liian vakavissaan.

Olin viime viikon aivan hukassa. Tajusin todella asettamani tavoitteen, Paralympialaiset 2016. Samalla ymmärsin; kello tikittää, ja ensi kausi tulee nopeammin kuin edes osaan kuvitella. Pitäisi treenata tehokkaasti, mutta fiksusti. Aloin jo pelkäämään sitä pettymystä, joka tulisi, jos paikka Rio:on jäisi saavuttamatta. Kyseinalaistin harjoitteluni. Syksy ei ole mennyt suunnitelmien mukaan, rasitusmurtuman takia en pystynyt juoksemaan 3 kuukauteen. Koko viikon hoin itselleni: " Älä nyt pilaa tätä mahdollisuutta!".

Olen aina osannut nauttia liikunnasta, liikunnanilosta. Olen seitsemän vuotta tehnyt sitä tosissani, mutten vakavissani tai vakavamielisesti. Olen tehnyt tätä intohimosta lajiakohtaan, ja ennen kaikkea ilosta. Unelma paralympia -paikasta on kuitenkin niin suuri, että pelkää pilaavani sen. Haluaisin, että kaikki on täydellisesti, jotta voisin olla hyvillä mielin.

Pahin pelkoni on, että paikka jäisi saavuttamatta sen takia, etten itse tehnyt tarpeeksi töitä sen eteen. Totuus on kuitenkin, ettei sekään pelkästään riitä, että itse sinne kovasti haluan. Myös valmentajani sekä muu "joukkueeni" pitää haluta sitä yhtä paljon kuin minä itse. Itse teen töitä tullakseni paralympia-tason urheilijaksi, valmentajieni tavoite on kehittää minusta kyseisen tason urheilija.

Kyseinalaistin siis kaiken. Lopuksi olin varma, ettei paineensietokykyni riitä taistelemaan paralympiapaikasta. Olen jo lokakuussa näin epävarma itsestäni. Totuus on, että huipulla kilpailijoiden fyysinen kunto on aika sama, voittaja on se, joka haluaa voittaa, ja on henkisesti vahvin.

En yhtään ihmettele, miksi urheilijat unohtavat välillä järjen käytön. Epävarmuuden iskiessä on valmis syömään vaikka pikkukiviä, jos se vain takaa kehittymisen ja vie epävarmuuden mennessään. Pitää nyt vain löytää sisäinen fengshui, ja jatkaa työtä tosissaan, muttei vakavissaan. Välittämättä suurista tavoitteista ja paineista. Ennen kaikkea, nauttia liikunnnanILOSTA!

- Liisa

maajoukkue-leiri.

Vihdoin löysin aikaa kirjoitella, pahoittelen pitkää päivitysväliä! Tuntuu, etten ole saanut mitään aikaiseksi, mutta silti ei ole aikaa riittävästi. Mihin aikani menee?

Tosiaan Tahkolla vietettiin neljän päivän maajoukkue-leiri reilu viikko sitten. Pääkaupungista leirille lähti minä ja Kim Harju. Kummallakaan ei ollut tietoa, missä Tahko sijaitsee. Stadilaiset lähti matkaan myös kesärenkailla, varvastossuilla ja ilman kunnon takkia. Viiden tunnin automatkasta kuitenkin selvittiin hengissä.

Automatkalla itselleni selvisi, kuka kaveri kyydissäni oli. Samanlainen hullu- treenaja kuin itse olen. Ei tarvinnut paljon suostutella, ja sain leirin ajaksi erinomaisen treenikaverin. Aloitimme heti Tahkolle saavuttuamme pienen extra- treenin ja jatkoimme niitä koko neljän päivän ajan. Neljässä päivässä tuli sitten treenattua yli vuorokausi. ;) Intensiteettiä oli jokaisessa treenissä, ja leirin keskiarvosyke 158.

Tunnelma leirillä oli hyvä. Valmentajina toimi Merja Kiviranta- Mölsä ja Risto Niemelä, mutta jokainen treenasi oman tuntemuksen mukaan. Toiset paljon, ja toiset hullusti.

