Lontoon WTS.

Hyde Parkissa järjestettiin toukokuun viimeisellä viikolla maailman cupin kilpailu, josta itse aloitin kilpailukauteni. Samana viikonloppuna myös vammattomien WC jatkui Lontoon osakilpailulla, joten triathlonisteja oli enemmän kuin tarpeeksi. Koska kilpailureitti oli keskellä suurkaupungin keskustaa, mahdollisuutta treenaamiseen ennen kilpailua oli rajoitetusti. Hotellissa sai kuunnella trainerin huminaa, australiaiset jumppasit ja juoksivat hotellin käytävillä. Muut yöpyjät varmaan kiittivät.

Kilpailustarttini oli lauantai- aamuna. Sää ei poikennut perinteisestä Englannin ilmastosta; +12 astetta, pilvistä. ja kylmä jopa suomalaiselle.

Uinti: Uintiosuus suoritettiin yhtenä kierroksena, 5 poijua kiertäen. Reitti oli sama kuin vammattomilla. Startti meni osaltani erittäin huonosti, ja ensimmäiselle poijulle saavuin kärkiryhmän hännillä. Vauhtiin pääsin vasta n. 400m kohdalla, ja lopulta ensimmäiseen vaihtoon toisena.

Pyörä: Pyöräosuus suoritettiin 5*4km kierroksina. Reitti oli lähes tasainen, mutta U-käännökset 2km välein hidastivat hieman vauhtia. Paratriathlon kilpailut ovat aina peesikiellettyjä, mutta muuten pyöräosuus ei eronnut vammattomista. Pyörä ei lähtenyt kulkemaan koko 20km aikana. Perusvarmaa, mutta ei kuitenkaan sitä, mitä toivoisin. Ohitin T1 ensimmäisenä lähteneen jo toisella kierroksella, ja säilytin johtoaseman toiseen vaihtoon asti.

Juoksu: Juoksuosuus oli 3 kierrosta, täysin tasainen asfaltti. Lähdin juoksemaan jenkki-naisen kanssa samaan aikaan, menetettyäni pyörässä saaman aikaeron vaihdossa. Juoksimme noin 0.5km yhdessä, jonka jälkeen nostin vauhtia tietäen kolmannella sijalla olevan hollantilaisen ilmiömäisen juoksuvauhdin. Seely ei pysynyt vauhdissani, ja juoksin seuraavat 3km yksin. 4km kohdalla hollantilainen sai minut kiinni. Pysyin hänen vauhdissaan viimeiselle suoralle asti, kunnes... Voitto ratkesi, ja maaliin saavuin toisena. Tyytyväisenä, mutta myös pettyneenä.

Kauden avaus oli kuitenkin paljon parempi, mitä osasimme edes odottaa. Taso oli Lontoossa huikea, kaksikertainen maailmanmestaria jäi neljänneksi. Vaikka harjoituskausi on ollut erittäin haastava, antoi Lontoo hyviä merkkejä kohti seuraavia kauden kilpailuja. Yhteistyöni Darby Thomaksen kanssa on selvästi tuottanut tulosta, ja en epäile, etteikö tuottaisi vielä parempia jatkossa.

Kauteni jatkui Himoksen sprintti-SM:ssä, jossa tein tasaisen varman suorituksen.

-Liisa

onnellinen, juokseva tyttö.

Urheilijat eivät tyydy vähään. Emme rentoudu. Emme istu aloillamme. Oli peli mikä tahansa, me haluamme voittaa. Kun voitamme, hankimme uuden pelin. Vaadimme itseltämme paljon. Saavutuksilla ei ole väliä. Kiipeilijällä on aina uusi vuori.

Viime perjantaina oli yksi elämäni hienoista hetkistä, osallistuin juoksukilpailuun 14 vuoden tauon jälkeen. Ennen vammautumistani rakastin juoksemista, eikä se rakkaus ole 14 vuoden aikana hävinnyt. Pikemminkin vahvistunut. Perjantaina Töölönlahdelle järjestettiin Yritysmaraton- tapahtuma, jonka tarkoituksena oli koota yrityksiä juoksemaan Töölönlahden ympäri kilpailumielessä, rennolla asenteella. Maraton oli jaettu 19. osuuteen (19*2.2km), joista jokainen joukkueen jäsen suoritti yhden tai usemman. Itse juoksin osuudet, 9. ja 19. Paralympia-teamissä! Teamimme koostui kolmesta urheilijasta: Amanda Kotaja (ratakelaus), Miika Honkanen (maalipallo) ja minä, sekä urheiluamme tukevien yritysten jäsenistä.

Tietysti kilpailuhenkisenä ihmisenä lähdin hyvää suoritusta tekemään. Oli se sitten maailman cup - tai rento-meininki -kilpailu, niin minä haen voittoa! ;) All- out heti ensimmäisillä metreillä, ja loppuun asti tuli ihan lennokkaasti. Loppuajat: 10.40 ja 10.14.

Kilpailumatka ei ollut pitkä, mutta matka, jonka olen kulkenut 2.2 juoksukilometrin eteen on ollut. Pitempi kuin maraton. Vammauduttuani opettelin uudestaan kävelemään, ensimmäisen 5km lenkin KÄVELIN 4 vuotta sen jälkeen, viime kesänä harjoittelin yli 20h ennen kuin juoksin 100m... mutta kaikki se on ollut tämän arvoista.

Vuorikiipeilijöistä otetaan kuva vuoren huipulla. He hymyilevät onnessaan, ja voitonriemuisina. Matkalta ei oteta kuvia. Kuka haluaa muistaa sen kaiken muun? Vaadimme itseltämme paljon, koska meidän on pakko. Emme siksi, että pidämme siitä. Sitkeä kiipeäminen, kipu ja itsensä ylittämisen tuska. Kukaan ei ota kuvia siitä. Kukaan ei halua muistaa sitä. Haluamme muistaa vain näkymän huipulta. Henkeäsalpaavan hetken maailman katolta. Se saa meidät kiipeämään. Se on kivun arvoista. Se on minkä tahansa arvoista!

Haluan suuresti kiittää sponsoriani Ottobock:iä! Heidän ansiosta saan nautti juoksun flow:sta, ja olla erittäin onnellinen tyttö. KIITOS!

Kuvia päivästä:

Joukkueen urheilijat: Amanda, Miika ja minä. Amanda taisi olla ainoa kilpailija, jolla ei ollut jalat hapoilla! ;)

Miika (maalipallo) sekä opasjuoksija Katja.

Paras parajoukkue- teamimme!

Tästä on hyvä jatkaa ensi lauantain Lontoon maailman cupia kohden! 

- Liisa


Kuvat: Leena Kummu

arkea vai juhlaa?

Lähes kuukausi kulunut edellisestä postauksestani, pahoittelut. Palaan vielä parilla kappaleella leiriin, tai oikeastaan siihen, miten lopulta Helsinkiin pääsimme.

Sairaalasta päästyämme haimme harjoituskeskuksesta tavaramme. Olin sairaalaan lähtenyt yöpaita päällä, ilman kenkää, passi ja kännykkä kädessä. Herätin hieman katseita sairaalan aulassa, noh tuijottavathan ne ihmiset muutenkin. Tällä kertaa ihmisten katseesta välittyi kuitenkin enemmän sääli kuin kiinnostus. Turisti tullut lomalle, ja nyt palaa kotiin ilman toista jalkaa, kenkää, ja vain passi kourassa. Huono tsägä. ;)

Harjoituskampukselta siirryimme kaupungin keskustaan odottelemaan paluumatkaa. Ensiksi tietysti mietimme, mistä löytäisimme hyvän harjoittelupaikan, olihan jo 1.5vrk levätty, ja sen jälkeen missä yöpyisimme. Kolme yötä vietimme hotellissa, ja harjoittelimme avovedessä sekä monipuolisella salilla. Sunnuntaina, yli 100h myöhässä, saavuimme lopulta Helsinkiin, vieläpä laukkujen kanssa. Hieno reissu!

Kolme päivää vietin kotona, jonka jälkeen suuntasin Paralympia -leirille Pajulahteen. Ei tarvinnut kauaa elää ilman all-inclusive- ranneketta. ;) Treeniseuraa, laadukasta harjoittelua, ja pieni jetlag. Mukavaa siis oli.

