polvien ollessa taas koukussa, painoa ei proteesipuolelle ole helppo laittaa. Lopetimme treenin sprinttikisalla, 400m. Tässäpä minun maalisuorani: ( olen mustapukuinen, pystyhiihtäjä, joka kaatuu heti kuvauksen alkaessa)
400m aikana kaaduin vain kerran, ja tietysti loppusuoran alkaessa, kun päätin ottaa loppukirin. Yritystä ainakin oli, mutta hiihtäjää minusta ei tule. ;)
Lähes jokainen urheilija saa uraansa aikana urheiluvamman. Harjoittelu keskeytyy, motivaatio laskee ja kuntoutuminen on täyttä tuskaa. Kysynpä vain MIKSI?
Neljä vuotta sitten sain itse rasitusmurtuman, joka lopulta johti pohjeluun poikki menemiseen. Omalla kohdallani tämä tarkoitti sitä, ettei vammattomia jalkoja ollut enää jäljellä. Tämä ei kuitenkaan treenaustani haitannut. Altaaseen menin heti seuraavana päivänä uinti-lastan kanssa, ja maalla kelasin pyörätuolilla, koska painoa ei jalalle saanut laittaa. Ainoa asia, joka hieman toi pohtimista oli uimahallin rappuset. Pukuhuoneilta altaille oli silloin 21 porrasta. Pyörätuolilla en osannut mennä, ja hyppiminen ei ollut vaihtoehto. Ratkaisin ongelman: konttasin kaakelilla polvisuoja polvessa. Tai oikeastaan ryömin, koska yhdellä jalalla konttaaminen on hieman haasteellista.
Puhuin aikaisemmassa postauksessani vammaisurheilijan polusta huipulle(vammaisurheilu.).Yksi tärkeä asia oli oppia soveltamaan. Mielestäni tämä taito puuttuu monilta vammattomilta urheilijoilta. Joku paikka ei toimi kunnolla koko harjoittelu kaatuu siihen. Salilla ei voi tehdä jalkoja, kun vasen polvi on kipeä. Tietääkseni sinulla on vielä toinen jalka käytettävissä. Uskon, että monet vammattomat urheilijat saisivat suorituksia parannettua, jos oppisivat soveltamaan. Tämä ei pelkästään koske vammattomia vaan myös vammaisia. Helposti sitä keksii itselleen syyn olla tekemättä. Ajattele asiaa kuitenkin toisipäin. Jos yksi raaja ei ole kunnossa, sinulla on vielä kolme rajaa toimintakykyisiä.
Yleensä juoksutreenin(juoksu.) jälkeen teen oheistreeniä. Treeniä, joka vahvistaa juoksussani tarvittavia lihasryhmiä. Oheistreenin teen vasta juoksutreenin jälkeen, koska haluan tehdä itse päätreenin hyvällä energialla ja rasittumattomilla lihaksilla. Tämä sopii minulle, ei kaikille. Viime torstaina tein HIIT( high intensity interval training)- treeniä. Tarkoituksena oli tehdä kolme erilaista liike sarjaa viidesti läpi. Yksi kierros kesti noin minuutin, jonka jälkeen minuutin tauko. ELI: 3*(5*1min max/1min). Tässä on ensimmäisen liikesarjan liikkeet:
Ensimmäinen liike oli etukyykky maksimaalisella ponnistuksella. TRX- narut toimivat tässä tasapainon avustuksena eli ne auttavat siinä, että pystyn siirtämään painopisteen tarpeeksi taakse, mutta en kuitenkaan kaadu selälleni. Ilman niitä kyykyn pitäisi tehdä enemmän eteenpäin nojaten. Naruilla ei saa vetää itseään ylös, vaan työ tehdään alakropalla. Etukyykky, ponnistuksella, auttaa vahvistamaan ponnistusvoimaani, jota tarvitsen juoksussa.
