a letter to myself.

Itseluottamus on yhteydessä tiettyyn taitoon – tiedät, että olet hyvä jossakin. Uskot itseesi. Sinulla on ehkä hyvä itseluottamus altaassa, mutta huonompi tanssilattialla, sillä et ole hyvä tanssimaan. Me, suomalaiset, olemme huonoja tai sitten ei-niin-huonoja. Tuntuu ylimieliseltä sanoa: "Olen hyvä!", ja toiseksi, pelkäämme epäonnistua. Mielummin jätämme kokeilematta, jotta emme epäonnistuisi, muistamatta kuitenkaan, että ihmiset, jotka menestyvät, ovat varmasti epäonnistuneet tuhat kertaa enemmän kuin he, jotka eivät edes uskaltaneet yrittää. Suoraan sanottuna, paskannamme omaan elämäämme ennen sen elämistä.

Hyvä itseluottamus on myös edellytys huippusuoritukselle, menestymiselle. Muistan, että uimarina ajattelin lähes aina ennen suoritusta: " Startti menee taas piloille. Kuntokin on ihan surkea." Jos kyseisellä asenteella lähtee suoritukseen,ei ole realistista odottaa edes menestymistä. Olet valmiiksi jo epäonnistunut. Pitäisi löytää voittajan asenne ja viedä the "SISU" myös kilpailusuorituksiin. 

Kävin viime viikolla kuuntelemassa luentoa urheilijoiden henkisestä valmennuksesta. Päätimme luennon siihen, että jokaisen piti kirjoittaa itselleen kirje. Kaksi lausetta piti alkaa sanoilla: " Olen ylpeä siitä, että..." , seuraavat kaksi: " Ole..." ja viimeiset kaksi: " Sinä olet...". Ei ollut helppo tehtävä, ja ensimmäinen kysymys olikin: " Saako tämän kirjoittaa jollekin muulle kuin itselleen?". Tässä minun kirjeeni: 

A letter to myself.

Olen ylpeä siitä, että olet riskinottaja, ja uskallat tavoitella unelmiasi.

Olen ylpeä siitä, että annat aina 100%.

Ole sisukas, mutta kärsivällinen.

Ole intohimoinen, mutta relaa välillä.

Sinä olet rento perfektionisti.

Sinä olet tuleva menestyjä.

Tulipa itserakas-olo. Haastan kuitenkin jokaisen lukijan kirjoittamaan itselleen kirjeen. Kuulostaa vain positiiviselta ajattelulta, I know, mutta mieti, kuinka paljon käytät vahvuuksiasi käytännössä? Itse ajattelin koko syksyn, että tuleva kisakauteni tulee epäonnistumaan, olinhan ollut loukkaantunut jo monta kuukautta. Ensinnäkin, olin valmis jo epäonnistumaan. Toiseksi, en ymmärtänyt hyödyntää vahvuuksiani: rakastan treenaamista, ja nyt minulla on jopa työtä tehtävänä!

Doubt kills more dreams than failure never will, 

- Liisa

ollaksesi pro-triathlonisti...

Pari vuotta sitten korkean paikan leirillä tapasin vammattoman pro-triathlonistin, joka tällä hetkellä kuuluu maailman ehdottomaan kärkeen. Hän aloitti juuri kautensa Abu Dhabin maailman cupin kilpailusta, ja tavoitteena saada paikka RIO:n olympialaisiin. On ollut mielenkiintoista seurata hänen harjoitteluaan, mutta ennen kaikkea olen oppinut, mitä pro-tason urheilijalta vaaditaan.

1. Be extraordinary.

Se ei riitä, että olet erinomainen voittaaksesi kultaa. Sinun täytyy olla jotain vielä enemmän.

2. No excuses.

"Oli liian kuuma", "Laseihin meni vettä", "Huono tankkaus"... Huippu-urheilijat eivät sano mitään. He ottavat vastuun huonoistakin tuloksista.

3. They do it.

Huippu-urheilija lukee treeniohjelman, ja tekee sen mukaan riippumatta sisällöstä. Itse menin eilen Esportin sisäradalle juoksemaan. Sain treeniohjelman 5min ennen harjoituksen alkua: 6*1200m AVG HR 175-180. Tietysti, olihan se raskasta, mutta jos haluan erottua erinomaisesta urheilijasta, voin vain vastata viestiin: OK.

4. Champions are made when no one is watching.

Jokainen tietää, ettei huipulle pääse ilman harjoittelua. Ei edes treeni-selfieitä tarvita todistamaan sitä. Huippu-urheilija harjoittelee, vaikkei valmentaja ole paikalla.

5.  SOME dream about goals...we make em.

Näin hän kirjoitti juomapullooni. Huippu-urheilija asettaa tavoitteita 8-10 vuoden päähän, tekee joka päivä sen eteen töitä, ja on varma, että lopulta kova työ palkitaan.


Losers complain, champions train,

- Liisa

oikeat kysymykset.