Viimein alkaa arki palautua, tai noh, jos tätä arjeksi voi kutsua. Suuria muutoksia on tapahtunut viimeisen kahden kuukauden aikana, joten onko tämä sitten arkea vai juhlaa?  Sääriluun poikkimurtuma alkaa olla (vihdoin) kunnossa, ja viimeisen kuukauden olen pystynyt juoksemaan täyspainoisesti. Juoksuproteeseja testailtu ahkerasti, ja ominaisuuksia vertailtu Coloradon harjoituskeskuksessa. Nyt on toivottavasti paras löytynyt. :) Tuntuu käsittämättömän upealta, että molemmat jalat ovat juoksukunnossa! ;) Viimeisen 12 vuoden aikana juoksukuukausia on ollut kolme, toivottavasti jatkossa hieman enemmän.  Uusi valmennussuhde alkoi Pajulahden leirin jälkeen, ja sen myötä harjoitteluni on muuttunut paljon.

Viikonloppuna kirjoitan enemmän nykyisestä harjoittelustani, ja tulevasta kaudesta. Paras pitää postaus luettavan mittaisena, ;)

- Liisa

leirielämää.

Blogihiljaisuus on kestänyt yhtä kauan kuin leirikin. Sitä ajattelee, että leirillä on aikaa kirjoitella harjoitusten välissä, mutta todellisuudessa aikaa ja energiaa on vähemmän kuin kotona, arjessa.

Olen aina nauttinut leirielämästä. Vaikka todellinen työ tehdään kotona, antaa leireily lisäboostia, sekä henkiseen, että fyysiseen jaksamiseen. Omat leirini sijoittuvat usein kampuksiin tai harjoituskeskuksiin, kuten myös tällä kerralla. Hyvinä puolina on, että ne sijaitsevat usein eristyksissä, jolloin keskittyminen itse harjoitteluun on optimaalista, eikä aikaa ja energiaa kulu hukkaan. Huonoina puolina on, ettei muuta aktiviteettia oikein löydy. Itse en tosin ole tästä koskaan kärsinyt. Sierra Nevadan korkean paikan leiriltä muistan, että päivän kohokohta oli, kun näimme puoli ysin uutiset nettitv:stä, muita ohjelmia ei näkynyt, ja nettikin toimi jaksoittain. 

Päivämme toistavat aikataulullisesti toisiaan: aamutreenit alkavat 5.30, päivätreenit puolenpäivän aikoihin ja iltatreenit 17-->. Väleissä nukutaan, ja syödään. Kokonaisia lepopäiviä ei ole, sen sijaan kolme vapaa iltaa. Näin ollen aamuisin on saanut herätä joka aamu 4.50. Tuntimäärät ovat olleet suhteellisen korkealla (yli 30h/vko), mutta niin on myös intensiteettikin. Eihän se matka tapa, vaan vauhti. 

Torstaina vietimme Tonyn, leiriläisen, syntymäpäivää. Sankarina hän sai päättää päivän harjoitukset, ja harjoitusten sisällön. Ohjelmassa oli: aamulla 10km uintia, päivällä sali/TRX- intervalli ja illalla vielä toinen 10km uintia. Hetken sai polskia. Tuli ainakin selväksi, että kaikki ovat täällä oikeasti tekemässä töitä kautta varten. Ex-uimarina olen tietysti uinut 10km aikaisemminkin (21km ja 42km myös). mutta näin leirin keskellä, kahteen kertaan samana päivänä, ilman keventelyä ennen tai jälkeen... olihan siinä haastetta ja viimeisten kilometrien tuskaa. 

aamun sarja: 20* (50 perhosta- 100 potkuja - 150 käsivetoja -200uintia) = 10km

illan sarja: 10*1000m, joista jokainen sai päättää yhden tonnin sisällön.

Seuraavana päivänä jatkoimme normaalin harjoitusohjelman mukaisesti 5.30. Taisi kaikkia hieman väsyttää... 

Harjoitusrytmimme on ollut: kaksi tehollisesti kovaa päivää, yksi määrällisesti kova ja yksi kevyempi treenipäivä. Mitä se sitten käytännössä on ollut, niin... Faster, Faster, Faster.... 

Tänään vietämme iltavapaata, kroppa kiittää! Kaikki jäljellä olevat raajat ovat sellaisessa solmussa, että ohjelmassa on tunnin hieronta ja lepoa auringon paisteessa. 

Palaillaan ensi kerralla kuvien kera, 

- Liisa 

driving force.

Miten suunnitella elämänsä, jos koko ajan pitää tarttua hetkeen? Jos tarttuisimme jokaiseen hetkeen, ei olisi huippu-urheilijoita. Kuka jaksaisi vuosia pitkäjänteistä treenaamista? Hetkessä eläminen veisi kaiken aikamme. Mitä se sitten tarkoittaakin. Elämää on kuitenkin elettävä. Joka aamu täytyy valita... mennä eteenpäin säästä huolimatta, tai sulkea verhot, ja jättää päivän kokematta.

Urheilijalta usein kysytään, mikä on hänen ns. " driving force". Minun driving force:ni on ehdottomasti tavoiteeni, unelmani. Se antaa syyn jatkaa eteenpäin, kehittyä ja rääkätä itseäni loppuun asti. Kuvittelen, että unelmani on pitkien portaiden päässä. Sinne ei edes välttämättä näe. Rappusia on yhtä monta kuin päiviä Rio de Janeiron paralympialaisiin, unelmaani. Jokainen päivä on mahdollisuus kiivetä yksi rappunen ylöspäin. Ylöspäin pääsen, jos teen treenin hyvin, keskityn palautumiseen ja pidän tahdon yllä. Jokainen päivä ratkaisee, pääsenkö ylös asti. Mitä, jos jää pari porrasta jäljelle? En usko, että paralympialaisia siirrettäisiin minun takiani. Ajatus siitä, että tämä päivä ratkaisee, saa minut tekemään parhaani jokaisena päivänä, jokaisessa treenissä.

Urheilijan pitää asettaa tavoite. Ei riitä, että toteaa: "Teen parhaani, ja katsotaan mihin se riittää". Tavoitteen asettamisessa on kolme pointtia (Kuulostaa ihan Stubbin lauseelta ;)):

1. Tavoite on oltava mitattavissa. Juokset satametriä, muttet saa aikaa? Lisääkö se sinun motivaatiota? Ihmisen on vaikea tavoitella tunnetta.

2. Kirjoita tavoite ylös. Itselläni tavoite on taustakuvana. Sana RIO- lukee pyörässäni. Jos haluaa tavoitella jotain, pitää tietää mitä tavoitella. Samalla huomaamatta ohjelmoit itseäsi kohti tavoitetta.

3. Aseta deadline. Pitää olla aikataulu. Jos huomenna on tentti, teet tänään kovasti duunia. Jos ei ole aikataulua siirrät työtä koko ajan eteenpäin.

Elä elämää niin, ettei tarvi myöhemmin jossitella! Lähtökohdalla ei ole merkitystä, vaan sillä mitä haluat.



- Liisa

unelmaduuni, FTP- data ja ensi kauden kilpailukalenteri.

Tyypillinen keskustelun aihe on unelmat. Unelma loma. Unelma duuni. Unelma poikaystävä. Eilen illalla tajusin, kuinka paljon puhun unelmistani. Haluan aina enemmän. Pyrin olemaan parempi.

Ensimmäiselle luokalle mennessäni aloin jo puhumaan unelma-ammatistani. Haluan opiskella lääketiedettä. Koko 13 vuotta tähtäsin siihen, että joskus pääsisin lukemaan sitä, mitä halusin. Olin koulussa perusopiskelija, keskiarvo vaihteli kahdeksan molemmin puolin.

