blogimuutto.

Viimeisen viiden vuoden aikana olen muuttanut vuosittain. Porista Tampereelle, Tampereelta Turkuun ja Turusta Helsinkiin. Ei siis ihme, että osa kavereistani vieläkin kysyy: ”Mitäs sinne Turkkusee?”. Muuttaminen… noh, käytännössä se on toiminut niin, että olen soittanut vanhemmilleni muuttopäivän ja uuden osoitteeni. Muuttaessani Tampereelta Turkuun muuttopäivä osui juuri kilpailujeni aikaan, joten kilpailureissulta palasin uuteen asuntoon, uudelle paikkakunnalle. Turun rautatieasemalta suunnistin kerrostalolle google maps:in opastuksella, 8.kerrokseen hissillä, ja ylimmässä kerroksessa kokeilin avaintani jokaisen asunnon oveen ennen kuin löysin omani. Muuttotiimi oli suoriutunut täydellisesti; tavarat paikoillaan, ja siistiä kuin sisustuslehdissä.

Sisustus pitää olla käytännöllinen. Ei mattoja- hankala imuroida, vaarana kompastuminen. Ei sohvaa, jotta pyörälle on riittävästi tilaa. Ei turhia tekstiilejä- päiväpeitosta aamuin illoin harmia. Foam-roller toimii hyvin koristetyynynä, jos vieraat haluavat pään alle ”pehmustetta” lattialla hengailessaan. Takaa myös sen, ettei vieraat tunne oloaan liian mukavaksi. Koriste-esineet – pölynkerääjät. Jos koriste-esinettä piirongin päälle haluaa voi juoksuproteesin siihen nostaa, ja ihailla. Pienessä asunnossa ei myöskään pääse eksymään, ja aamutreeneihin on sopivan lyhyt matka, 75cm.

Muuttaminen tai sisustaminen ei ole vahvinta osaamistani, mutta pakkaamisessa olen pro-tasoa. Viikonloppu vanhemmilla, neljä päivää kilpailureissulla tai kuukausi leirillä, on mukanani oman painoni verran tavaraa, valehtelematta puolet omaisuudestani. Kolme proteesia, pyörä, uintivälineet, lenkkareita, ergo…

Olen pakannut, blogini muuttaa.Vastuun muutosta ja sisustuksesta annoin Matti Petteri Pöntiölle, ja voin taas todeta: täydellinen suoritus, kiitos! Jotain kuitenkin vielä puuttuu… TE LUKIJAT! Blogini muutti osoitteeseen: www.liisalilja.fi. 

Uusi ympäristö, uusi blogikoti, ja tulossa jotain uutta. Ensi viikosta alkaen pääsette seuramaan valmistautumistani, ja matkaani kohti RIO:a gopro-videokameran kautta. Yli 200 päivää, 2 videota viikossa, tervetuloa matkalle!

-         -  Liisa 

Lontoon WTS.

Hyde Parkissa järjestettiin toukokuun viimeisellä viikolla maailman cupin kilpailu, josta itse aloitin kilpailukauteni. Samana viikonloppuna myös vammattomien WC jatkui Lontoon osakilpailulla, joten triathlonisteja oli enemmän kuin tarpeeksi. Koska kilpailureitti oli keskellä suurkaupungin keskustaa, mahdollisuutta treenaamiseen ennen kilpailua oli rajoitetusti. Hotellissa sai kuunnella trainerin huminaa, australiaiset jumppasit ja juoksivat hotellin käytävillä. Muut yöpyjät varmaan kiittivät.

Kilpailustarttini oli lauantai- aamuna. Sää ei poikennut perinteisestä Englannin ilmastosta; +12 astetta, pilvistä. ja kylmä jopa suomalaiselle.

Uinti: Uintiosuus suoritettiin yhtenä kierroksena, 5 poijua kiertäen. Reitti oli sama kuin vammattomilla. Startti meni osaltani erittäin huonosti, ja ensimmäiselle poijulle saavuin kärkiryhmän hännillä. Vauhtiin pääsin vasta n. 400m kohdalla, ja lopulta ensimmäiseen vaihtoon toisena.

Pyörä: Pyöräosuus suoritettiin 5*4km kierroksina. Reitti oli lähes tasainen, mutta U-käännökset 2km välein hidastivat hieman vauhtia. Paratriathlon kilpailut ovat aina peesikiellettyjä, mutta muuten pyöräosuus ei eronnut vammattomista. Pyörä ei lähtenyt kulkemaan koko 20km aikana. Perusvarmaa, mutta ei kuitenkaan sitä, mitä toivoisin. Ohitin T1 ensimmäisenä lähteneen jo toisella kierroksella, ja säilytin johtoaseman toiseen vaihtoon asti.

Juoksu: Juoksuosuus oli 3 kierrosta, täysin tasainen asfaltti. Lähdin juoksemaan jenkki-naisen kanssa samaan aikaan, menetettyäni pyörässä saaman aikaeron vaihdossa. Juoksimme noin 0.5km yhdessä, jonka jälkeen nostin vauhtia tietäen kolmannella sijalla olevan hollantilaisen ilmiömäisen juoksuvauhdin. Seely ei pysynyt vauhdissani, ja juoksin seuraavat 3km yksin. 4km kohdalla hollantilainen sai minut kiinni. Pysyin hänen vauhdissaan viimeiselle suoralle asti, kunnes... Voitto ratkesi, ja maaliin saavuin toisena. Tyytyväisenä, mutta myös pettyneenä.

Kauden avaus oli kuitenkin paljon parempi, mitä osasimme edes odottaa. Taso oli Lontoossa huikea, kaksikertainen maailmanmestaria jäi neljänneksi. Vaikka harjoituskausi on ollut erittäin haastava, antoi Lontoo hyviä merkkejä kohti seuraavia kauden kilpailuja. Yhteistyöni Darby Thomaksen kanssa on selvästi tuottanut tulosta, ja en epäile, etteikö tuottaisi vielä parempia jatkossa.

Kauteni jatkui Himoksen sprintti-SM:ssä, jossa tein tasaisen varman suorituksen.

-Liisa

onnellinen, juokseva tyttö.

Urheilijat eivät tyydy vähään. Emme rentoudu. Emme istu aloillamme. Oli peli mikä tahansa, me haluamme voittaa. Kun voitamme, hankimme uuden pelin. Vaadimme itseltämme paljon. Saavutuksilla ei ole väliä. Kiipeilijällä on aina uusi vuori.

Viime perjantaina oli yksi elämäni hienoista hetkistä, osallistuin juoksukilpailuun 14 vuoden tauon jälkeen. Ennen vammautumistani rakastin juoksemista, eikä se rakkaus ole 14 vuoden aikana hävinnyt. Pikemminkin vahvistunut. Perjantaina Töölönlahdelle järjestettiin Yritysmaraton- tapahtuma, jonka tarkoituksena oli koota yrityksiä juoksemaan Töölönlahden ympäri kilpailumielessä, rennolla asenteella. Maraton oli jaettu 19. osuuteen (19*2.2km), joista jokainen joukkueen jäsen suoritti yhden tai usemman. Itse juoksin osuudet, 9. ja 19. Paralympia-teamissä! Teamimme koostui kolmesta urheilijasta: Amanda Kotaja (ratakelaus), Miika Honkanen (maalipallo) ja minä, sekä urheiluamme tukevien yritysten jäsenistä.

Tietysti kilpailuhenkisenä ihmisenä lähdin hyvää suoritusta tekemään. Oli se sitten maailman cup - tai rento-meininki -kilpailu, niin minä haen voittoa! ;) All- out heti ensimmäisillä metreillä, ja loppuun asti tuli ihan lennokkaasti. Loppuajat: 10.40 ja 10.14.