Toinen liike on käsille seisonta ponnistuksesta. Tarkoituksena on, että ponnistus lähtee läheltä käsiä. Älä siis vie jalkaasi/jalkojasi liian kauaksi käsistä. Ponnistus lähtee myös kyykystä,takapuoli alhaalla. Tämä liike kohdistuu enemmän takareiteen. Kehon hallinta on myös suuressa roolissa, kuten myös juoksussa, kun vien vartaloa eteenpäin.
Kolmas liike on perinteinen punnerrus.
Eli tämä liikesarja mentiin läpi viidesti, minuutin palautuksella. Liikesarja suoritetaan mahdollisimman nopeasti, mutta kuitenkin niin, ettei tekniikka kärsi ja liikkeet pysyvät kunnollisina.
Toinen liikesarja tulee tässä:
Ensimmäinen liike on hypyt hyppynarulla. Tavoite on, että hyppy pysyy riittävän pienenä, eikä suuntaudu liikaa ylöspäin. (vertaa juoksussani välihyppy.)
Toinen liike kuntopallolla uintiveto. Vapaauinnissa vedon pitäisi kiihtyä loppua kohden, kuten myös tässä alaspäin heitossa. Toinen tärkeä asia on, että kyynerpäät pysyvät ylhäällä lähes koko ajan. Älä siis tiputa kyynerpäitäsi heti alussa alas, ja tee liikettä ohjentajilla. Lopputyö tulee vasta niillä.
Kolmas liike on yleisliike.
Kolmannesta liikesarjasta tulee videomateriaalia myöhemmin.
Treenisyklissäni viikko 9 oli kevyt viikko. Maitohappotesti, kynnystesti ja pari kovaa treeniä tekivät kevyestä viikosta kuitenki voimia kuluttavan. Uudelle, kovalle viikolle starttaaminen oli näin ollen rankempaa, mitä olisin toivonut. Leposyke oli normaalia korkeampi ja koko kroppa tuntui olevan solmussa.
Yleensä vietän lepopäivää vain joka toinen viikko tai joka kolmas viikko. Tänään oli kuitenkin levon aika. Ensi viikonloppuna lähden nuorten Paralympialeirille, joka tietää paljon treenitunteja. Itse yritän käyttää leirit mahdollisimman hyvin hyödyksi. Leiri antaa urheilijalle optimaaliset olosuhteet keskittyä vain itse treenaamiseen.Keskitytään kuitenkin tässä postauksessa tämän viikon treeneihin ja itse lajiin: paratriatloniin.
Vammaisurheilussa vammat jaetaan luokkiin. Urheilijan luokka perustuu siihen, kuinka paljon hänen vammansa "haittaa" suoritusta. Paratriathlonissa on tällä hetkellä 6 luokkaa:
LIIKUNTAVAMMAISET:
TR1: pyörätuolikäyttäjät: pyöräilyosuus käsipyörällä ja juoksuosuus kelaten TR2: Aputaatiot, polven yläpuolelta: pyöräilyosuus pyörällä ja juoksuosuus: sauvoilla tai proteesilla
TR3. CP-vammaiset, amputaatiot (molemmat jalat polvien alapuolelta) yms: pyöräilyosuus pyörällä ja juoksuosuudella saa käyttää sauvoja.
TR4. Käsiamputoidut ja -vammaiset: Osuudet suoritetaan kuten vammattomat.
TR5. Amputaatiot: polven alapuolelta. Juoksuosuus suoritetaan proteesilla. Jussi Lotvosen luokka.
NÄKÖVAMMAISET:
TR6A: Täysin sokeat. Osuuksilla opas, joka on oltava samaa sukupuolta.
TR6B: Heikko näköiset: Osuuksilla opas, joka on oltava samaa sukupuolta.