Minussa ei ole koskaan ollut humanistisen alan piirteitä. Äidinkielen prelistä en päässyt läpi, itse kirjoituksista kirjoitin huonoimman hyväksytyn, A:n. Muistan vieläkin prelin aiheet:

1. Pärjääkö maailmassa ilman korruptiota?

2. Miksi Lähi-itään ei saada rauhaa? 

3. Mihin tarvitsemme taivasta?

Ensimmäistä aihetta en ymmärtänyt, toista en voinut valita, koska en tiennyt mitä Lähi-idällä tarkoitetaan, kolmas oli siis valittava. Ensimmäinen ajatus oli: Jesus Christus. Seuraavaksi aloin moittia itseäni siitä, etten muistanut, miten fysiikassa taivas määritellään. Lopulta ajatus päättyi siihen, että kokonaisluku jaettuna äärettömällä on nolla. Tekstiä paperille tuli kolme lausetta. Itse kirjoituksissa sain kirjoitettua jopa puolitoista sivua. Tosin, isot marginaalit paperin sivuilla ja yläreunassa hieman auttoivat.

Olen porilainen luonnontieteilijä. Tuotan tekstiä, jos minulla on faktaa ja asiaa. Biologiasta, fysiikasta ja matematiikasta olen aina pitänyt. Kemiasta pidin, mutten sitä osannut. Ymmärsin vasta viisi kurssia lukiossa luettuani, että hiilivedyt sisältävät vain hiiltä ja vetyä. Oppimisnopeuteni oli niin hidas, etten olisi ehtinyt koskaan työelämään.  Maantietoa en ole koskaan ymmärtänyt, en vieläkään. Lukion maantiedon ykköskurssia yritin suorittaa kolme kertaa, ja lopulta pääsin läpi siskoni kirjoittaman Madagaskar- esitelmän ansiosta. Itse kokeessa sijoitin Afrikan vahingossa Euroopan korkeudelle eikä päiväntasaajan alapuolella ollut muita kuin pingviinejä.

Ylioppilaskirjoitusten jälkeen pääsin opiskelemaan Turun yliopistoon fysiologiaa ja genetiikkaa. Olin varma, ja olen vieläkin, että opiskelen unelma-ammattiini. Tai oikeastaan, olen tällä hetkellä unelma-ammatissani. Työskentelen Helsingin yliopistossa, optogenetiikan tutkimus -ryhmässä, ja samalla teen kandidaatin tutkielmaani. Tutkijan työ on erittäin lähellä urheilijan työtä: 90% pettymyksiä, 10% onnistumisia. Olen töiden ohella pystynyt hyvin treenaamaan. Olen viettänyt n. 20h viikossa Meilahdessa, sovittaen työtunnit treenien mukaan. Tuntuu erittäin oudolle, että unelmasta voi saada palkkaa. Tätä unelmaa jatkuu vuoden loppuun.

Treenit ovat kulkeneet hyvin. Vuorokauden viikosta olen saanut hikoilla. Kolmisen viikkoa sitten aloitin voimajakson, joten salillekin on päässyt pari kertaa viikossa. Eilen tein parin kuukauden tauon jälkeen FTP-testin pyörällä eli:

20min warm up

5*(1min fast high cadens +1min easy)

5min easy

5min 95% of max

10min easy

30min max

15min cool down

Tässä data: 

Testi-protokollan sykevaihtelut näkyy aika hyvin. Alempana näkyy keskiarvosykkeet numeroina.

30min max keskiarvo watit: 196, FTP-arvoksi: 4.73. (wattia/kg).

Eli ensimmäisen 35min keskiarvosyke 156, max 180.
5min 95% of max keskiarvo 185, max 191.
10min easy ka 162, max 191
30max ka 189, max 197
15min easy ka 170, max 197.

Ja nyt mietit, miten pystyn 30minuuttia sykkimään 189 keskiarvolla? Salaisuus on siinä, ettei ajattele mitään. Antaa jalkojen jauhaa. Itse en katso kelloa, sykettä tai watteja testin aikana. Ne eivät kerro, kuinka paljon sinä jaksat. Musiikit korville, ja antaa mennä.

Pari viikkoa sitten julkaistiin ensi kauden maailman cupin kilpailut. Kilpailut ovat siinä mielessä merkittäviä, että niissä jaetaan ranking – pisteitä, joiden mukaan 10. ranking parasta lunastaa paikan Rio de Janeiron Paralympialaisiin. Ranking-piteiden keräys alkaa 1.7.2015.  Tässä siis ensi kauden kilpailukalenterini:

2015 Besançon ITU World Paratriathlon Event, (FRA): 7 June 

2015 Geneva ETU Paratriathlon European Championship, (SUI):  10 July
2015 Iseo – Franciacorta ITU World Paratriathlon Event, (ITA): 19 July
2015 Rio de Janeiro ITU World Paratriathlon Event, (BRA): 1-2 August ( Rio de Janeiro TEST-EVENT.)
2015 Detroit ITU World Paratriathlon Event, (USA): 15-16 August
2015 Edmonton ITU World Paratriathlon Event, (CAN): 5-6 September
2015 Chicago ITU World Paratriathlon Championships (USA): 15-20 September.

Geneven Euroopan mestaruus- sekä Chicagon maailmanmestaruuskilpailut ovat kauden tärkeimpiä kilpailuja. On silti muistettava, että paralympia –paikka vaatii tasaisen hyvää suorittamista.

Eilen Satakunnan Kansasta pystyi bongaamaan kuvani, ja haastatteluni. Siskoni sanoin: ” Taitaa jutut olla vähissä, kun sinä olet etusivulla.” Suorasanainen siskoni, perus porilainen. ;) Tässä linkki vielä nettijuttuun. 

- Liisa

HS125- tapahtuma.

He, jotka eivät olleet maanantaina Sanomatalossa kuuntelemassa keskustelua, voivat katsoa ja kuunnella sen tästä:

HS125- tapahtuma.

pakastesuklaakakku ja samppanja.

Elämänsä tärkeintä päivää ei koskaan arvaa tärkeimmäksi. Ne päivät, joiden luulee olevan tärkeitä, eivät todellisuudessa ole koskaan niin tärkeitä, kun alun perin kuvitteli. Ne päivät, jotka tuntuvat tavallisilta- alkavat normaaleina, osoittautuvat lopulta tärkeimmiksi päiviksi.

Kirjoitettuani pitkästä matetamatiikasta täydet pisteet ylioppilaskirjoituksissa, isoisäni osti minulle samppanja- pullon. Pitihän suoritustani juhlistaa. Halusin kuitenkin säästää pullon ylioppilas -juhliini, siihen hetkeen, että koko lukio oli käyty läpi. Ylioppilasjuhlissa päätin sääästää pullon tärkeämpään hetkeen. Vieläkin kyseinen pullo on keittiöni pöydällä, kulkenut Porista Tampereen ja Turun kautta Helsinkiin.

Urheilijat miettivät paljon tulevaisuutta. Suunnittelevat ja työskentelevät sen eteen. Jossain vaiheessa alkaa tajuta, että elämä on tässä ja nyt. Ei urheilu-uran jälkeen, ei menestymisen jälkeen. Nyt. Suunnittele. Aseta tavoitteita, ja tee sen eteen töitä. Katso kuitenkin silloin tällöin ympärillesi.

Mielestäni urheilijat välillä odottavat jotain aivan maagista. Eräs ystäväni oli säästänyt suklaista pakastekakkua yli vuoden pakastimessa. Kakku odotti The päivää. Näköjään yli vuoden aikana ei ole ollut niin tärkeätä hetkeä, että hän olisi voinut syödä alle 5 euron pakastekakun. Söimme kakun viime torstaina, tavallisena iltana, hyvän treenipäivän jälkeen. Kakun viimeinen käyttöpäivä oli mennyt jo maaliskuussa.

Urheilijana kokee lähes päivittäin tunteiden vuoristoradan. Aamutreenit määrittelevät millainen päivä sinulla on, iltatreenit millainen ilta. Jos minulta kysytään, miten menee, vastaan yleensä miten treenini on mennyt. Tunteekohan sitä enää mitään urheilu-uran jälkeen, vai onko kaikki tunteet niin heikkoja urheilusta saatavien tunteiden rinnalla?

Palasin tänään Helsinkiin Pajulahden Paralympia-leiriltä. Pari 4.45 herätystä, mukavia keskusteluja ja treenejä. Tekemisen meininkiä, asennetta. Valmensin omien treenieni välissä junnu-uimareita. Pidän valmentamisesta, paljonkin, mutta enemmän viihdyn silti itse altaassa. :)

Huomenna olen Sanomatalon Mediatorilla keskustelemassa urheilusta:

"Helsingin Sanomat täyttää alkavalla viikolla 125 vuotta. Juhlan kunniaksi järjestämme yleisö- ja keskustelutilaisuuksia Sanomatalossa. Viikon ensimmäisen tilaisuuden aiheena on urheilu.