Kilpailumatka ei ollut pitkä, mutta matka, jonka olen kulkenut 2.2 juoksukilometrin eteen on ollut. Pitempi kuin maraton. Vammauduttuani opettelin uudestaan kävelemään, ensimmäisen 5km lenkin KÄVELIN 4 vuotta sen jälkeen, viime kesänä harjoittelin yli 20h ennen kuin juoksin 100m... mutta kaikki se on ollut tämän arvoista.

Vuorikiipeilijöistä otetaan kuva vuoren huipulla. He hymyilevät onnessaan, ja voitonriemuisina. Matkalta ei oteta kuvia. Kuka haluaa muistaa sen kaiken muun? Vaadimme itseltämme paljon, koska meidän on pakko. Emme siksi, että pidämme siitä. Sitkeä kiipeäminen, kipu ja itsensä ylittämisen tuska. Kukaan ei ota kuvia siitä. Kukaan ei halua muistaa sitä. Haluamme muistaa vain näkymän huipulta. Henkeäsalpaavan hetken maailman katolta. Se saa meidät kiipeämään. Se on kivun arvoista. Se on minkä tahansa arvoista!

Haluan suuresti kiittää sponsoriani Ottobock:iä! Heidän ansiosta saan nautti juoksun flow:sta, ja olla erittäin onnellinen tyttö. KIITOS!

Kuvia päivästä:

Joukkueen urheilijat: Amanda, Miika ja minä. Amanda taisi olla ainoa kilpailija, jolla ei ollut jalat hapoilla! ;)

Miika (maalipallo) sekä opasjuoksija Katja.

Paras parajoukkue- teamimme!

Tästä on hyvä jatkaa ensi lauantain Lontoon maailman cupia kohden! 

- Liisa


Kuvat: Leena Kummu

hyvän valmennussuhteen etsintä.

Lopetettuani yhteistyön Yan Bussetin kanssa marraskuun lopulla, minulla ei ollut mitään ajatusta siitä, mitä seuraavaksi.  Tiesin, ja tiedän millaisen valmennussuhteen haluaisin: demokraattisen, jossa keskustelu ja yhteistyö johtavat tekemistä, mielipiteeni otetaan huomioon, olen itse vastuussa menestymisestäni ja urastani. Kuitenkin on asioita, joissa valmentajan pitäisi toimia kurin ja rajojen luojana,  olla ns. The Boss.

Olen ON/OFF -ihminen. Käytännössä siis överit tai vajarit.  On ilo huomata, etten ole ainoa ON/OFF -ihminen, ruuhka liikuntapaikoilla on mukavasti alkanut helpottamaan alkuvuodesta. Jouluna ensin "ruokaöverit" ja "liikuntavajarit", ja sitten tammikuussa toisinpäin. Nyt on palattu tasapainoon, balanssiin.  Tiedostan myös itse ON/OFF-ongelmani;  12 vuoden juoksemattomuuden jälkeen juoksin ensimmäisenä kuukautena yli 70h, sitten ei taas juostu kunnolla puoleen vuoteen. Ravinnon suhteen on vajarit kokeiltu, ja pilattu kaksi kautta.  Halusin valmentajan, joka ymmärtää balanssin merkityksen sekä harjoittelun, että muiden suorituskykyyn vaikuttavien tekijöiden suhteen.

Onnistujia yhdistää kolme asiaa. He keskittyvät omaan tekemiseen, perusasioihin ja omaavat positiivisen asenteen. Vammaisurheilijana olen oppinut keskittymään omaan tekemiseeni. Harjoittelen, Paralympia -leirejä lukuun ottamatta, vammattomien kanssa. Näin ollen urheilijaa, jonka suorituksiin pystyisin itseäni vertaamaan, ei ole, mikä on tehnyt minusta urheilijan, joka luo oman polkunsa kohti parempaa suoritusta, huippua. Want to come in second, follow me. Lopetettuani edellisen valmennussuhteen, halusin myös palata perusasioihin.

Syksyllä minulla oli myös kovat paineet RIO-paikan suhteen. Tuntui, että koko harjoittelu perustui siihen, että RIO-paikka saataisiin. Jouluna aloin miettimään, olisinko parempi urheilija, jos kyseisen paikan saisin? En. Itse määrittelen urheilijoiden paremmuuden suorituskyvyn mukaan, eikä titteli: "paralympia-tason urheilija"  yksinään tekisi minusta parempaa urheilijaa. Otin uuden tavoitteen ensi kaudeksi. Tavoitteeni on uida 750m, pyöräillä 20km ja juosta 5km -kaikki ennätysaikaan.  Harjoitteluni perustuu suorituskyvyn parantamiseen, ei tittelin saavuttamiseen. Halusin, että valmentajallani on samat tavoitteet.

Aloitin valmentajan hakemisen tammikuussa. Leirille lähtiessäni minulla oli kaksi vaihtoehtoa: australialainen, joka auttoi minua joulu-helmikuun,  ja suomalainen. Molemmat triathlonin ammattilaisia, toinen itse urheilijana, toinen elite-tason valmentajana. Helmikuun lopulla aloitin Darby Thomaksen kanssa. Uskon, että hän pystyy tarjoamaan minulle sen, mitä valmennussuhteelta haluankin. Jari Nordblom jatkaa uinti- ja fysiikkavalmentajanani. 

Aloitan kilpailukauteni Lontoon maailmacupin kilpailusta 30.5., jonka jälkeen teen päätöksen loppukauden kisoista. RIO:on vaadittavien ranking-pisteiden keräys alkaa 1.7. 

Liisa

arkea vai juhlaa?

Lähes kuukausi kulunut edellisestä postauksestani, pahoittelut. Palaan vielä parilla kappaleella leiriin, tai oikeastaan siihen, miten lopulta Helsinkiin pääsimme.

Sairaalasta päästyämme haimme harjoituskeskuksesta tavaramme. Olin sairaalaan lähtenyt yöpaita päällä, ilman kenkää, passi ja kännykkä kädessä. Herätin hieman katseita sairaalan aulassa, noh tuijottavathan ne ihmiset muutenkin. Tällä kertaa ihmisten katseesta välittyi kuitenkin enemmän sääli kuin kiinnostus. Turisti tullut lomalle, ja nyt palaa kotiin ilman toista jalkaa, kenkää, ja vain passi kourassa. Huono tsägä. ;)

Harjoituskampukselta siirryimme kaupungin keskustaan odottelemaan paluumatkaa. Ensiksi tietysti mietimme, mistä löytäisimme hyvän harjoittelupaikan, olihan jo 1.5vrk levätty, ja sen jälkeen missä yöpyisimme. Kolme yötä vietimme hotellissa, ja harjoittelimme avovedessä sekä monipuolisella salilla. Sunnuntaina, yli 100h myöhässä, saavuimme lopulta Helsinkiin, vieläpä laukkujen kanssa. Hieno reissu!

Kolme päivää vietin kotona, jonka jälkeen suuntasin Paralympia -leirille Pajulahteen. Ei tarvinnut kauaa elää ilman all-inclusive- ranneketta. ;) Treeniseuraa, laadukasta harjoittelua, ja pieni jetlag. Mukavaa siis oli.

Viimein alkaa arki palautua, tai noh, jos tätä arjeksi voi kutsua. Suuria muutoksia on tapahtunut viimeisen kahden kuukauden aikana, joten onko tämä sitten arkea vai juhlaa?  Sääriluun poikkimurtuma alkaa olla (vihdoin) kunnossa, ja viimeisen kuukauden olen pystynyt juoksemaan täyspainoisesti. Juoksuproteeseja testailtu ahkerasti, ja ominaisuuksia vertailtu Coloradon harjoituskeskuksessa. Nyt on toivottavasti paras löytynyt. :) Tuntuu käsittämättömän upealta, että molemmat jalat ovat juoksukunnossa! ;) Viimeisen 12 vuoden aikana juoksukuukausia on ollut kolme, toivottavasti jatkossa hieman enemmän.  Uusi valmennussuhde alkoi Pajulahden leirin jälkeen, ja sen myötä harjoitteluni on muuttunut paljon.

