leirielämää.

Blogihiljaisuus on kestänyt yhtä kauan kuin leirikin. Sitä ajattelee, että leirillä on aikaa kirjoitella harjoitusten välissä, mutta todellisuudessa aikaa ja energiaa on vähemmän kuin kotona, arjessa.

Olen aina nauttinut leirielämästä. Vaikka todellinen työ tehdään kotona, antaa leireily lisäboostia, sekä henkiseen, että fyysiseen jaksamiseen. Omat leirini sijoittuvat usein kampuksiin tai harjoituskeskuksiin, kuten myös tällä kerralla. Hyvinä puolina on, että ne sijaitsevat usein eristyksissä, jolloin keskittyminen itse harjoitteluun on optimaalista, eikä aikaa ja energiaa kulu hukkaan. Huonoina puolina on, ettei muuta aktiviteettia oikein löydy. Itse en tosin ole tästä koskaan kärsinyt. Sierra Nevadan korkean paikan leiriltä muistan, että päivän kohokohta oli, kun näimme puoli ysin uutiset nettitv:stä, muita ohjelmia ei näkynyt, ja nettikin toimi jaksoittain. 

Päivämme toistavat aikataulullisesti toisiaan: aamutreenit alkavat 5.30, päivätreenit puolenpäivän aikoihin ja iltatreenit 17-->. Väleissä nukutaan, ja syödään. Kokonaisia lepopäiviä ei ole, sen sijaan kolme vapaa iltaa. Näin ollen aamuisin on saanut herätä joka aamu 4.50. Tuntimäärät ovat olleet suhteellisen korkealla (yli 30h/vko), mutta niin on myös intensiteettikin. Eihän se matka tapa, vaan vauhti. 

Torstaina vietimme Tonyn, leiriläisen, syntymäpäivää. Sankarina hän sai päättää päivän harjoitukset, ja harjoitusten sisällön. Ohjelmassa oli: aamulla 10km uintia, päivällä sali/TRX- intervalli ja illalla vielä toinen 10km uintia. Hetken sai polskia. Tuli ainakin selväksi, että kaikki ovat täällä oikeasti tekemässä töitä kautta varten. Ex-uimarina olen tietysti uinut 10km aikaisemminkin (21km ja 42km myös). mutta näin leirin keskellä, kahteen kertaan samana päivänä, ilman keventelyä ennen tai jälkeen... olihan siinä haastetta ja viimeisten kilometrien tuskaa. 

aamun sarja: 20* (50 perhosta- 100 potkuja - 150 käsivetoja -200uintia) = 10km

illan sarja: 10*1000m, joista jokainen sai päättää yhden tonnin sisällön.

Seuraavana päivänä jatkoimme normaalin harjoitusohjelman mukaisesti 5.30. Taisi kaikkia hieman väsyttää... 

Harjoitusrytmimme on ollut: kaksi tehollisesti kovaa päivää, yksi määrällisesti kova ja yksi kevyempi treenipäivä. Mitä se sitten käytännössä on ollut, niin... Faster, Faster, Faster.... 

Tänään vietämme iltavapaata, kroppa kiittää! Kaikki jäljellä olevat raajat ovat sellaisessa solmussa, että ohjelmassa on tunnin hieronta ja lepoa auringon paisteessa. 

Palaillaan ensi kerralla kuvien kera, 

- Liisa 

video-postaus Nuorten Paralympia-leiriltä.

Nuorten Paralympia- leiri on takana, ja hengissä selvitty. Paluu arkeen suoritettu ja all-inclusive- ranneke luovutettu. Vaikka treenitunteja tuli itselläni melkein enemmän kuin nukuttuja tunteja, jäi leiristä erittäin positiivinen mielikuva. 

 Yleensä kerron elämästäni ja treeneistäni tekstin muodossa, mutta nyt tulee poikkeus. Leirillä en

ehtinyt kirjoittaa teille kuulumisia, joten päätin kuvata leiripäivääni. Ensi kertalaisena tulos ei tietystikään ole tyydyttävää, mutta ensi kerralla parempi.

Videossa pääsette seuraamaan kolmatta leiripäivääni. Pahoittelen, että äänenvoimakkuus vaihtelee! 

ENJOY! :)

Kiitos Katjalle, Leenalle, Sinille ja uimareille! 