Urheilusta puhutaan heti huomenna maanantaina. Vieraamme – jääkiekkoilijat Noora Räty, Ville Peltonen ja Janne Niinimaa, suunnistaja Minna Kauppi, koripalloilija Hanno Möttölä, vammaisurheilija Liisa Lilja sekä urheilujohtaja Mika Kojonkoski – tarjoavat ajatuksia siitä, millaista on urheilu nykyisin ja millaista on edetä lahjakkuudesta huippu-urheilijaksi." HS. 

Tervetuloa kuuntelemaan! Tapahtuma alkaa 16.30. Itse olen äänessä 17.20-17.40 sekä 18-18.40. :)

Paralympia-leiri. 

- Liisa

liian vakavissaan.

Olin viime viikon aivan hukassa. Tajusin todella asettamani tavoitteen, Paralympialaiset 2016. Samalla ymmärsin; kello tikittää, ja ensi kausi tulee nopeammin kuin edes osaan kuvitella. Pitäisi treenata tehokkaasti, mutta fiksusti. Aloin jo pelkäämään sitä pettymystä, joka tulisi, jos paikka Rio:on jäisi saavuttamatta. Kyseinalaistin harjoitteluni. Syksy ei ole mennyt suunnitelmien mukaan, rasitusmurtuman takia en pystynyt juoksemaan 3 kuukauteen. Koko viikon hoin itselleni: " Älä nyt pilaa tätä mahdollisuutta!".

Olen aina osannut nauttia liikunnasta, liikunnanilosta. Olen seitsemän vuotta tehnyt sitä tosissani, mutten vakavissani tai vakavamielisesti. Olen tehnyt tätä intohimosta lajiakohtaan, ja ennen kaikkea ilosta. Unelma paralympia -paikasta on kuitenkin niin suuri, että pelkää pilaavani sen. Haluaisin, että kaikki on täydellisesti, jotta voisin olla hyvillä mielin.

Pahin pelkoni on, että paikka jäisi saavuttamatta sen takia, etten itse tehnyt tarpeeksi töitä sen eteen. Totuus on kuitenkin, ettei sekään pelkästään riitä, että itse sinne kovasti haluan. Myös valmentajani sekä muu "joukkueeni" pitää haluta sitä yhtä paljon kuin minä itse. Itse teen töitä tullakseni paralympia-tason urheilijaksi, valmentajieni tavoite on kehittää minusta kyseisen tason urheilija.

Kyseinalaistin siis kaiken. Lopuksi olin varma, ettei paineensietokykyni riitä taistelemaan paralympiapaikasta. Olen jo lokakuussa näin epävarma itsestäni. Totuus on, että huipulla kilpailijoiden fyysinen kunto on aika sama, voittaja on se, joka haluaa voittaa, ja on henkisesti vahvin.

En yhtään ihmettele, miksi urheilijat unohtavat välillä järjen käytön. Epävarmuuden iskiessä on valmis syömään vaikka pikkukiviä, jos se vain takaa kehittymisen ja vie epävarmuuden mennessään. Pitää nyt vain löytää sisäinen fengshui, ja jatkaa työtä tosissaan, muttei vakavissaan. Välittämättä suurista tavoitteista ja paineista. Ennen kaikkea, nauttia liikunnnanILOSTA!

- Liisa

maajoukkue-leiri.

Vihdoin löysin aikaa kirjoitella, pahoittelen pitkää päivitysväliä! Tuntuu, etten ole saanut mitään aikaiseksi, mutta silti ei ole aikaa riittävästi. Mihin aikani menee?

Tosiaan Tahkolla vietettiin neljän päivän maajoukkue-leiri reilu viikko sitten. Pääkaupungista leirille lähti minä ja Kim Harju. Kummallakaan ei ollut tietoa, missä Tahko sijaitsee. Stadilaiset lähti matkaan myös kesärenkailla, varvastossuilla ja ilman kunnon takkia. Viiden tunnin automatkasta kuitenkin selvittiin hengissä.

Automatkalla itselleni selvisi, kuka kaveri kyydissäni oli. Samanlainen hullu- treenaja kuin itse olen. Ei tarvinnut paljon suostutella, ja sain leirin ajaksi erinomaisen treenikaverin. Aloitimme heti Tahkolle saavuttuamme pienen extra- treenin ja jatkoimme niitä koko neljän päivän ajan. Neljässä päivässä tuli sitten treenattua yli vuorokausi. ;) Intensiteettiä oli jokaisessa treenissä, ja leirin keskiarvosyke 158.

Tunnelma leirillä oli hyvä. Valmentajina toimi Merja Kiviranta- Mölsä ja Risto Niemelä, mutta jokainen treenasi oman tuntemuksen mukaan. Toiset paljon, ja toiset hullusti.

Vaikka mietin aluksi osallistumistani leirille, voin nyt todeta, että oli kyllä onnistunut leiri. Erityiskiitos tietysti treenikaverilleni Kimille sekä huonekavereilleni, jotka kestivät rullien huminaa aamu(yöstä).

Kimin leiriraportin voi lukea täältä. Kaunis kuvakin löytyy... ;)

Ensi viikon maanantaina 3.11. pidän HelTrin jäsenille seuraillan, jossa kerron treenaamisestani, välineistä yms. Tervetuloa kuuntelemaan! (Jos, et ole HelTri:n jäsen, ja olet kiinnostunut, laita viestiä. :))

- Liisa

todellista työtä.

Olen kirjoittanut, ja sanonut, eläväni unelmaani. Saan treenata, ja tehdä juuri sitä, mitä haluankin. Vuodessa on kuitenkin 365 päivää, minulla 299 (parin viikon loma+lepopäivät laskettu pois) treenipäivää. Eihän ne kaikki ole unelma-päiviäni. 

Viime viikon perjantai oli yksi niistä päivistä, kun treenaaminen ei todellakaan ollut mieleistä. 11 edellistä päivää olin treenannut paljon, erittäin paljon. Takana oli 19 treeniä, joiden yhteen laskettu keskiarvosyke oli 159. Toisin sanoen n. 30 tuntia treenattu 159HR:n keskiarvolla. Siihen saa jo ihan sykkiä. ;) 

Perjantaina tuli totaalinen väsymys, henkinen että fyysinen. Itkin, koska Ariel oli vaihtanut pyykinpesuaineen tuoksua, ja treenivaatteni tuoksuivat kamalalle. Itkin myös Lidlissä, kun haluamaani omena- laatua ei ollut- olinhan sinne asti raahautunut.

Urheilijan, varsinkaan huippu-urheilijan, kanssa ei kannata seurustella. Ensinnäkin  he ovat itsekkäitä. Olen monta kertaa miettinyt, jos joku muu perheeni jäsenistä tai ystävistäni alkaisi jauhaa pyörällä, sisällä, 6.30 sunnuntai- aamuna, niin taatusti menisin sanomaan: "Onko ihan pakko?!". En myöskään kestäisi, jos joku heistä jättäisi väliin monet joulut ja juhlat harjoittelun takia. On helppoa olla urheilija -ei tarvitse kestää kuin itseään. 

Toinen syy, miksi urheilijan kanssa ei ole helppo elää, on, että he käyttäytyvät kuin lapset. Itselleni tulee niitä hetkiä, kun ei jaksa, ja kaupan lattialle on kiva mennä itku-potku-raivareita suorittamaan. Vanhemmilla ollessani he toivovat, etten alkaisi hirveän aikaisin viikonloppuisin leikkimään, jotta he saisivat nukkua pidempään. Koko päivä rytmitetään lapsen, tai siis aikuisen urheilijan ehdoilla. 

Lauantaina ystäväni tuli Helsinkiin. Tietysti olimme järjestäneet ajankohdan MINUN harjoitteluni mukaan, mitenkäs muutenkaan. ;) 24 tuntia sosiaalista elämää teki kyllä erittäin hyvää. Sunnuntain viimeinen treeni ennen lepopäivää, menikin hänen tuomalla energiallaan. 