Ihmiset tuijottavat minua. Kerran ystäväni laski, kuinka monta tuijottavaa katsetta sain päivän aikana. Kaksisataakolmekymmentäseitsemän. Itse huomasin niistä neljä eli alle 2%. Jos vuodesta toiseen treenaa samaa ohjelmaa, lopulta keho tottuu kyseiseen ärsykkeeseen, eikä vastetta enää synny. Olen tottunut tuijotus-ärsykkeeseen.

Kävin aamulla juoksemassa. Luultavammin tarjosin hyvää viihdettä, tai ainakin katsomisen arvoista. Olin juossut noin 2km, kun eräs rouva huusi minulle. Olin juuri saanut matkuri-lihakseni hereille, ja ennen kaikkea hän keskeytti Haloo Helsingin Kiitos ei ole kirosana- kappaleen. Inhoan, kun harjoitustani häiritään. Pysähdyin, ja pysäytin sykemittarini.

Rouva: " Hei tyttö! Personaalinen tyyli juosta, mutta kovaa näyttää menevän!" (Ööö.. Noh, kai sitä voi noinkin kuvailla…)

Liisa: " Kiitos!"

R: "Mä tiedän miltä susta tuntuu, mullakin oli jalka poikki, ja jouduin käyttämään sauvoja lähes kaksi kuukautta. "

L: "Sepä harmillista!"

Aloin sitoa kengän nauhoja tiukemmalle.

R: "Anna mä autan, näyttää hankalalta!" (Sitä se olikin, kun takareisi oli eilisestä pyörätreenistä hapoilla ja jumissa.)

L: "Kiitos, mutta saan itsekin."

R: " Oletko juoksija?"

L: " Triathlonisti."

R: " Miten vammaiset pyöräilee?"

L: " Mä pyöritän jalkojani. Mulla on erikseen pyöräily-proteesi!"

R: " Saisinko vielä kuvata kännykälläni sun juoksua? Oot kyllä tosi kaunis, vaikka sulla on vain yksi jalka."

L: " Sopiiko, jos juoksen tuohon suuntaan?"

Rouva antoi lähtömerkin. Yritin löytää sprintti-vaihdetta. Haloo Helsingin Huuda! -kappale lähti soimaan, ja kovaa.

Keskustelussa tuli esille kaikki ne asiat, mitä vammaiselle ei kannata sanoa.

1. Älä vertaa parin kuukauden liikuntakieltoa elinikäiseen liikuntavammaan. Triathlonistit sanovat välillä: "Mä tiedän miltä tuntuu pyöräillä yhdellä jalalla. Ollaan tehty tekniikka-harjoituksia: pari minuuttia oikealla, ja sitten vasemmalla." Ööö… Ensinnäkin en koskaan polje kahta minuuttia, toiseksi en vaihda jalkaa, ja kolmanneksi pyöräilen yhdellä, samalla jalalla aina.

1. Liikuntavammaisen liikkuminen voi näyttää hitaalta, ja raskaalta, mutta välttämättä sitä ei kannata ääneen sanoa. Pyydämme apua, jos tarvitsemme.

1. Vammaiset. Yleistys. Mistä minä tiedän, miten kaikki vammaiset pyöräilevät? Tiedän vain, miten itse pyöräilen.

1. Onko jalkojen lukumäärällä vaikutusta kauneuteen? Ja toiseksi, kuka on hyvännäköinen juoksulenkillä 6.30? En ainakaan minä.

Rouva tarkoitti luultavammin vain hyvää, ei sillä.  Hän osasi vain valita juuri oikeat kysymykset. Hymyilytti. Edelleen olen kuitenkin sitä mieltä, että mieluummin avoin keskustelu, kun vierastava katse.

Juoksuiloa,

- Liisa  

hyvän valmennussuhteen etsintä.

Lopetettuani yhteistyön Yan Bussetin kanssa marraskuun lopulla, minulla ei ollut mitään ajatusta siitä, mitä seuraavaksi.  Tiesin, ja tiedän millaisen valmennussuhteen haluaisin: demokraattisen, jossa keskustelu ja yhteistyö johtavat tekemistä, mielipiteeni otetaan huomioon, olen itse vastuussa menestymisestäni ja urastani. Kuitenkin on asioita, joissa valmentajan pitäisi toimia kurin ja rajojen luojana,  olla ns. The Boss.

Olen ON/OFF -ihminen. Käytännössä siis överit tai vajarit.  On ilo huomata, etten ole ainoa ON/OFF -ihminen, ruuhka liikuntapaikoilla on mukavasti alkanut helpottamaan alkuvuodesta. Jouluna ensin "ruokaöverit" ja "liikuntavajarit", ja sitten tammikuussa toisinpäin. Nyt on palattu tasapainoon, balanssiin.  Tiedostan myös itse ON/OFF-ongelmani;  12 vuoden juoksemattomuuden jälkeen juoksin ensimmäisenä kuukautena yli 70h, sitten ei taas juostu kunnolla puoleen vuoteen. Ravinnon suhteen on vajarit kokeiltu, ja pilattu kaksi kautta.  Halusin valmentajan, joka ymmärtää balanssin merkityksen sekä harjoittelun, että muiden suorituskykyyn vaikuttavien tekijöiden suhteen.