Vaikka mietin aluksi osallistumistani leirille, voin nyt todeta, että oli kyllä onnistunut leiri. Erityiskiitos tietysti treenikaverilleni Kimille sekä huonekavereilleni, jotka kestivät rullien huminaa aamu(yöstä).

Kimin leiriraportin voi lukea täältä. Kaunis kuvakin löytyy... ;)

Ensi viikon maanantaina 3.11. pidän HelTrin jäsenille seuraillan, jossa kerron treenaamisestani, välineistä yms. Tervetuloa kuuntelemaan! (Jos, et ole HelTri:n jäsen, ja olet kiinnostunut, laita viestiä. :))

- Liisa

rennosti.

Ikkunastani näkyy sorainen pelikenttä. Lähes joka ilta joukkue nuoria miehiä pelaa futista. Rennosti, mutta tunteella. Komialta näyttää, siis peli. Haluaisin mukaan. Olisi mukavaa tehdä jotain rennosti, ihan vain liikunnan ilosta. Siinä on vain kaksi ongelmaa. En osaa potkaista palloa ja inhoan pallopelejä, toiseksi en osaa tehdä mitään rennosti. 

Viime talvena olimme isäni kanssa hiihtämässä. Ladulla oli kaksi huippu-hiihtäjää. Isä ja minä. Rentoa ulkoilua, näin äidille sanottiin, ja valmentajalle. Sykemittarit päälle. Pari vitosen lenkkiä kevyesti, sitten pääsarja. "Ulkoilun" keskisyke 166. Rentoa. 

Huippu-urheilijat eivät osaa tehdä mitään rennosti. Kilpailuvietti herää heti, ja kaupungillakin pitää pomppia sykemittari ranteessa. Ei myöskään ole väliä mitä urheilulajia harjoittelet, olet aina se huippu-urheilija, vaikka todellisuudessa olet kyseisessä lajissa vasta-alkaja. Hiihdon jälkeen oli kroppa kokovartalojumissa, eihän se kyseiseen liikuntamuotoon ole tottunut. Valmentajallani olisi luultavammin ollut kokovartalovitutus, jos tietäisi mitä ulkoiluni sisälsi. 

Olen vaikea valmennettava. Viime viikon sunnuntaina teimme Jarin, uinti ja fysiikka- valmentajani, kanssa keppijumppaa. Kyllä. Vahvistimme liikeratoja, tai oikeastaan etsimme niitä. Itselleni ehdottomasti vaikeimpia treenejä. Pitäisi treenata rennosti, ilman, että syke on yli 140. Sanoinkin, muutamaan kertaan, että voin siirtyä suoraan Pukinmäen keppijumppa -ryhmään. Jari jaksoi hymyillä ja neuvoa, vaikka huomasi selvästi, etten ollut fiiliksissä. Valmennussuhde toimii.

Sinun ei tarvitse juosta aamuaerobisia lomallasi, sinun ei myöskään tarvitse seurata sykettäsi ojentajia salilla tehdessäsi. Välillä voi ihan rest in peace, ehkä.

-Liisa 

matka kohti Rio de Janeiroa.

Tiistai oli ehkä tämän syksyn odotetuimpia päiviä. Kansainvälinen Paralympiakomitea julkisti Rio de Janeiron triathlon luokat eli toisin sanoen, mitkä vammaluokat ovat Rio:ssa starttiviivalla. Paratriathlonissa, kuten myös monissa muissa vammaisurheilu -lajeissa, urheilijat jaetaan luokkiin, sen perusteella kuinka paljon urheilijan vamma haittaa kilpailusuoritusta. Paratriathlonissa luokkia on viisi; ykkösillä vammahaitta-aste on suurin, vitosilla pienin. Itse kilpailen luokassa PT2( PT=paratriathlon). Rio de Janeiron Paralympialaisissa triathlon on lajiohjelmassa ensimmäistä kertaa. Paratriathlonisteja valitaan 30+30, eli 30 miestä ja 30 naista. Koska paikkoja on niin vähän, kaikki luokat eivät pääse starttiviivalle. Paralympiakomitea valitsi näin ollen kolme luokkaa viidestä, jotka saavat osallistua Rio:n Paralympialaisiin. Onnekseni, kakkoset ovat yksi niistä, jotka siellä kilpailevat. :)