Viikonloppuna kirjoitan enemmän nykyisestä harjoittelustani, ja tulevasta kaudesta. Paras pitää postaus luettavan mittaisena, ;)

- Liisa

Helsinki?

Leiri saatiin päätökseen, ja päälimmäisenä ajatuksena on: olipa hyvä reissu ja leiri. Leiri meni lähes suunnitelmien mukaan, eikä suurempia ongelmia ollut paitsi...

Matkalle kohti koti Suomea oli tarkoitus lähteä keskiviikkona. Noh, tiistai-keskiviikko välisenä yönä sain elämäni pahimman ruokamyrkytyksen. Vaikka olen matkustellut runsaasti, kierrellyt epähygienisimmissäkin paikoissa, syönyt katukeittiöissä,.. supervatsani on kestänyt, paitsi nyt. Aamu neljältä suuntasimme paikalliseen sairaalaan, minä sekä toinen urheilija. Lentolupaa emme saaneet, ja näin ollen paluumatkamme siirtyi. Uusia lentolippuja ei vielä ole, mutta vakuutusyhtiö lupasi järjestää mahdollisimman pian. Onneksi on vakuutus! Toisaalta, yli 12 tunnin matkustaminen ei eilen houkutellut, ja parempi nyt leirin loputtua sairastua. Pystyy sitten kotiin palattua taas treenaamaan täyspainoisesti, kun on ollut vuorokauden  tankkauksessa! ;)

Leirin jälkeen itselleni iskee aina pieni masis. Johtuneen osaksi varmaan jetlagista, mutta tietysti jään kaipaamaan leiriolosuhteita, treeniseuraa ja upeita muistoja. Tällä hetkellä paluu on entistä rankempaa, koska valmennustilanteeni ei ole täysin selvä, ja uusi kuvio pitäisi lähteä pyörimään lähiviikkoina. Moni asia on vielä epäselvää, mutta kyllä se siitä, kunhan nyt Suomeen tästä päästään!;)

Kotimatkaa odotellessa, ja aamutreeniolosuhteita muistellessa,

aamutreenit 5.30. 

-Liisa

leirielämää.

Blogihiljaisuus on kestänyt yhtä kauan kuin leirikin. Sitä ajattelee, että leirillä on aikaa kirjoitella harjoitusten välissä, mutta todellisuudessa aikaa ja energiaa on vähemmän kuin kotona, arjessa.

Olen aina nauttinut leirielämästä. Vaikka todellinen työ tehdään kotona, antaa leireily lisäboostia, sekä henkiseen, että fyysiseen jaksamiseen. Omat leirini sijoittuvat usein kampuksiin tai harjoituskeskuksiin, kuten myös tällä kerralla. Hyvinä puolina on, että ne sijaitsevat usein eristyksissä, jolloin keskittyminen itse harjoitteluun on optimaalista, eikä aikaa ja energiaa kulu hukkaan. Huonoina puolina on, ettei muuta aktiviteettia oikein löydy. Itse en tosin ole tästä koskaan kärsinyt. Sierra Nevadan korkean paikan leiriltä muistan, että päivän kohokohta oli, kun näimme puoli ysin uutiset nettitv:stä, muita ohjelmia ei näkynyt, ja nettikin toimi jaksoittain. 

Päivämme toistavat aikataulullisesti toisiaan: aamutreenit alkavat 5.30, päivätreenit puolenpäivän aikoihin ja iltatreenit 17-->. Väleissä nukutaan, ja syödään. Kokonaisia lepopäiviä ei ole, sen sijaan kolme vapaa iltaa. Näin ollen aamuisin on saanut herätä joka aamu 4.50. Tuntimäärät ovat olleet suhteellisen korkealla (yli 30h/vko), mutta niin on myös intensiteettikin. Eihän se matka tapa, vaan vauhti. 

Torstaina vietimme Tonyn, leiriläisen, syntymäpäivää. Sankarina hän sai päättää päivän harjoitukset, ja harjoitusten sisällön. Ohjelmassa oli: aamulla 10km uintia, päivällä sali/TRX- intervalli ja illalla vielä toinen 10km uintia. Hetken sai polskia. Tuli ainakin selväksi, että kaikki ovat täällä oikeasti tekemässä töitä kautta varten. Ex-uimarina olen tietysti uinut 10km aikaisemminkin (21km ja 42km myös). mutta näin leirin keskellä, kahteen kertaan samana päivänä, ilman keventelyä ennen tai jälkeen... olihan siinä haastetta ja viimeisten kilometrien tuskaa. 

aamun sarja: 20* (50 perhosta- 100 potkuja - 150 käsivetoja -200uintia) = 10km

illan sarja: 10*1000m, joista jokainen sai päättää yhden tonnin sisällön.

Seuraavana päivänä jatkoimme normaalin harjoitusohjelman mukaisesti 5.30. Taisi kaikkia hieman väsyttää... 

Harjoitusrytmimme on ollut: kaksi tehollisesti kovaa päivää, yksi määrällisesti kova ja yksi kevyempi treenipäivä. Mitä se sitten käytännössä on ollut, niin... Faster, Faster, Faster.... 

Tänään vietämme iltavapaata, kroppa kiittää! Kaikki jäljellä olevat raajat ovat sellaisessa solmussa, että ohjelmassa on tunnin hieronta ja lepoa auringon paisteessa. 

Palaillaan ensi kerralla kuvien kera, 

- Liisa 

tilannepäivitys.

Olen saanut paljon palautetta, että lukijani haluaisivat kuulla enemmän harjoitteluistani, ja valmennustilanteestani. Tässä pieni päivitys:

Vuoden lopulla lopetin yhteistyön Yan Bussetin kanssa. Yanin valmennuksessa olin viime syksyn. Yan on ihmisenä erittäin positiivinen, mutta hänen valmennustyylinsä on minulle liian tehopainotteinen. Pidän siitä, että saan treenata kovaa ja paljon, mutta urheilu-urani aikana tehdyistä virheistäni olen oppinut, että jossain on raja. Olin erittäin väsynyt, ja tiedostin, etten jaksaisi kyseisellä intensiteetillä pitkälle. Voi olla, että paniikki RIO-paikan metsästyksestä, ja vähenevästä ajasta toi stressiä molemmille… Kehityin syksyn aikana hurjasti, kiitos Yan. Jari Nordblomista, joka on valmentanut minua jo viimeiset 3 vuotta uinnin ja fysiikan osalta, en luovu!:)

Uusi valmennuskuvio on alkanut selkeytyä, ja valmennusapua olen saanut ”siirtymäajaksi” ulkomailta. Viimeisen kuukauden olen harjoitellut 3+1 –systeemillä. Kolme kehittävää viikkoa, yksi kevyt. Harjoitustunnit ovat olleet 20-26h. Juoksua on ollut minimalistisesti, jotta sääri olisi täysin kunnossa maaliskuun alussa. Pyörää poljettu 12-15h, uitu yli 25km/vko, lihaskuntoa tehty säären sallimissa rajoissa 2-3 krt/vko.

Nyt pidän pidemmän leireilyjakson hieman lämpimissä olosuhteissa! J 

Suuret ansaitut onnittelut vielä vuoden 2014 nuorelle urheilijalle Amanda Kotajalle, sekä urheilu-urastaan palkitulle Katja Saariselle! Oli upeaa katsottavaa Urheilugaalassa! Respect! 

- Liisa 

addikti+uhkapelaaja=huippu-urheilija.