- Liisa

Pajulahden Paralympia-leiri.

Alkuviikon vietin Pajulahdessa nuorten paralympia-leirillä. Oma roolini oli toimia junnu-uimareiden motivaattorina ja valmentajana. Vaikka valmennuskuviot ottivat päivästä aikaa, oma treenaukseni ei silti kärsinyt. Tai no, päivä alkoi hieman aikaisemmin, mitä normaalisti. Ei voi muuta kuin kiittää Paralympiakomitean viestintäpäälikköä, huonetoveriani Leena Kummua, joka kesti 4.30 herätyksiäni. ;)

Leiripäivät sisälsivät kaksi oman lajin treeniä, sekä yhden yhteisen aktiviteetin. Leiriläiset koostuivat monen lajin junior- lupauksista. Lajikirjon lisäksi monimuotoisuutta toi eri vammat. Oli hienoa taistella frisbee-golffin Pajulahti-mestaruudesta joukkueella, jossa oli selkäydinvammainen kelkkahiihtäjä, ratakelaaja ja kehitysvammainen uimari. Joukkue- tai kilpailuhenkeä ei meidän teamiltä puuttunut, mutta frisbee ei oikein lentänyt.

Itselläni leirin treeniohjelma sisälsi pääasiassa pyörälenkkejä. Kipeytynyt penikka ei ole sallinut juoksemista pariin päivään. Tänään olenkin sitten kontannut ympäri yksiötäni, jotten rasittaisi jalkaani. Toivottavasti olen juoksukunnossa viimeistään maanantaina. Nastolan pyöräilymaasto tarjosi kuitenkin mukavaa vaihtelua tasaiselle Turulle. Ylös, alas, ylös, alas. Oli lähes mahdottomuus pitää sykkeet alhaalla. Pajulahden altaassa tuli myös kiritettyä junnu-uimareita.

Vaikka leiri oli kaikin puolin onnistunut, mieleenpainuvinta oli keskiviikkoiltana katseltu elokuva. Elokuva kertoi kolmesta vammaisurheilijasta, ja heidän matkastaan kohti Lontoon paralympialaisia. En ala elokuvan sisältöä sen enempää avaamaan, mutta pakko nostaa esille kenialainen, sokea juoksija Henry Wanyoike. Wanyoike juoksi ensimmäistä kertaa arvokisoissa Sydney:n paralympialaisissa, 5000m. Kenian karsintoihin hän ja hänen oppaansa menivät ilman lenkkareita ja juoksivat 5000m aikaan 15.20. He pääsivät paralympiajoukkueeseen ja Sydney:ssä voittivat paralympia-kultaa. Sponsorit lupasivat mitalista 45 lehmää.

Olen aijemmin kirjoittanut, että huipulle päästäkseen on oltava kaikki osa-alueet kunnossa. Tässäpä siitä poikkeus. Ilman lenkkareita ja lehmän maidolla. Tuloksen takana on kova treenaaminen. Henry Wanyoike osoitti myös vammaisurheilijoiden "kovuuden", jonka esim. Janne Eerikäinen kyseenalaisti. Wanyoike valehtelematta veti vammatonta opastansa perässään viimeisen kilometrin. Yleensähän opas juoksee näkövammaisen juoksijan edellä. ;) Jos joku vielä miettii, ovatko vammaisurheilijat yhtä "kovia" kuin vammattomat urheilijat, niin juoskaa 5000m ilman lenkkareita aikaan 15.20 silmät kiinni, ilman näkötietoa siitä, mitä juoksu on.

Tässä Wanyoike:n maaliintulo Sydney:n paralympialaisista (opas pukeutunut oranssiin liiviin, jonka myös pitäisi juosta edellä. Lenkkarit saatiin itse kisoihin. ;))

Vaikka itse en suosittele juoksemaan ilman lenkkareita, niin olen sitä mieltä, ettei huippuvälineisiin kannata heti rahojansa laittaa. Luottakaa perus tekemiseen ja treenaamiseen. Henkisesti on helpompaa, jos takataskusta löytyy bonuskortti, jolla aikaa voi vielä parantaa. Jos hankit heti alussa huippuvälineet, ajan parantaminen on enää harjoittelun varassa.

Tässä vielä juttu, joka ilmestyi kokonaisuudessaan Etelä-Suomen sanomissa.


- Liisa