Luettuani tiistaina tiedotteen luokkavalinnasta, olin erittäin helpottunut. Tiedän, etten ole parhaimmillani vielä 2016, ja saan kovasti tehdä töitä, jos haluan edes tavoitella Paralympia-paikkaa. On silti hienoa, että minulla on mahdollisuus siihen.

Rio:on valitaan luokastani 10 urheilijaa, jokaisesta kolmesta luokasta siis 10. Yksi saa paikan MM-kisoista, yhdeksän muuta valitaan ranking -pisteiden perusteella. Tämä tarkoittaa, että ensi kesänä tulen kiertämään lähes kaikki maailman cupin pistekilpailut. Ranking -pisteiden keräys alkaa 1.6.2015 ja kestää vuoden. Jokaisessa kilpailussa on onnistuttava. Vaikka kilpailu Paralympia-paikoista tulee olemaan kovaa, odotan innolla!

Tervetuloa matkaani mukaan kohti Rio de Janeiron Paralympialaisia! :)

-Liisa

todellista työtä.

Olen kirjoittanut, ja sanonut, eläväni unelmaani. Saan treenata, ja tehdä juuri sitä, mitä haluankin. Vuodessa on kuitenkin 365 päivää, minulla 299 (parin viikon loma+lepopäivät laskettu pois) treenipäivää. Eihän ne kaikki ole unelma-päiviäni. 

Viime viikon perjantai oli yksi niistä päivistä, kun treenaaminen ei todellakaan ollut mieleistä. 11 edellistä päivää olin treenannut paljon, erittäin paljon. Takana oli 19 treeniä, joiden yhteen laskettu keskiarvosyke oli 159. Toisin sanoen n. 30 tuntia treenattu 159HR:n keskiarvolla. Siihen saa jo ihan sykkiä. ;) 

Perjantaina tuli totaalinen väsymys, henkinen että fyysinen. Itkin, koska Ariel oli vaihtanut pyykinpesuaineen tuoksua, ja treenivaatteni tuoksuivat kamalalle. Itkin myös Lidlissä, kun haluamaani omena- laatua ei ollut- olinhan sinne asti raahautunut.

Urheilijan, varsinkaan huippu-urheilijan, kanssa ei kannata seurustella. Ensinnäkin  he ovat itsekkäitä. Olen monta kertaa miettinyt, jos joku muu perheeni jäsenistä tai ystävistäni alkaisi jauhaa pyörällä, sisällä, 6.30 sunnuntai- aamuna, niin taatusti menisin sanomaan: "Onko ihan pakko?!". En myöskään kestäisi, jos joku heistä jättäisi väliin monet joulut ja juhlat harjoittelun takia. On helppoa olla urheilija -ei tarvitse kestää kuin itseään. 

Toinen syy, miksi urheilijan kanssa ei ole helppo elää, on, että he käyttäytyvät kuin lapset. Itselleni tulee niitä hetkiä, kun ei jaksa, ja kaupan lattialle on kiva mennä itku-potku-raivareita suorittamaan. Vanhemmilla ollessani he toivovat, etten alkaisi hirveän aikaisin viikonloppuisin leikkimään, jotta he saisivat nukkua pidempään. Koko päivä rytmitetään lapsen, tai siis aikuisen urheilijan ehdoilla. 

Lauantaina ystäväni tuli Helsinkiin. Tietysti olimme järjestäneet ajankohdan MINUN harjoitteluni mukaan, mitenkäs muutenkaan. ;) 24 tuntia sosiaalista elämää teki kyllä erittäin hyvää. Sunnuntain viimeinen treeni ennen lepopäivää, menikin hänen tuomalla energiallaan. 

