todellista työtä.

Olen kirjoittanut, ja sanonut, eläväni unelmaani. Saan treenata, ja tehdä juuri sitä, mitä haluankin. Vuodessa on kuitenkin 365 päivää, minulla 299 (parin viikon loma+lepopäivät laskettu pois) treenipäivää. Eihän ne kaikki ole unelma-päiviäni. 

Viime viikon perjantai oli yksi niistä päivistä, kun treenaaminen ei todellakaan ollut mieleistä. 11 edellistä päivää olin treenannut paljon, erittäin paljon. Takana oli 19 treeniä, joiden yhteen laskettu keskiarvosyke oli 159. Toisin sanoen n. 30 tuntia treenattu 159HR:n keskiarvolla. Siihen saa jo ihan sykkiä. ;) 

Perjantaina tuli totaalinen väsymys, henkinen että fyysinen. Itkin, koska Ariel oli vaihtanut pyykinpesuaineen tuoksua, ja treenivaatteni tuoksuivat kamalalle. Itkin myös Lidlissä, kun haluamaani omena- laatua ei ollut- olinhan sinne asti raahautunut.

Urheilijan, varsinkaan huippu-urheilijan, kanssa ei kannata seurustella. Ensinnäkin  he ovat itsekkäitä. Olen monta kertaa miettinyt, jos joku muu perheeni jäsenistä tai ystävistäni alkaisi jauhaa pyörällä, sisällä, 6.30 sunnuntai- aamuna, niin taatusti menisin sanomaan: "Onko ihan pakko?!". En myöskään kestäisi, jos joku heistä jättäisi väliin monet joulut ja juhlat harjoittelun takia. On helppoa olla urheilija -ei tarvitse kestää kuin itseään. 

Toinen syy, miksi urheilijan kanssa ei ole helppo elää, on, että he käyttäytyvät kuin lapset. Itselleni tulee niitä hetkiä, kun ei jaksa, ja kaupan lattialle on kiva mennä itku-potku-raivareita suorittamaan. Vanhemmilla ollessani he toivovat, etten alkaisi hirveän aikaisin viikonloppuisin leikkimään, jotta he saisivat nukkua pidempään. Koko päivä rytmitetään lapsen, tai siis aikuisen urheilijan ehdoilla. 

Lauantaina ystäväni tuli Helsinkiin. Tietysti olimme järjestäneet ajankohdan MINUN harjoitteluni mukaan, mitenkäs muutenkaan. ;) 24 tuntia sosiaalista elämää teki kyllä erittäin hyvää. Sunnuntain viimeinen treeni ennen lepopäivää, menikin hänen tuomalla energiallaan. 

Vaikka pari päivää tuntuivat työltä, on tämä silti unelmaani. Urheilijan elämästä 90% on todellista työtä, mutta huippu-urheilijat muistavat vain ne 10%, osaavat nauttia hetkistä ja saavat niistä tarvittavan energian jäljelle jäävään 90%:iin.  Entinen huippu-urheilija, nykyinen huippu-tyyppi, Katja Saarinen, kuvasi tämän hyvin: " Vaikka 90% treeneistä joudun tekemään huonossa säässä, on hienoa treenata ulkona!". 

-Liisa