Onnistujia yhdistää kolme asiaa. He keskittyvät omaan tekemiseen, perusasioihin ja omaavat positiivisen asenteen. Vammaisurheilijana olen oppinut keskittymään omaan tekemiseeni. Harjoittelen, Paralympia -leirejä lukuun ottamatta, vammattomien kanssa. Näin ollen urheilijaa, jonka suorituksiin pystyisin itseäni vertaamaan, ei ole, mikä on tehnyt minusta urheilijan, joka luo oman polkunsa kohti parempaa suoritusta, huippua. Want to come in second, follow me. Lopetettuani edellisen valmennussuhteen, halusin myös palata perusasioihin.

Syksyllä minulla oli myös kovat paineet RIO-paikan suhteen. Tuntui, että koko harjoittelu perustui siihen, että RIO-paikka saataisiin. Jouluna aloin miettimään, olisinko parempi urheilija, jos kyseisen paikan saisin? En. Itse määrittelen urheilijoiden paremmuuden suorituskyvyn mukaan, eikä titteli: "paralympia-tason urheilija"  yksinään tekisi minusta parempaa urheilijaa. Otin uuden tavoitteen ensi kaudeksi. Tavoitteeni on uida 750m, pyöräillä 20km ja juosta 5km -kaikki ennätysaikaan.  Harjoitteluni perustuu suorituskyvyn parantamiseen, ei tittelin saavuttamiseen. Halusin, että valmentajallani on samat tavoitteet.

Aloitin valmentajan hakemisen tammikuussa. Leirille lähtiessäni minulla oli kaksi vaihtoehtoa: australialainen, joka auttoi minua joulu-helmikuun,  ja suomalainen. Molemmat triathlonin ammattilaisia, toinen itse urheilijana, toinen elite-tason valmentajana. Helmikuun lopulla aloitin Darby Thomaksen kanssa. Uskon, että hän pystyy tarjoamaan minulle sen, mitä valmennussuhteelta haluankin. Jari Nordblom jatkaa uinti- ja fysiikkavalmentajanani. 

Aloitan kilpailukauteni Lontoon maailmacupin kilpailusta 30.5., jonka jälkeen teen päätöksen loppukauden kisoista. RIO:on vaadittavien ranking-pisteiden keräys alkaa 1.7. 

Liisa

arkea vai juhlaa?

Lähes kuukausi kulunut edellisestä postauksestani, pahoittelut. Palaan vielä parilla kappaleella leiriin, tai oikeastaan siihen, miten lopulta Helsinkiin pääsimme.

Sairaalasta päästyämme haimme harjoituskeskuksesta tavaramme. Olin sairaalaan lähtenyt yöpaita päällä, ilman kenkää, passi ja kännykkä kädessä. Herätin hieman katseita sairaalan aulassa, noh tuijottavathan ne ihmiset muutenkin. Tällä kertaa ihmisten katseesta välittyi kuitenkin enemmän sääli kuin kiinnostus. Turisti tullut lomalle, ja nyt palaa kotiin ilman toista jalkaa, kenkää, ja vain passi kourassa. Huono tsägä. ;)

Harjoituskampukselta siirryimme kaupungin keskustaan odottelemaan paluumatkaa. Ensiksi tietysti mietimme, mistä löytäisimme hyvän harjoittelupaikan, olihan jo 1.5vrk levätty, ja sen jälkeen missä yöpyisimme. Kolme yötä vietimme hotellissa, ja harjoittelimme avovedessä sekä monipuolisella salilla. Sunnuntaina, yli 100h myöhässä, saavuimme lopulta Helsinkiin, vieläpä laukkujen kanssa. Hieno reissu!

Kolme päivää vietin kotona, jonka jälkeen suuntasin Paralympia -leirille Pajulahteen. Ei tarvinnut kauaa elää ilman all-inclusive- ranneketta. ;) Treeniseuraa, laadukasta harjoittelua, ja pieni jetlag. Mukavaa siis oli.

Viimein alkaa arki palautua, tai noh, jos tätä arjeksi voi kutsua. Suuria muutoksia on tapahtunut viimeisen kahden kuukauden aikana, joten onko tämä sitten arkea vai juhlaa?  Sääriluun poikkimurtuma alkaa olla (vihdoin) kunnossa, ja viimeisen kuukauden olen pystynyt juoksemaan täyspainoisesti. Juoksuproteeseja testailtu ahkerasti, ja ominaisuuksia vertailtu Coloradon harjoituskeskuksessa. Nyt on toivottavasti paras löytynyt. :) Tuntuu käsittämättömän upealta, että molemmat jalat ovat juoksukunnossa! ;) Viimeisen 12 vuoden aikana juoksukuukausia on ollut kolme, toivottavasti jatkossa hieman enemmän.  Uusi valmennussuhde alkoi Pajulahden leirin jälkeen, ja sen myötä harjoitteluni on muuttunut paljon.

Viikonloppuna kirjoitan enemmän nykyisestä harjoittelustani, ja tulevasta kaudesta. Paras pitää postaus luettavan mittaisena, ;)

- Liisa