Vaikka pari päivää tuntuivat työltä, on tämä silti unelmaani. Urheilijan elämästä 90% on todellista työtä, mutta huippu-urheilijat muistavat vain ne 10%, osaavat nauttia hetkistä ja saavat niistä tarvittavan energian jäljelle jäävään 90%:iin.  Entinen huippu-urheilija, nykyinen huippu-tyyppi, Katja Saarinen, kuvasi tämän hyvin: " Vaikka 90% treeneistä joudun tekemään huonossa säässä, on hienoa treenata ulkona!". 

-Liisa 

yksijalkainen tyttö.

Ennen vammautumistani olin luonteeltani päämäärätietoinen, sinnikäs ja tunnollinen. Sitä olen vieläkin, vaikka monet näkevät minut vain yksijalkaisena tyttönä.

Välillä tuntuu, että vammani määrittää koko luonteeni. Ihmiset eivät halua tutustua Liisaan, vaan yksijalkaiseen tyttöön. Itse en kuvailisi luonnettani sanomalla, että minulla on liikuntavamma. Jos ulkonäköäni kuvailisin, voisin mainita, että toinen jalkani on hieman ohuempi, eikä niin lihaksikas. ;)

Syy, miksi vammattomat näkevät minut vain yksijalkaisena tyttönä, eikä Liisana, on osaksi myös "me" vammaiset. Vammaa käytetään tekosyynä, ja sen taakse piiloudutaan. "En voi mennä uimahalliin, koska minulla on vain yksi jalka". Piiloudut vammasi taakse, kun et kehtaa sanoa, että häpeät itseäsi ja olet ulkonäkökeskeinen ihminen. Eihän vammasi tässä tapauksessa estä sinua menemästä, vaan sinä itse. 

Itse en ole ennen enkä jälkeen vammautumiseni ollut ulkonäkökeskeinen ihminen. Tietysti se on auttanut minua hyväksymään itseni sellaisena kuin olen. Neuvona kuitenkin: myönnä totuus itsellesi, älä piiloudu vammasi taakse, ole oma itsesi! Sinun ei tarvitse mennä uimahalliin, tai muutenkaan näyttää vammaasi, jos ulkonäkö tai se,mitä muut ajattelevat, on tärkeämpää sinulle, mutta älä syytä siitä vammaasi.

Tässä keskusteluni yliopiston professorin kanssa: 

P: O-let var-maan Lii-sa. Lu-in si-nus-ta Hel-sin-gin Sa-no-mis-ta. O-let muut-ta-nut nyt Hel-sin-kiin, ter-ve-tu-lo-a. Jos kai-paat a-pu-a o-pis-ke-lu-jen tai kurs-si-en kans-sa, o-len käy-tet-tä-vis-sä!

L: Kiitos! Kiitos myös luennosta. Tiedätkö pidetäänkö tänä vuonna tavutuksen alkeiskurssi? Oppisi paremmin akateemista kommunikointia.

P: Anteeksi, luulin, että ymmärrät paremmin, jos puhun hitaammin.

L: Ymmärrän hyvin, jos kieli on suomi tai englanti. 

Itseäni hieman nauratti. Tai vähän enemmänkin. Puuttuva raaja näköjään määrittää luonteeni lisäksi myös älykkyyteni. ;)

Edellisessä postauksessa sanoin, että tietynlainen tavoitteeni toteutui, kun minusta kirjoitettiin urheilu-sivuilla. Oma unelmani, kuten myös monen muun vammaisurheilijan, on, että meistä uutisoitaisiin menestymisen ja tulosten vuoksi, eikä ulkonäkömme.

Välillä itsestäni tuntuu, että ihmiset luulevat, että vammaisten elämä tai ajatusmaailma poikkeaa paljon vammattomien. Ei, ei eroa. Itse poljin eilen kovempaa treeniä Robinin Parasta just nyt- kappaleen tahdissa ja unelmoin kylmästä pepsimaxista. Ihmisiä me kaikki ollaan, on raajoja sitten neljä tai vähemmän! ;)


- Liisa