liian vakavissaan.

Olin viime viikon aivan hukassa. Tajusin todella asettamani tavoitteen, Paralympialaiset 2016. Samalla ymmärsin; kello tikittää, ja ensi kausi tulee nopeammin kuin edes osaan kuvitella. Pitäisi treenata tehokkaasti, mutta fiksusti. Aloin jo pelkäämään sitä pettymystä, joka tulisi, jos paikka Rio:on jäisi saavuttamatta. Kyseinalaistin harjoitteluni. Syksy ei ole mennyt suunnitelmien mukaan, rasitusmurtuman takia en pystynyt juoksemaan 3 kuukauteen. Koko viikon hoin itselleni: " Älä nyt pilaa tätä mahdollisuutta!".

Olen aina osannut nauttia liikunnasta, liikunnanilosta. Olen seitsemän vuotta tehnyt sitä tosissani, mutten vakavissani tai vakavamielisesti. Olen tehnyt tätä intohimosta lajiakohtaan, ja ennen kaikkea ilosta. Unelma paralympia -paikasta on kuitenkin niin suuri, että pelkää pilaavani sen. Haluaisin, että kaikki on täydellisesti, jotta voisin olla hyvillä mielin.

Pahin pelkoni on, että paikka jäisi saavuttamatta sen takia, etten itse tehnyt tarpeeksi töitä sen eteen. Totuus on kuitenkin, ettei sekään pelkästään riitä, että itse sinne kovasti haluan. Myös valmentajani sekä muu "joukkueeni" pitää haluta sitä yhtä paljon kuin minä itse. Itse teen töitä tullakseni paralympia-tason urheilijaksi, valmentajieni tavoite on kehittää minusta kyseisen tason urheilija.

Kyseinalaistin siis kaiken. Lopuksi olin varma, ettei paineensietokykyni riitä taistelemaan paralympiapaikasta. Olen jo lokakuussa näin epävarma itsestäni. Totuus on, että huipulla kilpailijoiden fyysinen kunto on aika sama, voittaja on se, joka haluaa voittaa, ja on henkisesti vahvin.

En yhtään ihmettele, miksi urheilijat unohtavat välillä järjen käytön. Epävarmuuden iskiessä on valmis syömään vaikka pikkukiviä, jos se vain takaa kehittymisen ja vie epävarmuuden mennessään. Pitää nyt vain löytää sisäinen fengshui, ja jatkaa työtä tosissaan, muttei vakavissaan. Välittämättä suurista tavoitteista ja paineista. Ennen kaikkea, nauttia liikunnnanILOSTA!

- Liisa