Lapsena yöt olivat pelottavaa aikaa. Möröt vaanivat sänkyjemme alla, hammaspeikko söi hampaamme, noidat tanssivat unissamme. Aikuisena hirviöt ovat erilaisia. Itseluottamuksen puutetta, epäröintiä, katumusta… Huomaamme vielä vanhoina ja viisaina pelkäävämme pimeää.

Pelko on läsnä myös huippu-urheilussa. Ennen kilpailusuoritusta pelkäämme epäonnistumista tai itse suoritusta. Maalissa mielihyvä valtaa kehomme, olemme selviytyneet. Uintiuraltani muistan monta starttia, joita ennen ajattelin: ” En enää koskaan ui nelosta!”. Maalissa hyvänolon tunne oli kuitenkin ainutlaatuista, vaikkei suoritus olisikaan ollut paras mahdollinen. Tunne on niin suuri, ettei sitä korvaa hyvä ruoka tai muu mielihyvää tuottava asia. Urheilijan aivot alkavat vaatia tätä tunnetta, ja samalla motivoivat meitä treenaamaan. Vuosittain, kun itse pidän pari viikkoa harjoittelutaukoa, huomaan olevani erittäin riippuvainen treenien tuomaan mielihyvän tunteeseen. Olen koukussa.

Sen lisäksi, että olemme addikteja, olemme myös uhkapelaajia. Laitamme ison efortin, panoksen, tietämättä siitä voittammeko. Todennäköisyys, että saamme kaikki rahat takaisin, mitä olemme peliin laittaneet, on pieni. Erittäin harva jää plussalle. Säilyttämällä ilon ja hauskuuden harjoittelussa, pystymme kuitenkin nostamaan onnistumisen todennäköisyyttä merkittävästi.

Monet, ei-huippu-urheilijat, miettivät: ” Miksi urheilu-uran lopettaminen voi olla niin vaikeaa?”. Noh, onhan alkoholistinkin vaikea lopettaa juominen tai peliriippuvaisen pelaaminen. Yhdistä nämä vielä. Yksi syy, miksi entiset huippu-urheilijat lopettavat urheilun täysin uran jälkeen on, ettei urheilla pystytä vain silloin tällöin. Se on ON tai OFF. Alkoholistinkin on vaikea juoda vain silloin tällöin.

Urheilu-uran lopettamiseen oman haasteensa tuo, että se on osa identiteettiä. Luopuessasi huippu-urheilu-urastasi annat pois myös osan itseäsi. Tyhjä tila on vaikea täyttää. Et osaa vastata edes itsellesi, mitä seuraavaksi. Et myöskään kykene vastaamaan: ” En tiedä!”, kun sinulta kysytään tulevaisuuttasi ex-urheilijana. Olethan aina ollut tavoitteellinen, ja kova tekemään töitä. Vaikka suunnittelemme, ja asetamme tavoitteita, elämme silti hetkessä. Tällä hetkellä itsestäni tuntuu, ettei sillä ole mitään väliä, onko ainut luuta sisältävä jalkani kunnossa urheilu-uran jälkeen, mutta kunhan se on maaliskuussa ja kestää urheilu-urani.

Tarkoitukseni ei ole lopettaa urheilu-uraa vielä vuosiin, vaikka kyseisestä aiheesta hieman kirjoitinkin. Olen itse sukumme ainoita huippu-urheilijoita. Olen kulkenut omia polkujani jo pienestä pitäen, ollut erilainen monella tapaa. Vaikka tuki on ihailtavaa, ymmärrystä huippu-urheilijan ajatusmaailmasta ei löydy. Olen monta kertaa miettinyt, onko aivoni muuttuneet urheilun myötä, koska ajatusmaailmani poikkeaa ei-urheilijoista. Eihän kukaan täysjärkinen laittaisi yli 10 vuoden palkkaansa yhteen lottoriviin? Sitä me urheilijat juuri teemme. Hullua. 

- Liisa

rasitusmurtuman tilanne.

Muistan selvästi kesän Paralympia-leirin, ja tuskalliset juoksu-kierrokset urheilukentällä. Jalkani oli niin kipeä, että hädin tuskin pystyin kävelemään. Viimeisenä päivänä totesin, etten kivulta pystynyt enää juoksemaan. Kolme viikkoa leirin jälkeen vietin totaalista lepoa. En pystynyt ojentamaan nilkkaani, joten pullareillakin uinti sattui. En pystynyt varaamaan painoa jalalle, joten polkeminenkin oli unohdettava. Juoksua oli turha edes ajatella. Neljän viikon päästä leiristä kävin lääkärillä, ja diagnoosiksi sääriluun rasitusmurtuma, joka todettiin röntgen -kuvalla. Lepoa ja kivutonta liikuntaa 12vko, kunnes murtuma olisi parantunut. Aloitin pyöräilyn, ja käsivedot altaassa lääkärikäynnin jälkeen, eivät tuottaneet enää kipua.

12 viikon jälkeen en pystynyt kuvittelemaan edes juoksemista, kävelykin sattui. Jatkoin treenausta ilman juoksua, olinhan ensimmäisen 3 viikon totaalilevon jälkeen treenannut normaalisti yli 20h/vko. 4kk päästä diagnoosista aloin juoksemaan 1-2 kertaa viikossa, mutta sattuihan se. Kipu oli silti siedettävissä.

Joulukuussa olin aivan loppu odotteluun. Olin lähes puolivuotta odottanut, että pystyisin taas hyppimään aamulla vessaan, nousemaan tuolilta ilman kipua, ja ennen kaikkea juoksemaan kunnolla, ja kivutta. Tietysti henkistä tuskaa lisäsi, että tuleva kausi on itselleni tärkeämpi kuin yksikään edellinen kauteni. Paralympia -paikan eteen olen tehnyt yli 6 vuotta työtä, yli 20h/vko. Ajatuskin siitä, että rasitusmurtuman takia paikka jäisi taas saamatta, sai minut itkemään. En halunnut puhua siitä.

Joulukuun lopulla kävin ensimmäistä kertaa magneetti-kuvassa, ja diagnoosiksi sääriluun yläkolmanneksen poikkimurtuma. Poikkimurtuma oli alkanut hyvin paranemaan, muttei silti kunnossa. Tiesinhän sen itsekin. Vaikka diagnoosi oli ei-toivottu, olin toisaalta tyytyväinen, että sain jotain tietoa. Sain konsultaation Sakari Oravalta - hän ei ollut koskaan nähnyt yhtä pahaa murtumaa, mutta pitäisi olla täysin kunnossa 1-1.5kk päästä. Yleensä poikkimurtumien paranemisissa menee yli puolivuotta. Voin jatkaa seuraavat 1-1.5kk pyöräilyä ja uintia. Juoksua vain kerran viikossa, kevyesti.

Magneettikuva säärestä.

Olen päättänyt, etten lähde tavoittelemaan ensi kaudella RIO-paikkaa, jos jalkani ei ole täysin kunnossa maaliskuussa. Tiedän, ettei juoksukuntoni riitä RIO-paikkaan, jos en pysty maaliskuussa viimeistään juoksemaan normaalisti. Vaikka unelma on käsittämättömän, pelottavan suuri, totuus on kohdattava, ja oltava rehellinen itselleen.

Toivon, ettei minulta asiasta kauheasti kyseltäisiin, en kuitenkaan osaa vastata. Itselleni tämä puolivuotta on ollut henkisesti elämäni vaikeimpia, valehtelematta. Olen miettinyt asiaa joka päivä, joka tunti. Vaikka tiedän, että murheeni on pieni verrattuna joidenkin muiden, asian suuruutta ei silti ymmärrä ketään, joka ei ole itse ollut huippu-urheilija, ja tehnyt kovaa työtä yli vuorokauden viikossa monia vuosia. 