Kaikki luokkia yhdistävä tekijä on, että uintiosuudella ei apuvälineitä saa käyttää. Kilpailuissa kaikki luokat lähtevät samassa startissa, mutta pisteet ja mitalit jaetaan luokittain. Mitä alhaisempi luokka( TR1-->TR6) sitä enemmän vamma haittaa suoritusta eli TR5 ovat liikuntavammaisista lievimpiä.
Oma luokkani on siis TR2. Luokassani juoksuosuus on suoritettava proteesilla tai sauvoilla. Valinta näiden liikkumismuotojen välillä riippuu tyngän pituudesta ja rahasta. Jos amputaatio on tehty läheltä polvea, urheilijat usein liikkuvat proteesilla, koska oman reiden voimaa on mahdollista käyttää, mutta jos tynkä on alle 15cm, kuten minulla, proteesijuoksu ei ehkä ole nopein liikkumismuoto. Sauvottelu vaatii hyvää ylävartalon voimatasoa sekä vammattoman jalan ponnistusvoimaa. Raha on myös yksi valintakriteeri. Juoksuproteesit maksavat n. 15-25 000e.
Tässä vaiheessa monet jo varmaan miettivät, mitä "sauvottelujuoksu" oikein on. Tässä kuvamateriaalia treeneistäni: (Tässä vauhti on 155HR:n sykealuetta vastaava)
Jos sauvottelujuoksun laittaa osiin, voi sen ajatella näin:
1. sauvat mahdollisimman eteen
2. jalalla ponnistus, vartalon ja jalan vienti sauvojen eteen
3. välihyppy. Välihypyn tarkoituksena on antaa käsille aikaa siirtyä eteen. Välihypyn optimaalinen suoritus olisi mahdollimman lähellä maanpintaa (ÄLÄ siis hyppää liikaa ylöspäin) sekä hieman eteenpäin.
Käsien kannalta tämä vaatii sitä, että pystyy kannattelemaan oman kehon painoa. Lapojen tuki on erittäin tärkeä. Vältettävä hartioiden nousua ( vertaa vaikka dippien tekemistä salilla. Helposti hartiat nousee ylös, kun laskeudut alemmas.). Tässä vielä kuvamateriaalia lähempää:
Juoksu on siis mahdollista, jos osaa vain soveltaa. Juoksun kriteerinä on, että molemmat jalat ovat välillä yhtä aikaa ilmassa. Tämähän siis toteutuu! ;)
Paralympialaisten( huomaa oikeinkirjoitus; ei paraOlympialaiset, vaan paralympialaiset) alkuun on kolme päivää. Vammaisurheilu herättää hetkellisesti huomiota mediassa. Tässä postauksessa haluankin kertoa millainen tie vammaisurheilijalla on huipulle.
Itse olin kahdeksan vuotias, kun sairastuin. 11-vuotiaana oikea jalkani amputoitiin polven yläpuolelta. Ennen sairastumistani olin harrastanut telinevoimistelua neljä vuotiaasta, juossut koulun maastojuoksukilpailuissa ja ennen kaikkea harrastanut monipuolisesti arkiliikuntaa. Olin liikunnallinen ja aina liikkeessä. Sairastuin, vammauduin, mutta mikään ei muuttunut. Olen edelleen liikunnallinen.
Amputaationi tehtiin maaliskuussa 2003. Toukokuussa sain ensimmäisen proteesini, josta kävelyn harjoittelu alkoi. Kaaduin toukokuussa yhteensä 71 kertaa.. Asetin kesäkuun tavoitteeksi 50 kaatumista. Kaatumisten määrällä ei ole väliä, kunhan sieltä nousee ylös. Kävelin, kävelin ja kävelin. Kuntoni oli heikko, olin maannut pari vuotta sairaalassa. Heinäkuussa kävelin jo sujuvasti. Tietysti liikunnalinen taustani auttoi liikkeiden hahmottamisessa, mutta suurimmassa roolissa olivat tahto ja toistot. Olin saavuttanut ensimmäisen askelman urheilijan polullani.