Vaikka pari päivää tuntuivat työltä, on tämä silti unelmaani. Urheilijan elämästä 90% on todellista työtä, mutta huippu-urheilijat muistavat vain ne 10%, osaavat nauttia hetkistä ja saavat niistä tarvittavan energian jäljelle jäävään 90%:iin.  Entinen huippu-urheilija, nykyinen huippu-tyyppi, Katja Saarinen, kuvasi tämän hyvin: " Vaikka 90% treeneistä joudun tekemään huonossa säässä, on hienoa treenata ulkona!". 

-Liisa 

yksijalkainen tyttö.

Ennen vammautumistani olin luonteeltani päämäärätietoinen, sinnikäs ja tunnollinen. Sitä olen vieläkin, vaikka monet näkevät minut vain yksijalkaisena tyttönä.

Välillä tuntuu, että vammani määrittää koko luonteeni. Ihmiset eivät halua tutustua Liisaan, vaan yksijalkaiseen tyttöön. Itse en kuvailisi luonnettani sanomalla, että minulla on liikuntavamma. Jos ulkonäköäni kuvailisin, voisin mainita, että toinen jalkani on hieman ohuempi, eikä niin lihaksikas. ;)

Syy, miksi vammattomat näkevät minut vain yksijalkaisena tyttönä, eikä Liisana, on osaksi myös "me" vammaiset. Vammaa käytetään tekosyynä, ja sen taakse piiloudutaan. "En voi mennä uimahalliin, koska minulla on vain yksi jalka". Piiloudut vammasi taakse, kun et kehtaa sanoa, että häpeät itseäsi ja olet ulkonäkökeskeinen ihminen. Eihän vammasi tässä tapauksessa estä sinua menemästä, vaan sinä itse. 

Itse en ole ennen enkä jälkeen vammautumiseni ollut ulkonäkökeskeinen ihminen. Tietysti se on auttanut minua hyväksymään itseni sellaisena kuin olen. Neuvona kuitenkin: myönnä totuus itsellesi, älä piiloudu vammasi taakse, ole oma itsesi! Sinun ei tarvitse mennä uimahalliin, tai muutenkaan näyttää vammaasi, jos ulkonäkö tai se,mitä muut ajattelevat, on tärkeämpää sinulle, mutta älä syytä siitä vammaasi.

Tässä keskusteluni yliopiston professorin kanssa: 

P: O-let var-maan Lii-sa. Lu-in si-nus-ta Hel-sin-gin Sa-no-mis-ta. O-let muut-ta-nut nyt Hel-sin-kiin, ter-ve-tu-lo-a. Jos kai-paat a-pu-a o-pis-ke-lu-jen tai kurs-si-en kans-sa, o-len käy-tet-tä-vis-sä!

L: Kiitos! Kiitos myös luennosta. Tiedätkö pidetäänkö tänä vuonna tavutuksen alkeiskurssi? Oppisi paremmin akateemista kommunikointia.

P: Anteeksi, luulin, että ymmärrät paremmin, jos puhun hitaammin.

L: Ymmärrän hyvin, jos kieli on suomi tai englanti. 

Itseäni hieman nauratti. Tai vähän enemmänkin. Puuttuva raaja näköjään määrittää luonteeni lisäksi myös älykkyyteni. ;)

Edellisessä postauksessa sanoin, että tietynlainen tavoitteeni toteutui, kun minusta kirjoitettiin urheilu-sivuilla. Oma unelmani, kuten myös monen muun vammaisurheilijan, on, että meistä uutisoitaisiin menestymisen ja tulosten vuoksi, eikä ulkonäkömme.

Välillä itsestäni tuntuu, että ihmiset luulevat, että vammaisten elämä tai ajatusmaailma poikkeaa paljon vammattomien. Ei, ei eroa. Itse poljin eilen kovempaa treeniä Robinin Parasta just nyt- kappaleen tahdissa ja unelmoin kylmästä pepsimaxista. Ihmisiä me kaikki ollaan, on raajoja sitten neljä tai vähemmän! ;)


- Liisa 

joukkue.

Olen ollut sekä joukkue-että yksilöurheilija. Joukkue-urheilu- ajoista muistan ensimmäisen akrobatia esityksemme Porin urheilutalolla. Olin silloin 5-vuotias. Suorituksemme jälkeen muut joukkueen urheilijat sanoivat, että pilasin esityksen, koska olin pukenut kisa-asun väärin päin. Näinhän ihmiset tekevät, syyttävät muita, koska vastuunkanto on vaikeaa. Joukkueesta löytyy aina syyllinen. Tai joukkueen ulkopuolelta. Tämän jälkeen itse syytin äitiäni siitä, että hän pilasi esityksen, koska ei ollut merkinnyt,miten asu kuuluu pukea.

Joukkueessa kaikkien panosten summa on tulos. Joukkue on myös yhtä vahva kuin sen heikoin lenkki. Joukkue tekee suorituksen yhdessä, mikä on mielestäni ainoa ero yksilö-ja joukkueurheilun välillä. 

Itse harjoittelen 70% treeneistä itsekseni, mutta en silti koe olevani yksin, vaan osa joukkuetta. Monia joukkueita. Treeneissä minulla on ohjelma, joka on valmentajani suunnittelema. Ympärilläni on ystäviä, jotka kyselevät: "Kulkeeko?".Kaikilla on sama tavoite, saada minusta maailman kärki paratriathlonisti. 

Yksin kilpailevana sinun pitää viedä koko joukkueen panos yksin maaliin. Monen ihmisen monen vuoden työ. Paineensietokykyä ja vastuunkantoa testataan. 

Sanotaan, ettei vastustajan kanssa saisi veljeillä. Koen kuitenkin senkin tietynlaiseksi joukkueeksi. Olemme kaikki kerääntyneet kilpailuihin leikkimään siitä, kuka pääsee reitin nopeiten. Olisihan sitä tylsä leikkiä ilman kavereita? 

Kuten jo uusi valmennussuhde.- postauksessani kerroin, oman huippuvalmentajani tunnusmerkki on innokkuus, kuten myös joukkueeni. Menestyminen seuraa siitä, että teemme oikealla asenteella jotain sellaista, mistä pidämme! 

Osa on varmaan huomannut HS:n jutun. Julkisuus ei ole menestymisen mittari. Se ei myöskään tee minusta parempaa triathlonista, kuten ei myöskään uusi pyörä parempaa polkijaa. Kuitenkin tietynlainen tavoitteeni toteutui. Työtäni uutisoitiin urheilu-sivuilla. Olin yksijalkainen huippu-urheilija, enkä vain yksijalkainen. 

Viikko on mennyt treenillisesti ihan mukavasti. Kovempi viikko tuntuu mukavasti jalassa. Tynkäni alkoi chillailla jo tiistaina, ja tehomittari näyttää nollaa oikean jalan osalta. Toisaalta tyngän 150g lihasmassalla ei muutenkaan pyörää paljon liikuteta. ;) tarvitsisi massakuurin. Hän siis pyörii karusellissa, ja syö hattaraa, kun vasen jalka pyörittää ja tekee työtä. Onneksi joku sentäs jaksaa. 

Tässä yksi pääsarja:

#bike3

3•(5•(2min max+1min kevyttä)+ 5min(140HR))

Avattuna: ensiksi 2min max, jonka jälkeen 1min kevyttä. Näitä viisi kappaletta ilman taukoja. Sitten 5min 140 sykkeellä. Koko äskeinen sarja kolme kertaa läpi! Kesto 60min(+ alkulämmittely ja loppujähdyttely). 

Treenidatani kyseisestä pyörätreenistä. 

Kiitos kaikille kommenteista! Niitähän voi laittaa s.postiini: liisa.m.lilja@utu.fi, kuten myös postauksiin. 

- Liisa 

alku.

uusi valmennussuhde. - postauksessani pohdin aloittamisen vaikeutta. Sain tekstiini liittyen sähköpostin, joka meni näin (julkaistu henkilön luvalla):

"...olen ollut kaksi vuotta tekemättä mitään. Tai no, mitä arjessa tullut liikuttua. Ennen harrastin jalkapalloa 5-6 kertaa viikossa, ja fyysinen kuntoni oli mainio. Loukkaantumisen jälkeen ei urheilu enää vain kiinnostanut. Sinun on helppo aloittaa juoksu taas murtuman jälkeen, kun fyysinen kuntosi on niin hyvä. Toista se on niillä, joiden kunto on pohjalla. Alkaminen on niin paljon vaikeampaa..."