Tästä linkistä voi lukea toisen triathlonistin tarina hänen  "rasitusmurtuma -kamppailustaan". 

Eilen palasin Pajulahden Rio-leiriltä. Postaus leiristä tulee lähipäivinä. :) 

- Liisa 

urheiluvuosi 2014.

Vuosi 2014 on ollut opettavainen. En usko, että olen yhtään sen parempi urheilija tai ihminen, kuin olen ollut edellisinä vuosina, mutta jotain olen silti oppinut. HS:n video – haastattelussa sanoin: ``uskon, että olen viiden vuoden päästä yhtä hullu urheilija kuin nytkin”, pitää luultavammin paikkansa. Luonteelleni en voi mitään, mutta jotain voin silti oppia. Listasin kolme asiaa, jotka tulevat mieleeni urheiluvuodesta 2014.

1.      Älä leiki terveydellä

Lääkäri-ystäväni, työkaverini, sanoisi: ``Älä silitä leijonaa”. Se tarkoittaa, että vaikka kasvain on sievä, vaikka se on pieni, ja vaikka sen rajat on täydelliset, se on silti kasvain, silti vaarallinen, se voi purra. Luotamme liikaa onneen. Heitämme arpaa. Leikimme tulella. Se on ihmisen luonto. Kun kielletään koskemasta, me yleensä koskemme. Vastoin parempaa tietoa.  Ehkä me sisimmässämme kaivamme verta nenästämme.

Heinäkuussa sain sääriluun rasitusmurtuman. Vielä nyt, joulukuussa, voin todeta, ettei jalkani ole kunnossa. Pyörää aloin polkea parin viikon päästä diagnoosista, samoin uida. Lääkärin mukaan kaikkea saa tehdä, mikä ei tuota kipua. Juosta aloin lokakuussa, pienen kivun kanssa. Fyysinen kipu oli kuitenkin pientä henkisen kipuun verrattuna. Kuusi kuukautta on ehdottomasti ollut henkisesti rankka. Olen monta iltaa itkenyt äidilleni. Olen pystynyt treenaamaan hyvin, mutten 100%:sti. Olen yrittänyt sanoa itselleni, ettei 6kk:den EI-100%-treenaus, ole elämäni suurimpia menetyksiä, ja mahdollisuuteni RIO:on on realistiset. Alussahan sitä on aina toiveikas, kaikki tuntuu olevan saavutettavissa, ei menetettävissä. Kyvyttömyys hyväksyä menetys on mielenterveydenhäiriö, mutta mitä pidemmällä syksyä on menty, sitä kauempana RIO on. Riittääkö hyvä, muttei 100% treenaaminen maailman top10? En usko. 

2.      Suorituspaineet

Suorituspaineet ovat suunnattomat. Kilpailusuoritus on kuin teatteriesitys. Tunnelma on sama. Ihmisjoukko valmistautuu sitä varten, näyttämö laitetaan valmiiksi, käytetään pukuja, kaikkea on harjoiteltava, on oltava koreografia, kaikki johtaa hetkeen, jona esirippu nousee. Kun elämä olisikin vain kenraaliharjoitus. Voisimme harjoitella joka hetki, kunnes osaisimme asian. Valitettavasti jokainen päivä on oma esityksensä. Vaikka saamme tilaisuuden opetella, valmistautua, harjoitella, emme ole silti valmiita elämän suuriin hetkiin.

Olen viimeiset 6 vuotta harjoitellut yli 20h viikossa. Tehnyt töitä sen eteen, että joskus unelmastani tulisi totta. Syksyllä ymmärsin itsekin, että unelmani on lähempänä kuin koskaan. Samalla iski suorituspaineet. Jokainen treeni pitäisi olla täydellinen. Tietysti paniikkia lisäsi rasitusmurtuma, joka on vienyt voimia enemmän kuin uskottekaan. Kun lähemmäs 30h viikossa harjoittelee tiettyä hetkeä varten, muodostuu siitä pelottavan suuri, eikä ole koskaan valmis kohtaamaan sitä.  

3.      Täydellisyyttä ei ole

Tappio ei tule kysymykseen. Ei huippu-urheilijalla. Emme lähde treeneistä ennen kuin viimeinen henkäys on vedetty. Kova treeni on haaste, haastava treeni saa meidät ylös sängystä aamulla. Meitä ei helposti pelotella. Emme säpsähdä, emme anna periksi, emme varmasti antaudu. Ainakaan treeneissä.

Luovuttaminen ei ole vaihtoehto, vaikka todellisuus murskaa toiveemme, ja meidän on viimein antauduttava tosiasioiden edessä. Olemme hävinneet tämän päivän taiston, emme huomista sotaa. Antautuu täysin, unohtaa täysin, miksi alun perin edes taisteli.  

Olen perfektionisti, joka on mukana 0%:sti tai 100%. En mitään siltä väliltä. En jätä asioita kesken. Olen harvoin tyytyväinen tulokseen. Analysoin suoritustani, pystyn parempaan. Viimeisen vuoden aikana olen kuitenkin oppinut, etten saavuta täydellisyyttä koskaan. Välillä kannattaa lopettaa epäonnistumisten analysointi, ja olla tyytyväinen siihen, että pääsi maaliin.

Ennen kaikkea olen saavuttanut kolme uinnin Suomen mestaruutta, 2.sijan ITU:n maailman cupin kilpailussa ja päässyt juoksemaan (viimeiset 6kk hieman kehnosti, mutta kuitenkin). Ei huono urheilu – vuosi ollenkaan!

Hyvää joulua! :)

-          Liisa

driving force.

Miten suunnitella elämänsä, jos koko ajan pitää tarttua hetkeen? Jos tarttuisimme jokaiseen hetkeen, ei olisi huippu-urheilijoita. Kuka jaksaisi vuosia pitkäjänteistä treenaamista? Hetkessä eläminen veisi kaiken aikamme. Mitä se sitten tarkoittaakin. Elämää on kuitenkin elettävä. Joka aamu täytyy valita... mennä eteenpäin säästä huolimatta, tai sulkea verhot, ja jättää päivän kokematta.

Urheilijalta usein kysytään, mikä on hänen ns. " driving force". Minun driving force:ni on ehdottomasti tavoiteeni, unelmani. Se antaa syyn jatkaa eteenpäin, kehittyä ja rääkätä itseäni loppuun asti. Kuvittelen, että unelmani on pitkien portaiden päässä. Sinne ei edes välttämättä näe. Rappusia on yhtä monta kuin päiviä Rio de Janeiron paralympialaisiin, unelmaani. Jokainen päivä on mahdollisuus kiivetä yksi rappunen ylöspäin. Ylöspäin pääsen, jos teen treenin hyvin, keskityn palautumiseen ja pidän tahdon yllä. Jokainen päivä ratkaisee, pääsenkö ylös asti. Mitä, jos jää pari porrasta jäljelle? En usko, että paralympialaisia siirrettäisiin minun takiani. Ajatus siitä, että tämä päivä ratkaisee, saa minut tekemään parhaani jokaisena päivänä, jokaisessa treenissä.

Urheilijan pitää asettaa tavoite. Ei riitä, että toteaa: "Teen parhaani, ja katsotaan mihin se riittää". Tavoitteen asettamisessa on kolme pointtia (Kuulostaa ihan Stubbin lauseelta ;)):

1. Tavoite on oltava mitattavissa. Juokset satametriä, muttet saa aikaa? Lisääkö se sinun motivaatiota? Ihmisen on vaikea tavoitella tunnetta.

2. Kirjoita tavoite ylös. Itselläni tavoite on taustakuvana. Sana RIO- lukee pyörässäni. Jos haluaa tavoitella jotain, pitää tietää mitä tavoitella. Samalla huomaamatta ohjelmoit itseäsi kohti tavoitetta.

