Helsinki?

Leiri saatiin päätökseen, ja päälimmäisenä ajatuksena on: olipa hyvä reissu ja leiri. Leiri meni lähes suunnitelmien mukaan, eikä suurempia ongelmia ollut paitsi...

Matkalle kohti koti Suomea oli tarkoitus lähteä keskiviikkona. Noh, tiistai-keskiviikko välisenä yönä sain elämäni pahimman ruokamyrkytyksen. Vaikka olen matkustellut runsaasti, kierrellyt epähygienisimmissäkin paikoissa, syönyt katukeittiöissä,.. supervatsani on kestänyt, paitsi nyt. Aamu neljältä suuntasimme paikalliseen sairaalaan, minä sekä toinen urheilija. Lentolupaa emme saaneet, ja näin ollen paluumatkamme siirtyi. Uusia lentolippuja ei vielä ole, mutta vakuutusyhtiö lupasi järjestää mahdollisimman pian. Onneksi on vakuutus! Toisaalta, yli 12 tunnin matkustaminen ei eilen houkutellut, ja parempi nyt leirin loputtua sairastua. Pystyy sitten kotiin palattua taas treenaamaan täyspainoisesti, kun on ollut vuorokauden  tankkauksessa! ;)

Leirin jälkeen itselleni iskee aina pieni masis. Johtuneen osaksi varmaan jetlagista, mutta tietysti jään kaipaamaan leiriolosuhteita, treeniseuraa ja upeita muistoja. Tällä hetkellä paluu on entistä rankempaa, koska valmennustilanteeni ei ole täysin selvä, ja uusi kuvio pitäisi lähteä pyörimään lähiviikkoina. Moni asia on vielä epäselvää, mutta kyllä se siitä, kunhan nyt Suomeen tästä päästään!;)

Kotimatkaa odotellessa, ja aamutreeniolosuhteita muistellessa,

aamutreenit 5.30. 

-Liisa

leirielämää.

Blogihiljaisuus on kestänyt yhtä kauan kuin leirikin. Sitä ajattelee, että leirillä on aikaa kirjoitella harjoitusten välissä, mutta todellisuudessa aikaa ja energiaa on vähemmän kuin kotona, arjessa.

Olen aina nauttinut leirielämästä. Vaikka todellinen työ tehdään kotona, antaa leireily lisäboostia, sekä henkiseen, että fyysiseen jaksamiseen. Omat leirini sijoittuvat usein kampuksiin tai harjoituskeskuksiin, kuten myös tällä kerralla. Hyvinä puolina on, että ne sijaitsevat usein eristyksissä, jolloin keskittyminen itse harjoitteluun on optimaalista, eikä aikaa ja energiaa kulu hukkaan. Huonoina puolina on, ettei muuta aktiviteettia oikein löydy. Itse en tosin ole tästä koskaan kärsinyt. Sierra Nevadan korkean paikan leiriltä muistan, että päivän kohokohta oli, kun näimme puoli ysin uutiset nettitv:stä, muita ohjelmia ei näkynyt, ja nettikin toimi jaksoittain. 

Päivämme toistavat aikataulullisesti toisiaan: aamutreenit alkavat 5.30, päivätreenit puolenpäivän aikoihin ja iltatreenit 17-->. Väleissä nukutaan, ja syödään. Kokonaisia lepopäiviä ei ole, sen sijaan kolme vapaa iltaa. Näin ollen aamuisin on saanut herätä joka aamu 4.50. Tuntimäärät ovat olleet suhteellisen korkealla (yli 30h/vko), mutta niin on myös intensiteettikin. Eihän se matka tapa, vaan vauhti. 

Torstaina vietimme Tonyn, leiriläisen, syntymäpäivää. Sankarina hän sai päättää päivän harjoitukset, ja harjoitusten sisällön. Ohjelmassa oli: aamulla 10km uintia, päivällä sali/TRX- intervalli ja illalla vielä toinen 10km uintia. Hetken sai polskia. Tuli ainakin selväksi, että kaikki ovat täällä oikeasti tekemässä töitä kautta varten. Ex-uimarina olen tietysti uinut 10km aikaisemminkin (21km ja 42km myös). mutta näin leirin keskellä, kahteen kertaan samana päivänä, ilman keventelyä ennen tai jälkeen... olihan siinä haastetta ja viimeisten kilometrien tuskaa. 

aamun sarja: 20* (50 perhosta- 100 potkuja - 150 käsivetoja -200uintia) = 10km

illan sarja: 10*1000m, joista jokainen sai päättää yhden tonnin sisällön.

Seuraavana päivänä jatkoimme normaalin harjoitusohjelman mukaisesti 5.30. Taisi kaikkia hieman väsyttää... 

Harjoitusrytmimme on ollut: kaksi tehollisesti kovaa päivää, yksi määrällisesti kova ja yksi kevyempi treenipäivä. Mitä se sitten käytännössä on ollut, niin... Faster, Faster, Faster.... 

Tänään vietämme iltavapaata, kroppa kiittää! Kaikki jäljellä olevat raajat ovat sellaisessa solmussa, että ohjelmassa on tunnin hieronta ja lepoa auringon paisteessa. 

Palaillaan ensi kerralla kuvien kera, 

- Liisa