Viestissä oli monta hyvää pointtia. Tietysti minun on helpompi jatkaa juoksu -harjoittelua murtuman parantumisen jälkeen, mutta olen tehnyt sen eteen töitä. Vaihtoehtonani oli pitää kymmenen viikon loma treenamisesta, mutta tiesin, että sen jälkeen aloittaminen olisi ollut entistä vaikeampaa. Tämän takia olen soveltanut liikuntaa entisestään, ja pitänyt kuntoani yllä. Eihän se helppoa, tai aina niin mielekästä, ole ollut, kun toimivia jalkoja ei ole löytynyt. 

Koen, että olen joskus aloittanut aika alusta, ja tuntenut todella sen aloittamisen vaikeuden. Ennen sairastumistani olin fyysisesti hyväkuntoinen, ryhmäni parhaimpia telinevoimistelijoita ja muutenkin liikunnallisesti lahjakas. Uimaan opin jo 4-vuotiaana, oikeasti. Itse luulin osaavani aina. ;) Yleensä uintisuoritukseni päättyi kuitenkin siihen, että äiti veti minut hiuksista ylös altaan pohjasta. Olin erittäin vihainen, hän pilasi suoritukseni. Mihin tämä itsevarmuus on kadonnut?? 

Elämäni kuitenkin muuttui sairastuttuani. Sairaala-jaksoni kesti kokonaisuudessaan yli kaksi vuotta. Kuntoni oli tämän jälkeen aivan pohjalla. 

Tästä se oma urheilu-urani on alkanut. 

Vammaisurheilija -polkuni on siis lähtenyt kuvan kunnosta. Meni yli kolme vuotta, ennen kuin olin fyysisesti siinä kunnossa, että jaksoin arkielämäni kunnolla. Pidemmät matkat liikuin rattaissa, lyhyemmät kävellen, kunhan kävelyn taas opin.  Uida jaksoin alle 15m. Itselleni vaikeampaa oli hyväksyä erittäin huono kuntoni, kuin raajan menetys. En ollut enää hyväkuntoinen telinevoimistelija. 

Tietysti nyt minun on helppo huokaista, kun olen saavuttanut sen fyysisen kunnon, mitä minulla oli ennen vammautumistani. Siihen tarvittiin kymmenen vuotta pitkäjänteistä harjoittelua. Työtä on kuitenkin vielä jäljellä, kun tavoitteeni on saavutta huippukunto. Kunto, joka vaaditaan siihen,että voin saavuttaa unelmani. 

- Liisa

Suuret onnittelut Kaisalle pitkän matkan MM-hopeasta! 

video-postaus Nuorten Paralympia-leiriltä.

Nuorten Paralympia- leiri on takana, ja hengissä selvitty. Paluu arkeen suoritettu ja all-inclusive- ranneke luovutettu. Vaikka treenitunteja tuli itselläni melkein enemmän kuin nukuttuja tunteja, jäi leiristä erittäin positiivinen mielikuva. 

 Yleensä kerron elämästäni ja treeneistäni tekstin muodossa, mutta nyt tulee poikkeus. Leirillä en

ehtinyt kirjoittaa teille kuulumisia, joten päätin kuvata leiripäivääni. Ensi kertalaisena tulos ei tietystikään ole tyydyttävää, mutta ensi kerralla parempi.

Videossa pääsette seuraamaan kolmatta leiripäivääni. Pahoittelen, että äänenvoimakkuus vaihtelee! 

ENJOY! :)

Kiitos Katjalle, Leenalle, Sinille ja uimareille! 

- Liisa

treenianalyysiä ja -dataa.

On ollut kyllä viikko. Treeni-intensiteettiä on ollut tarpeeksi, yliopisto ja uusi valmennussuhde alkoivat, sekä vietin päivän toimittajan kanssa. En muuten muistanutkaan kuinka vaikeata on pysyä hereillä luennoilla, varsinkin aamutreenien jälkeen. Pahinta oli video-luento tiistaina, sali pimeänä, ilman pepsimaxia. 

   Itse aiheeseen. Ajattelin hieman näyttää lukijoilleni treenidataani, ja selventää sitä.  Esimerkiksi otan tämän päiväisen treenini, joka oli mielestäni viikon kevein pyörätreenini. 

Ohjelma: 

10min lämmittelyä

5*1min rennon kova kiihdytys/1min kevyttä

10min kevyttä

2*20min sykekeskiarvolla 170 +5min kevyttä

15min kevyttä sis. 3*kiihdytys 70%.

Tässä on data-näkymä treenistä.

Ennen treenin aloitusta mietin aina millainen olo kropassani on. Tänään tiesin heti aamusta, että jalat ovat voimattomat, muutenkin keho väsynyt alkuviikon kovasta intensiteetistä. Miten tämä sitten vaikuttaa treenin? Alkulämmittely pitää tehdä kovemmalla sykkeellä ja kierroksilla, jotta pääsarjasta on mahdollisuus saada enemmän irti. Tässä on esimerkiksi syy siihen, miksi monet huippu-urheilijat vetävät jo alkukilpailuissa kovaa, vaikka jatkoon pääsy ei vaatisi sitä. Keho saadaan näin paremmin "käyntiin", silloin kun lihakset ovat jumissa eikä keho ole herkässä kunnossa. Minulla on harjoituskilpailuissa tapana vetää treeni ennen starttia, koska harjoituskilpailuihin en kevennä. Tänään siis poljin 30min lämmittelyn hieman tehokkaammin. Nostin vauhtia 5*1min ajan. Itseasiassa lämmittelyni epäonnistui hieman. Olisi pitänyt polkea vieläkin tehokkaammin ja kestoltaan kauemmin.

Pääsarjana oli 2*20min 170 sykkeen keskiarvolla. Jokainen, pyörällä joskus pyöräillyt, tietää, että 170 sykkeeseen saa aika paljon jauhaa. Ajatus pitää pysyä koko ajan treenissä, koska muuten syke tippuu erittäin helposti. Varsinkin, kun lihakset ovat jo valmiiksi jumissa ja väsyneet. Ensimmäisen 20 minuuttisen pyöräilin tasaisesti, eli syke pysyi 167-173 välissä koko ajan. Toisessa sarjassa taiteilin 165-175 välissä. Tarkoituksena oli hieman testailla sykealuetta, säilyttäen kuitenkin 170 keskisykkeen.

Loppujäähdyttelyn tein aktiivisesti, korkeammalla sykkeellä. Syy on se, että monet matkurit tarvitsevat palautuakseen aktiivista liikuntaa. Ei siis auta, että makoilet sohvalla. Itse olen testannut omaa optimaalista palautumistani eräissä kisoissa. Parhaiten hapot poistuivat, kun tein 15minuutin 150-155 sykealueen sarjan palauttelutreenissä. Äärisprintterit/sprintterit palautuvat parhaiten heiluttelemalla habaa ja kaivamalla nenää. Loppujäähdyttelyni oli vain 18min, koska jatkoin treeniä pienellä kuntopiirillä, jonka jälkeen rullailin foam rollerilla. Jos treeni olisi päättynyt siihen, olisin polkenut vielä n.15min 135-140 sykealueella.

Tässä on data maanantain 30min testistä.

Treeniviikkoni on ollut kyllä niin teho-painotteinen, että kyllä tuntuu. Aamusykekin on noussut 

39->48. Huomenna on kuitenkin kevyempää. 

Tässä on uusi pedaalini. "Pohjana" on speedplay, jonka päälle on laitettu supermagneetti-systeemini. 

speedplay-puoli.

Supermagneetti-puoli.

Ensi viikolla jatketaan vielä tehokkaammin. Torstaina suunnataan Pajulahteen Paralympialeirille! :) Innolla odotan Nastolan mäkiä...

- Liisa

lasten suusta.

Viides kilpailupäivä Berliinin EM-uinneissa on takana. Itse olen ahkerana katsonut lähes jokaisen Yle areena- lähetyksen. Tietysti pieni kaipuu "uintimaailmaan" on tullut, varsinkin, kun kuulen palkintojen jaossa soivan musiikin. Sama musiikki soi vuoden 2011 Berliinin EM-uinneissa, jolloin itse uin 400m vaparia. Uin viimeisen kansainvälisen kilpailuni Tukholman PM-uinneissa viime marraskuussa. Vaikka ikävä nyt vaivaakin, olen täysin tyytyväinen lajivaihtoon.