3. Aseta deadline. Pitää olla aikataulu. Jos huomenna on tentti, teet tänään kovasti duunia. Jos ei ole aikataulua siirrät työtä koko ajan eteenpäin.

Elä elämää niin, ettei tarvi myöhemmin jossitella! Lähtökohdalla ei ole merkitystä, vaan sillä mitä haluat.



- Liisa

unelmaduuni, FTP- data ja ensi kauden kilpailukalenteri.

Tyypillinen keskustelun aihe on unelmat. Unelma loma. Unelma duuni. Unelma poikaystävä. Eilen illalla tajusin, kuinka paljon puhun unelmistani. Haluan aina enemmän. Pyrin olemaan parempi.

Ensimmäiselle luokalle mennessäni aloin jo puhumaan unelma-ammatistani. Haluan opiskella lääketiedettä. Koko 13 vuotta tähtäsin siihen, että joskus pääsisin lukemaan sitä, mitä halusin. Olin koulussa perusopiskelija, keskiarvo vaihteli kahdeksan molemmin puolin.

Minussa ei ole koskaan ollut humanistisen alan piirteitä. Äidinkielen prelistä en päässyt läpi, itse kirjoituksista kirjoitin huonoimman hyväksytyn, A:n. Muistan vieläkin prelin aiheet:

1. Pärjääkö maailmassa ilman korruptiota?

2. Miksi Lähi-itään ei saada rauhaa? 

3. Mihin tarvitsemme taivasta?

Ensimmäistä aihetta en ymmärtänyt, toista en voinut valita, koska en tiennyt mitä Lähi-idällä tarkoitetaan, kolmas oli siis valittava. Ensimmäinen ajatus oli: Jesus Christus. Seuraavaksi aloin moittia itseäni siitä, etten muistanut, miten fysiikassa taivas määritellään. Lopulta ajatus päättyi siihen, että kokonaisluku jaettuna äärettömällä on nolla. Tekstiä paperille tuli kolme lausetta. Itse kirjoituksissa sain kirjoitettua jopa puolitoista sivua. Tosin, isot marginaalit paperin sivuilla ja yläreunassa hieman auttoivat.

Olen porilainen luonnontieteilijä. Tuotan tekstiä, jos minulla on faktaa ja asiaa. Biologiasta, fysiikasta ja matematiikasta olen aina pitänyt. Kemiasta pidin, mutten sitä osannut. Ymmärsin vasta viisi kurssia lukiossa luettuani, että hiilivedyt sisältävät vain hiiltä ja vetyä. Oppimisnopeuteni oli niin hidas, etten olisi ehtinyt koskaan työelämään.  Maantietoa en ole koskaan ymmärtänyt, en vieläkään. Lukion maantiedon ykköskurssia yritin suorittaa kolme kertaa, ja lopulta pääsin läpi siskoni kirjoittaman Madagaskar- esitelmän ansiosta. Itse kokeessa sijoitin Afrikan vahingossa Euroopan korkeudelle eikä päiväntasaajan alapuolella ollut muita kuin pingviinejä.

Ylioppilaskirjoitusten jälkeen pääsin opiskelemaan Turun yliopistoon fysiologiaa ja genetiikkaa. Olin varma, ja olen vieläkin, että opiskelen unelma-ammattiini. Tai oikeastaan, olen tällä hetkellä unelma-ammatissani. Työskentelen Helsingin yliopistossa, optogenetiikan tutkimus -ryhmässä, ja samalla teen kandidaatin tutkielmaani. Tutkijan työ on erittäin lähellä urheilijan työtä: 90% pettymyksiä, 10% onnistumisia. Olen töiden ohella pystynyt hyvin treenaamaan. Olen viettänyt n. 20h viikossa Meilahdessa, sovittaen työtunnit treenien mukaan. Tuntuu erittäin oudolle, että unelmasta voi saada palkkaa. Tätä unelmaa jatkuu vuoden loppuun.

Treenit ovat kulkeneet hyvin. Vuorokauden viikosta olen saanut hikoilla. Kolmisen viikkoa sitten aloitin voimajakson, joten salillekin on päässyt pari kertaa viikossa. Eilen tein parin kuukauden tauon jälkeen FTP-testin pyörällä eli:

20min warm up

5*(1min fast high cadens +1min easy)

5min easy

5min 95% of max

10min easy

30min max

15min cool down

Tässä data: 

Testi-protokollan sykevaihtelut näkyy aika hyvin. Alempana näkyy keskiarvosykkeet numeroina.

30min max keskiarvo watit: 196, FTP-arvoksi: 4.73. (wattia/kg).

Eli ensimmäisen 35min keskiarvosyke 156, max 180.
5min 95% of max keskiarvo 185, max 191.
10min easy ka 162, max 191
30max ka 189, max 197
15min easy ka 170, max 197.

Ja nyt mietit, miten pystyn 30minuuttia sykkimään 189 keskiarvolla? Salaisuus on siinä, ettei ajattele mitään. Antaa jalkojen jauhaa. Itse en katso kelloa, sykettä tai watteja testin aikana. Ne eivät kerro, kuinka paljon sinä jaksat. Musiikit korville, ja antaa mennä.

Pari viikkoa sitten julkaistiin ensi kauden maailman cupin kilpailut. Kilpailut ovat siinä mielessä merkittäviä, että niissä jaetaan ranking – pisteitä, joiden mukaan 10. ranking parasta lunastaa paikan Rio de Janeiron Paralympialaisiin. Ranking-piteiden keräys alkaa 1.7.2015.  Tässä siis ensi kauden kilpailukalenterini:

2015 Besançon ITU World Paratriathlon Event, (FRA): 7 June 

2015 Geneva ETU Paratriathlon European Championship, (SUI):  10 July
2015 Iseo – Franciacorta ITU World Paratriathlon Event, (ITA): 19 July
2015 Rio de Janeiro ITU World Paratriathlon Event, (BRA): 1-2 August ( Rio de Janeiro TEST-EVENT.)
2015 Detroit ITU World Paratriathlon Event, (USA): 15-16 August
2015 Edmonton ITU World Paratriathlon Event, (CAN): 5-6 September
2015 Chicago ITU World Paratriathlon Championships (USA): 15-20 September.

Geneven Euroopan mestaruus- sekä Chicagon maailmanmestaruuskilpailut ovat kauden tärkeimpiä kilpailuja. On silti muistettava, että paralympia –paikka vaatii tasaisen hyvää suorittamista.

Eilen Satakunnan Kansasta pystyi bongaamaan kuvani, ja haastatteluni. Siskoni sanoin: ” Taitaa jutut olla vähissä, kun sinä olet etusivulla.” Suorasanainen siskoni, perus porilainen. ;) Tässä linkki vielä nettijuttuun. 

- Liisa

HS125- tapahtuma.

He, jotka eivät olleet maanantaina Sanomatalossa kuuntelemassa keskustelua, voivat katsoa ja kuunnella sen tästä:

HS125- tapahtuma.

pakastesuklaakakku ja samppanja.

Elämänsä tärkeintä päivää ei koskaan arvaa tärkeimmäksi. Ne päivät, joiden luulee olevan tärkeitä, eivät todellisuudessa ole koskaan niin tärkeitä, kun alun perin kuvitteli. Ne päivät, jotka tuntuvat tavallisilta- alkavat normaaleina, osoittautuvat lopulta tärkeimmiksi päiviksi.