Elokuussa alkoi koulu. Kuntoni oli kesän aikana parantunut jo niihin lukemiin, että jaksoin arkielämän. Seuraava tavoitteeni oli pysyä muiden mukana. Kaverini eivät kokeneet minua vammaiseksi tai vaatineet minulta vähempää. Kiitos siitä heille! Aluksi oli aivan väsynyt, mutta en ikinä pyytänyt heitä hidastamaan tahtia.
Syyskuussa otin pyöräni esille. Kaverini pyöräili, minunkin piti. Usein sanotaan: " Kerran, kun opit pyöräilemään, osaat sen taidon aina!". Noh, periaatteessa kyllä, mutta ei ihan kuitenkaan. Aluksi isäni piti pyörää pystyssä, jotta pääsin satulaan istumaan. Seuraavaksi siskoni laittoi proteesijalkaterän polkimelle. Isä työnsi vauhtia. Painoero vasemman ja oikean puolen välillä on sen verran suuri, että tasapainon löytäminen vie hetken. Harjoittelin ja kaaduin. Osasin pyöräillä, mutta en soveltaa. Vammaisurheilijan on opittava soveltamaan liikkeet hänelle sopiviksi. Kolmas tavoitteeni oli oppia soveltamaan.
Loppu syksystä halusin päästä uimaan. Tämä herätti hieman kysymyksiä: " Kaikki näkee! Kehtaatko? Uskallatko?" Itse en miettinyt hetkeäkään. Mitä ihmiset näkevät? MINUT. Saman tytön, joka oli uimakoulussa viisi vuotta sitten. En anna vammani estää minua elämästä. Vammaisurheilijan on oltava henkisesti erittäin vahva. On oltava sinut itsensä kanssa, eikä antaa muiden ihmisten sanojen vaikuttaa. Neljäs tavoite on oppi hyväksymään itsensä, minulle tämä ei ollut haasteellista.
Helmikuussa aloitin erityislasten uintiryhmässä. Ryhmän mukana treenasin kolme vuotta, kunnes uintivauhti oli liian hidas minulle. Integroiduin vammattomien uintiryhmään. Tavoitteeni oli taas pysyä muiden mukana. Vammaisurheilijan on vaikea löytää ryhmää, joka olisi sekä tasollisesti että vauhdillisesti sopiva. Treenitunteja kertyi tässä vaiheessa saman verran, kuin edustusryhmällä, mutta vauhdillisesti en tietystikään pärjännyt. Monet vammaisurheilijat ovat vammattomien harjoituspiireissä.
Ihmiset usein näkevät minut yksijalkaisena tyttönä, ei urheilijana. Olen kuullutkin sanottavan: " Sä et oo tyypillinen vammainen!" Ihmiset eivät koe, että vammainen voi olla urheilija. On osoitettava kykynsä itselleen, mutta myös muille, ja ansaittava arvostus.
Monesti kuuluu sanottavan, että vammaisurheilijat pärjäävät helpommin. Minun mielestäni päinvastoin. Minun urheilijan polkuni alkoi kävelyn harjoittelusta. Voisin heittää kysymyksen heille, jotka ovat tätä mieltä, missä ovat ne huippu-urheilijat, jotka ovat uransa aikana vammautuneet? Jos tämä on niin helppoa, niin mikseivät he ole paralympimitalisteja?? Toinen kommentti, joka tulee esiin paraurheilijoiden kohdalla on: " teitä on niin vähän!" Voisin sanoa, että tie ei ole helppo, vaikeampi mitä vammattomilla. On myös muistettava, että vammaiselle arkielämästä selviäminen voi olla jo riittävä haaste.
Lopuksi haluan sanoa, että katsokaa paralympialaisia. Kaikki he ovat sen verran arvostusta ansainneet!
Tältä sivulta löydätte paralympicsportTV:n, josta voi kisoja katsella, sekä muuta infoa..