Itse yleensä muistan enemmän positiivisia asioita. Jos mietin omaa uinti-uraani, niin 90% oli pettymyksiä. Silti ajattelen, että urani oli hieno. Tottakai siihen mahtuu monet itkut ja naurut. Olemme istuneet maajoukkuekaverini kanssa 2.5h tanskalaisen saunan lauteilla ja itkeneet huonoa starttia, olemme myös syöneet mäkkärin pehmistä Berliinin torilla nauraen. Sitä se on, kun laittaa yli vuorokauden viikosta unelmansa eteneen. Pettymys on välillä käsittämättömän suuri, mutta niin on myös onnistumisen ilo.

Joskus minulta kysytään, tuijottavatko tai kyselevätkö ihmiset minua/minulta paljon, noh, tässäpä pari keskustelua tältä päivältä...Olin kolmeen mennessä tehnyt jo päivän treenit, ja päätin lähteä siskoani tapaamaan Helsingin keskustaan. Pukinmäen asemalle kävelessäni neljän hengen lapsiporukka, n. 4-6 vuotiaita, alkoivat keskustelemaan:

tyttö1: hei, katsokaa!
tyttö2: mitä?
tyttö1: no ton tytön jalkaa!
poika1: siis mä oon ton jo aikoja sit nähny!
tyttö1: et oo sit mulle sanonut?!
tyttö3: on muute hoikka jalka.

Junassa äidin ja n.4-5 vuotiaan lapsen keskustelu:

lapsi: Äiti, äiti! Katso ton jalkaa!
äiti: hei, me jäädään seuraavalla asemalla.
lapsi: katso nyt ton tytön jalkaa!
äiti: katsoppa, näkyykö ikkunasta jo Linnanmäki.
lapsi: miksi tolla on tollainen jalka?
äiti: mä en osaa sanoa, miksi tytöllä on vain yksi jalka.
lapsi: onhan sillä kaksi, toinen on vain robotti-jalka.

Päivän aikana vastasin 8 kertaa kysymykseen, joista viisi alkoi kyseisellä tavalla:

" Hei, anteeks, saanks mä kysyä, missä sä jalkas oot menettänyt?"

Vastaus on siis, että kyllä! Tottakai ihmiset katsovat ja kyselevät. Niinhän itsekin tekisin, jos näkisin kadulla. Uskon ja tiedän, että yli 90% katseista en itse edes huomaa. Kiinnitän huomiotani vain positiivisiin katseisiin ja keskusteluihin. Lapset osaavat esittää kysymyksensä suoraan, tykkään!

Ainoa negatiivinen asia keskuteluista oli tyttö -sana. Ensi viikolla täytän 22-vuotta, ja viime viikolla minua luultiin alle 15 vuotiaaksi. Iskee pian jonkin näköinen kriisi. Toisaalta, ei oma pukeutumiseni asiaa paranna. Smurffi -paita,jumppatrikoot, letit ja pituutta saman verran kuin ala-asteikäisellä. Ups. ;) Pitää huomenna laittaa Disney-paita...

Sunnuntaina kilpaillaan Helsinki City Triathlonissa, kuten myös Köpiksessä, että Tukholmassa. Tsemppiä kilpailijoille! Itse palloilen HCT:ssä, nähdään! :)

- Liisa

elokuun treeniviikkoni.

Nautin treenaamisesta, varsinkin, kun sitä saa tehdä paljon, kovaa tai molempia. Triathlonistina on hyvä olla, saa oikeasti treenata. Vaikeata on kuitenkin löytää raja. Raja, jota ei sovi ylittää eikä alittaa. Ylittäessä tämän, saavutat huippukunnon sijaan ylikunnon. Alittamalla taas annat etumatkaa vastustajallesi. Minua ei tarvi motivoida treenaamaan. En tarvitse valmentajaa painamaan kaasua, vaan painamaan jarrua. 

Alkuviikon suunnitelma oli tehdä pitkää aerobista treeniä, loppuviikosta nostaa tehoja ja laskea määrää. Säären rasitusmurtuma ei ole vielä parantunut, joten juoksu on tauolla vielä parisen viikkoa. Näin ollen treenitunteja kertyi pääosin pyörällä ja uiden. Kaksi salitreeniä tuli myös tehtyä, joista toinen oli enemmän aerobinen. Yleensä en jaa treeniohjelmiani tai tietojani, mutta lukijoiden pyynnöstä, tässä treeniviikkoni:

Maanantai:

aamu: pitkä aerobinen pyörälenkki (Helsinki-Porvoo-Helsinki =100.5km) Keskiarvo syke 145 (40min syke n.140 +20min syke n.155)

ilta: pitkä aerobinen uinti: 6.3km KA syke: 144

Tiistai:

aamu: kevyt pyörä 120min, HR AV 139

ilta: aerobinen uinti ( pääsarja: 4*(100-75-50-25) 70% max + 20*75m 70% max ))

Keskiviikko:

aamu: kuntopiiri ( kuntopallo, punnerrukset yms.) + Foam roller 45min

ilta: 1.5h vesivoimatreeni altaassa 

Torstai: 

aamu: tehovetoja pyörällä 2h ( pääsarja: 5*(6min 80% max +4min 50% max))

ilta: tehovetoja altaassa: 3*(3*100 70% + 50ver +3*100 75% +50ver +3*100 80%)

Perjantai:

aamu: sali: perusvoima (6 liikettä, toistot: 15-12-12-10) +30min kevyttä uintia

Lauantai: 

aamu: pyörällä tempoa 3*10km KA sykkeet: 1.veto: 182HR  2.veto: 184HR  3. 181HR

ilta: Foam roller

Sunnuntai: 

päivä: palauttavaa rullailua pyörällä 50km sis. 5*2min HR 160, treenin  KA 136 

Viikko saldo: 24h

Harjoitusviikkoni oli itselleni aika perus, tai noh, sellainen mitä se on ollut viimeiset 7 viikkoa, kun sääreni ei ole ollut juoksukunnossa. Treenauksesta hieman voimia on vienyt unettomuuteni. Yleensä nukun hyvin, mutta viime viikolla nukuin keskimäärin 4h/yö. Unettomuuden syytä en vieläkään tiedä, mutta onneksi asia on nyt korjaantunut. Loppuviikon vietin myös Helsingin ulkopuolella. Olipa rentouttavaa, vaikka treeni-intensiteetti oli kohdallaan, korkealla. 

Lenkkeily pikkukarvaturrin kanssa palautti sekä kehoa, että mieltä. :)

- Liisa 

vammaisurheilijat vammattomien arvokilpailuihin?

Vammaisurheilija on päässyt mediaan. Useimmat varmaan ovatkin  jo lukeneet saksalaisesta pituushyppääjästä, Markus Rehministä, joka voitti Saksan mestaruuskilpailut ja lunasti paikan yleisurheilun EM-kisoihin. Median kiinnostui, ei tuloksesta vaan sääriproteesista. Viimeksi sääriproteesin hyödyistä/haitoista kiisteltiin pari vuotta sitten. Silloin keskusteltiin Oscar Pistoriuksen osallistumisoikeudesta Lontoon olympialaisiin. Pistorius sai osallistumisoikeuden olympialaisiin, 400m:lle, mutta mitä sitten kävikään... Pistorius juoksi olympialaisissa, sai median puolelleen, ansaitsi parisen miljoonaa, mutta hävisi paralympialaisissa kilpailijalleen. Kertoi häviönsä syyksi voittajan saavan hyötyä ylimittaisesta proteesista. Häneen onnekseen olympialaiset olivat jo olleet, koska tämän jälkeen osallistumisoikeutta ei taatusti olisi tullut. Media tiedotti; sääriproteeseista suuri hyöty. Siitä, kuuluuko vammaisurheilijan päästä vammattomien arvokisoihin, ollaan monta mieltä. Tässä kuitenkin minun mielipiteeni. Haluan muistuttaa kaikkia, että en itse ole sääriproteesin käyttäjä, joten omakohtaista kokemusta ei ole.