Kirjoitettuani pitkästä matetamatiikasta täydet pisteet ylioppilaskirjoituksissa, isoisäni osti minulle samppanja- pullon. Pitihän suoritustani juhlistaa. Halusin kuitenkin säästää pullon ylioppilas -juhliini, siihen hetkeen, että koko lukio oli käyty läpi. Ylioppilasjuhlissa päätin sääästää pullon tärkeämpään hetkeen. Vieläkin kyseinen pullo on keittiöni pöydällä, kulkenut Porista Tampereen ja Turun kautta Helsinkiin.

Urheilijat miettivät paljon tulevaisuutta. Suunnittelevat ja työskentelevät sen eteen. Jossain vaiheessa alkaa tajuta, että elämä on tässä ja nyt. Ei urheilu-uran jälkeen, ei menestymisen jälkeen. Nyt. Suunnittele. Aseta tavoitteita, ja tee sen eteen töitä. Katso kuitenkin silloin tällöin ympärillesi.

Mielestäni urheilijat välillä odottavat jotain aivan maagista. Eräs ystäväni oli säästänyt suklaista pakastekakkua yli vuoden pakastimessa. Kakku odotti The päivää. Näköjään yli vuoden aikana ei ole ollut niin tärkeätä hetkeä, että hän olisi voinut syödä alle 5 euron pakastekakun. Söimme kakun viime torstaina, tavallisena iltana, hyvän treenipäivän jälkeen. Kakun viimeinen käyttöpäivä oli mennyt jo maaliskuussa.

Urheilijana kokee lähes päivittäin tunteiden vuoristoradan. Aamutreenit määrittelevät millainen päivä sinulla on, iltatreenit millainen ilta. Jos minulta kysytään, miten menee, vastaan yleensä miten treenini on mennyt. Tunteekohan sitä enää mitään urheilu-uran jälkeen, vai onko kaikki tunteet niin heikkoja urheilusta saatavien tunteiden rinnalla?

Palasin tänään Helsinkiin Pajulahden Paralympia-leiriltä. Pari 4.45 herätystä, mukavia keskusteluja ja treenejä. Tekemisen meininkiä, asennetta. Valmensin omien treenieni välissä junnu-uimareita. Pidän valmentamisesta, paljonkin, mutta enemmän viihdyn silti itse altaassa. :)

Huomenna olen Sanomatalon Mediatorilla keskustelemassa urheilusta:

"Helsingin Sanomat täyttää alkavalla viikolla 125 vuotta. Juhlan kunniaksi järjestämme yleisö- ja keskustelutilaisuuksia Sanomatalossa. Viikon ensimmäisen tilaisuuden aiheena on urheilu.

Urheilusta puhutaan heti huomenna maanantaina. Vieraamme – jääkiekkoilijat Noora Räty, Ville Peltonen ja Janne Niinimaa, suunnistaja Minna Kauppi, koripalloilija Hanno Möttölä, vammaisurheilija Liisa Lilja sekä urheilujohtaja Mika Kojonkoski – tarjoavat ajatuksia siitä, millaista on urheilu nykyisin ja millaista on edetä lahjakkuudesta huippu-urheilijaksi." HS. 

Tervetuloa kuuntelemaan! Tapahtuma alkaa 16.30. Itse olen äänessä 17.20-17.40 sekä 18-18.40. :)

Paralympia-leiri. 

- Liisa

liian vakavissaan.

Olin viime viikon aivan hukassa. Tajusin todella asettamani tavoitteen, Paralympialaiset 2016. Samalla ymmärsin; kello tikittää, ja ensi kausi tulee nopeammin kuin edes osaan kuvitella. Pitäisi treenata tehokkaasti, mutta fiksusti. Aloin jo pelkäämään sitä pettymystä, joka tulisi, jos paikka Rio:on jäisi saavuttamatta. Kyseinalaistin harjoitteluni. Syksy ei ole mennyt suunnitelmien mukaan, rasitusmurtuman takia en pystynyt juoksemaan 3 kuukauteen. Koko viikon hoin itselleni: " Älä nyt pilaa tätä mahdollisuutta!".

Olen aina osannut nauttia liikunnasta, liikunnanilosta. Olen seitsemän vuotta tehnyt sitä tosissani, mutten vakavissani tai vakavamielisesti. Olen tehnyt tätä intohimosta lajiakohtaan, ja ennen kaikkea ilosta. Unelma paralympia -paikasta on kuitenkin niin suuri, että pelkää pilaavani sen. Haluaisin, että kaikki on täydellisesti, jotta voisin olla hyvillä mielin.

Pahin pelkoni on, että paikka jäisi saavuttamatta sen takia, etten itse tehnyt tarpeeksi töitä sen eteen. Totuus on kuitenkin, ettei sekään pelkästään riitä, että itse sinne kovasti haluan. Myös valmentajani sekä muu "joukkueeni" pitää haluta sitä yhtä paljon kuin minä itse. Itse teen töitä tullakseni paralympia-tason urheilijaksi, valmentajieni tavoite on kehittää minusta kyseisen tason urheilija.

Kyseinalaistin siis kaiken. Lopuksi olin varma, ettei paineensietokykyni riitä taistelemaan paralympiapaikasta. Olen jo lokakuussa näin epävarma itsestäni. Totuus on, että huipulla kilpailijoiden fyysinen kunto on aika sama, voittaja on se, joka haluaa voittaa, ja on henkisesti vahvin.

En yhtään ihmettele, miksi urheilijat unohtavat välillä järjen käytön. Epävarmuuden iskiessä on valmis syömään vaikka pikkukiviä, jos se vain takaa kehittymisen ja vie epävarmuuden mennessään. Pitää nyt vain löytää sisäinen fengshui, ja jatkaa työtä tosissaan, muttei vakavissaan. Välittämättä suurista tavoitteista ja paineista. Ennen kaikkea, nauttia liikunnnanILOSTA!

- Liisa

maajoukkue-leiri.

Vihdoin löysin aikaa kirjoitella, pahoittelen pitkää päivitysväliä! Tuntuu, etten ole saanut mitään aikaiseksi, mutta silti ei ole aikaa riittävästi. Mihin aikani menee?

Tosiaan Tahkolla vietettiin neljän päivän maajoukkue-leiri reilu viikko sitten. Pääkaupungista leirille lähti minä ja Kim Harju. Kummallakaan ei ollut tietoa, missä Tahko sijaitsee. Stadilaiset lähti matkaan myös kesärenkailla, varvastossuilla ja ilman kunnon takkia. Viiden tunnin automatkasta kuitenkin selvittiin hengissä.

Automatkalla itselleni selvisi, kuka kaveri kyydissäni oli. Samanlainen hullu- treenaja kuin itse olen. Ei tarvinnut paljon suostutella, ja sain leirin ajaksi erinomaisen treenikaverin. Aloitimme heti Tahkolle saavuttuamme pienen extra- treenin ja jatkoimme niitä koko neljän päivän ajan. Neljässä päivässä tuli sitten treenattua yli vuorokausi. ;) Intensiteettiä oli jokaisessa treenissä, ja leirin keskiarvosyke 158.

Tunnelma leirillä oli hyvä. Valmentajina toimi Merja Kiviranta- Mölsä ja Risto Niemelä, mutta jokainen treenasi oman tuntemuksen mukaan. Toiset paljon, ja toiset hullusti.

Vaikka mietin aluksi osallistumistani leirille, voin nyt todeta, että oli kyllä onnistunut leiri. Erityiskiitos tietysti treenikaverilleni Kimille sekä huonekavereilleni, jotka kestivät rullien huminaa aamu(yöstä).

Kimin leiriraportin voi lukea täältä. Kaunis kuvakin löytyy... ;)

Ensi viikon maanantaina 3.11. pidän HelTrin jäsenille seuraillan, jossa kerron treenaamisestani, välineistä yms. Tervetuloa kuuntelemaan! (Jos, et ole HelTri:n jäsen, ja olet kiinnostunut, laita viestiä. :))

- Liisa

rennosti.