Oma mielipiteeni on EI. Vammaisurheilijan ei kuulu osallistua vammattomien ARVOkisoihin. Tässä perusteluni:

- Ensinnäkin vammaisurheilijoille on omat arvokisat. Miksi tavoitella vammattomien arvokisoja?

- Sääriproteesin käyttäjäkin, Pistorius, myönsi sääriproteesin hyödyn. Miksi tarvitsee kiistellä? Nykyään säären toiminta pystytään korvaamaan hyvin proteeseilla, koska puuttuva lihasvoima on pieni. Tutkimukset todistavat, että puuttuva lihasvoima on n. 10-15% luokkaa. Tämä pystytään korvaamaan juuri pidemmällä säären mitalla tai potentiaalivoimalla, joka saadaan joustavasta jalkaterästä. 

- Sääriproteesin haittaa tai hyötyä ei pystytä koskaan todistamaan varmaksi, koska siihen vaikuttaa niin monet asiat. Miksi pitäisi väkisin yhdistää urheilijoita? Mielestäni jaottelu, vammais-ja vammattomiin urheilijoihin, ei ole epätasa-arvoista, päinvastoin. Molemmille järjestetään kilpailuja, joissa he voivat kilpailla reilusti, ja ovat "samalla viivalla" vastustajien kanssa. Eihän nais-ja miesurheilijoitakaan yhdistetä?!

- Mitalin voittaminen paralympialaisissa tai muissa vammaisten arvokisoissa vaatii muutakin kuin paljon treeniä. Tästä voi lukea enemmän vammaisurheilua -käsittelevästä blogitekstistäni.

- Mielestäni se ei osoita vammaisurheilijan "kovuutta", että hän osallistuu tai pääsee vammattomien arvokisoihin. Jos Rehnin olisi halunnut näyttää vammattomille, mihin vammaisurheilijat pystyvät, hän olisi sanonut, ettei halua osallistua vammattomien EM-karnevaaleihin, vaan panostaa vammaisten EM-kisoihin. 

Lopuksi haluan todeta, että mielipiteeni koski vain arvokisoja! Mielestäni on erittäin hyvä, että vammaiset osallistuvat vammattomien kisoihin kotimassaan yms. mutta mitalit jaetaan erikseen. Itse vammattomien ryhmissä harjoitelleena ja kisoihin osallistuneena tiedän, että siitä hyötyvät molemmat. Tiedostan myös, että tavoitteeni ei ole voittaa vammattomia, vaan reisiamppareita. Minun ei myöskään tarvitse osoittaa "kovuuttani" vammattomille.

Faktaa on se, että nykypäivän proteeseilla pystytään korvaamaan hyvin 10% luokkaa oleva lihasvoimapuutos. Se ei kuitenkaan tee sääriproteesi-urheilijoista yhtään sen heikompia. Välineet paranevat, ajat kovenevat. Jos vertaamme esim. triathlonia. Maailmalla sääriproteesi -triathlonistien aika on n. 5% heikompi vammattomiin triathlonisteihin verrattuna. Aikaan vaikuttaa myös uintiosuus, jolloin proteesien käyttö on kielletty, sekä vaihtoaika, jolloin proteeseja kiinnitetään.

Tekstini käsitteli pääasiassa sääriproteesin käyttäjiä. Itse, reisiproteesin käyttäjänä, saan odottaa vielä monia vuosikymmeniä, että reisiproteesit pystyvät korvaamaan puuttuvan lihasvoiman. Puuttuvan lihasvoiman suuruus on 96%. Tämän takia monet reisiproteesi- triathlonistit polkevat ilman proteesia, yhdellä jalalla, koska proteesin tuoma aikahyöty menetetään vaihdossa, kun proteesia kiinnitetään. Eli kaikki vammattomat triathlonistit;  ei huolta, en minä etua vammastani saa vielä moniin vuosiin! ;) Tämä ei ole mielipide, vaan fakta. Omakohtaista kokemusta löytyy sekä kahdella vammattomalla jalalla juoksemisesta, että reisiproteesilla.

Tästä voi lukea juttua aiheesta:

YLE:n juttu 1.0

YLE:n juttu 2.0.

-Liisa

helsinkiläinen.

Tuntuu oudolta olla helsinkiläinen, vai pitäisikö sanoa stadilainen. Okei, emmää mittää helsinkii ala puhuu. Porin murre säilyy, vaikka helsinkiläinen virallisesti olenkin. Torstaina tosiaan muutin Helsinkiin. Muutto kävi nopeasti, vaikka pakatessani tajusin kuinka paljon treenitavaroita omistan. Kaksi pyörää, kolme jalkaa, traineri, uintivälineet... yms. Muut tavarat, kalusteita lukuunottamatta, mahtuivat neljään laatikkoon. Nopea muuttotahti on siitä mukava, ettei turhaa tavaraa pääse kertymään.

Vuokra-asuntoni on miellyttävä. Sijainniltaan hyvä, ja suhteellisen rauhallinen. Mutta mikä parasta, astianpesukone! Luksusta! Olen luonteeltani perus siisti, mutta kahta asiaa inhoan: tiskaamista ja sängyn petaamista. Sänkyä en ole koskaan pedannut vapaaehtoisesti, mutta tiskaamista en ole pystynyt välttämään, paitsi nyt.

Treeni- ja valmennuskuviostani en pysty vielä kertomaan sen enempää, mutta treenattu on. Perjantai aamuna suuntasin pyörälenkille, mutta suunnasta ei ollut tietoakaan.Suunnitelmani oli pyöräillä Porvooseen, mutta päädyin Espooseen. Ystäväni tietävät, että tämä on minun kohdallani mahdollista. Olen eksynyt kauppakeskuksessa, Helsinki-Vantaan lentoasemalla, Islannissa... Lähes kaikkialla. Syyksi, huonolle suuntavaistolleni, olen selittänyt, että kävelessäni katson aina maahan, joten jätän ympäröivän maaston huomiomatta. Tämä selitys ei kyllä toimi pyöräilyyn... No, joka tapauksessa tuli kierrettyä 100km lenkki, ei tosin Porvoossa. Alkuviikosta toivottavasti saan Garmin:in GPS-pyörätietokoneen, joka helpottaa suunnistamista. Uimassa olen käynyt Järvenpäässä sekä Kuusijärvellä.

Sääriluun rasitusmurtuman paranemisprosessi on edistynyt, mutta jalka ei vielä kestä hyppimistä tai juoksua. Henkisesti viimeiset 5 viikkoa on ollut erittäin raskaita. Vaikka urheilijat sen tiedostavat, että luokkaantumiset kuuluvat urheiluun, niin kyllä se raskaalta tuntuu, kun omalle kohdalle osuu. Itselläni on sinäänsä hyvä tilanne, että olen pystynyt pitämään harjoitustunnit kohtuullisella tasolla, luokkaantumisesta huolimatta. Silti aamuisin(tai oikeastaaan koko ajan) toivon, että jalka olisi jo juoksukunnossa, ja pystyisin taas nauttimaan juoksusta. Oli se niin unelmaa. :)

Muutto, rasitusmurtuma ja Edmontonin maailman cup:in finaali, ovat stressanneet kovasti viimeisen kuukauden. Onnekseni muutto on nyt ohi, enää pitää sopeutua. Rasitusmurtuma ei parane stressaamalla, mutta silti stressaan. Edmontonissa minun piti näyttää harjoitteluni tulos, mutta sitten tuli tämä (perkl..) loukkaantuminen. Heinäkuun alun elin toivossa, että pääsisin starttiviivalle Edmontoniin, mutta rasitusmurtuma-diagnoosin saatuani tein päätöksen, etten Edmontoniin lähde. Ratkaisu oli oikea, mutta pettymys suuri. Lääkäri, joka rasitusmurtuman diagnosoi, lohdutti minua näin: "Selänne on sanonut, ettei hänestä olisi ikinä tullut näin kovaa jääkiekkoilijaa, jos ei olisi luokkaantunut 19-vuotiaana. Palaat siis radalle entistä kovempana, ei huolta!" Ehkä pitää luottaa lääkärin sanoihin, tosin lääkäri kysyi minulta heti aluksi kumpi sääri on kipeä, kun selitin oireitani. Kävelin vastaanotolle sortsit jalassa. ;)

- Liisa