Ikkunastani näkyy sorainen pelikenttä. Lähes joka ilta joukkue nuoria miehiä pelaa futista. Rennosti, mutta tunteella. Komialta näyttää, siis peli. Haluaisin mukaan. Olisi mukavaa tehdä jotain rennosti, ihan vain liikunnan ilosta. Siinä on vain kaksi ongelmaa. En osaa potkaista palloa ja inhoan pallopelejä, toiseksi en osaa tehdä mitään rennosti. 

Viime talvena olimme isäni kanssa hiihtämässä. Ladulla oli kaksi huippu-hiihtäjää. Isä ja minä. Rentoa ulkoilua, näin äidille sanottiin, ja valmentajalle. Sykemittarit päälle. Pari vitosen lenkkiä kevyesti, sitten pääsarja. "Ulkoilun" keskisyke 166. Rentoa. 

Huippu-urheilijat eivät osaa tehdä mitään rennosti. Kilpailuvietti herää heti, ja kaupungillakin pitää pomppia sykemittari ranteessa. Ei myöskään ole väliä mitä urheilulajia harjoittelet, olet aina se huippu-urheilija, vaikka todellisuudessa olet kyseisessä lajissa vasta-alkaja. Hiihdon jälkeen oli kroppa kokovartalojumissa, eihän se kyseiseen liikuntamuotoon ole tottunut. Valmentajallani olisi luultavammin ollut kokovartalovitutus, jos tietäisi mitä ulkoiluni sisälsi. 

Olen vaikea valmennettava. Viime viikon sunnuntaina teimme Jarin, uinti ja fysiikka- valmentajani, kanssa keppijumppaa. Kyllä. Vahvistimme liikeratoja, tai oikeastaan etsimme niitä. Itselleni ehdottomasti vaikeimpia treenejä. Pitäisi treenata rennosti, ilman, että syke on yli 140. Sanoinkin, muutamaan kertaan, että voin siirtyä suoraan Pukinmäen keppijumppa -ryhmään. Jari jaksoi hymyillä ja neuvoa, vaikka huomasi selvästi, etten ollut fiiliksissä. Valmennussuhde toimii.

Sinun ei tarvitse juosta aamuaerobisia lomallasi, sinun ei myöskään tarvitse seurata sykettäsi ojentajia salilla tehdessäsi. Välillä voi ihan rest in peace, ehkä.

-Liisa 

matka kohti Rio de Janeiroa.

Tiistai oli ehkä tämän syksyn odotetuimpia päiviä. Kansainvälinen Paralympiakomitea julkisti Rio de Janeiron triathlon luokat eli toisin sanoen, mitkä vammaluokat ovat Rio:ssa starttiviivalla. Paratriathlonissa, kuten myös monissa muissa vammaisurheilu -lajeissa, urheilijat jaetaan luokkiin, sen perusteella kuinka paljon urheilijan vamma haittaa kilpailusuoritusta. Paratriathlonissa luokkia on viisi; ykkösillä vammahaitta-aste on suurin, vitosilla pienin. Itse kilpailen luokassa PT2( PT=paratriathlon). Rio de Janeiron Paralympialaisissa triathlon on lajiohjelmassa ensimmäistä kertaa. Paratriathlonisteja valitaan 30+30, eli 30 miestä ja 30 naista. Koska paikkoja on niin vähän, kaikki luokat eivät pääse starttiviivalle. Paralympiakomitea valitsi näin ollen kolme luokkaa viidestä, jotka saavat osallistua Rio:n Paralympialaisiin. Onnekseni, kakkoset ovat yksi niistä, jotka siellä kilpailevat. :)

Luettuani tiistaina tiedotteen luokkavalinnasta, olin erittäin helpottunut. Tiedän, etten ole parhaimmillani vielä 2016, ja saan kovasti tehdä töitä, jos haluan edes tavoitella Paralympia-paikkaa. On silti hienoa, että minulla on mahdollisuus siihen.

Rio:on valitaan luokastani 10 urheilijaa, jokaisesta kolmesta luokasta siis 10. Yksi saa paikan MM-kisoista, yhdeksän muuta valitaan ranking -pisteiden perusteella. Tämä tarkoittaa, että ensi kesänä tulen kiertämään lähes kaikki maailman cupin pistekilpailut. Ranking -pisteiden keräys alkaa 1.6.2015 ja kestää vuoden. Jokaisessa kilpailussa on onnistuttava. Vaikka kilpailu Paralympia-paikoista tulee olemaan kovaa, odotan innolla!

Tervetuloa matkaani mukaan kohti Rio de Janeiron Paralympialaisia! :)

-Liisa

todellista työtä.

Olen kirjoittanut, ja sanonut, eläväni unelmaani. Saan treenata, ja tehdä juuri sitä, mitä haluankin. Vuodessa on kuitenkin 365 päivää, minulla 299 (parin viikon loma+lepopäivät laskettu pois) treenipäivää. Eihän ne kaikki ole unelma-päiviäni. 

Viime viikon perjantai oli yksi niistä päivistä, kun treenaaminen ei todellakaan ollut mieleistä. 11 edellistä päivää olin treenannut paljon, erittäin paljon. Takana oli 19 treeniä, joiden yhteen laskettu keskiarvosyke oli 159. Toisin sanoen n. 30 tuntia treenattu 159HR:n keskiarvolla. Siihen saa jo ihan sykkiä. ;) 

Perjantaina tuli totaalinen väsymys, henkinen että fyysinen. Itkin, koska Ariel oli vaihtanut pyykinpesuaineen tuoksua, ja treenivaatteni tuoksuivat kamalalle. Itkin myös Lidlissä, kun haluamaani omena- laatua ei ollut- olinhan sinne asti raahautunut.

Urheilijan, varsinkaan huippu-urheilijan, kanssa ei kannata seurustella. Ensinnäkin  he ovat itsekkäitä. Olen monta kertaa miettinyt, jos joku muu perheeni jäsenistä tai ystävistäni alkaisi jauhaa pyörällä, sisällä, 6.30 sunnuntai- aamuna, niin taatusti menisin sanomaan: "Onko ihan pakko?!". En myöskään kestäisi, jos joku heistä jättäisi väliin monet joulut ja juhlat harjoittelun takia. On helppoa olla urheilija -ei tarvitse kestää kuin itseään. 

Toinen syy, miksi urheilijan kanssa ei ole helppo elää, on, että he käyttäytyvät kuin lapset. Itselleni tulee niitä hetkiä, kun ei jaksa, ja kaupan lattialle on kiva mennä itku-potku-raivareita suorittamaan. Vanhemmilla ollessani he toivovat, etten alkaisi hirveän aikaisin viikonloppuisin leikkimään, jotta he saisivat nukkua pidempään. Koko päivä rytmitetään lapsen, tai siis aikuisen urheilijan ehdoilla. 

Lauantaina ystäväni tuli Helsinkiin. Tietysti olimme järjestäneet ajankohdan MINUN harjoitteluni mukaan, mitenkäs muutenkaan. ;) 24 tuntia sosiaalista elämää teki kyllä erittäin hyvää. Sunnuntain viimeinen treeni ennen lepopäivää, menikin hänen tuomalla energiallaan. 

Vaikka pari päivää tuntuivat työltä, on tämä silti unelmaani. Urheilijan elämästä 90% on todellista työtä, mutta huippu-urheilijat muistavat vain ne 10%, osaavat nauttia hetkistä ja saavat niistä tarvittavan energian jäljelle jäävään 90%:iin.  Entinen huippu-urheilija, nykyinen huippu-tyyppi, Katja Saarinen, kuvasi tämän hyvin: " Vaikka 90% treeneistä joudun tekemään huonossa säässä, on hienoa treenata ulkona!". 

-Liisa