arkea vai juhlaa?

Lähes kuukausi kulunut edellisestä postauksestani, pahoittelut. Palaan vielä parilla kappaleella leiriin, tai oikeastaan siihen, miten lopulta Helsinkiin pääsimme.

Sairaalasta päästyämme haimme harjoituskeskuksesta tavaramme. Olin sairaalaan lähtenyt yöpaita päällä, ilman kenkää, passi ja kännykkä kädessä. Herätin hieman katseita sairaalan aulassa, noh tuijottavathan ne ihmiset muutenkin. Tällä kertaa ihmisten katseesta välittyi kuitenkin enemmän sääli kuin kiinnostus. Turisti tullut lomalle, ja nyt palaa kotiin ilman toista jalkaa, kenkää, ja vain passi kourassa. Huono tsägä. ;)

Harjoituskampukselta siirryimme kaupungin keskustaan odottelemaan paluumatkaa. Ensiksi tietysti mietimme, mistä löytäisimme hyvän harjoittelupaikan, olihan jo 1.5vrk levätty, ja sen jälkeen missä yöpyisimme. Kolme yötä vietimme hotellissa, ja harjoittelimme avovedessä sekä monipuolisella salilla. Sunnuntaina, yli 100h myöhässä, saavuimme lopulta Helsinkiin, vieläpä laukkujen kanssa. Hieno reissu!

Kolme päivää vietin kotona, jonka jälkeen suuntasin Paralympia -leirille Pajulahteen. Ei tarvinnut kauaa elää ilman all-inclusive- ranneketta. ;) Treeniseuraa, laadukasta harjoittelua, ja pieni jetlag. Mukavaa siis oli.

Viimein alkaa arki palautua, tai noh, jos tätä arjeksi voi kutsua. Suuria muutoksia on tapahtunut viimeisen kahden kuukauden aikana, joten onko tämä sitten arkea vai juhlaa?  Sääriluun poikkimurtuma alkaa olla (vihdoin) kunnossa, ja viimeisen kuukauden olen pystynyt juoksemaan täyspainoisesti. Juoksuproteeseja testailtu ahkerasti, ja ominaisuuksia vertailtu Coloradon harjoituskeskuksessa. Nyt on toivottavasti paras löytynyt. :) Tuntuu käsittämättömän upealta, että molemmat jalat ovat juoksukunnossa! ;) Viimeisen 12 vuoden aikana juoksukuukausia on ollut kolme, toivottavasti jatkossa hieman enemmän.  Uusi valmennussuhde alkoi Pajulahden leirin jälkeen, ja sen myötä harjoitteluni on muuttunut paljon.

Viikonloppuna kirjoitan enemmän nykyisestä harjoittelustani, ja tulevasta kaudesta. Paras pitää postaus luettavan mittaisena, ;)

- Liisa

rio-leiri.

Viimeiset kolme päivää vietin Pajulahdessa Rio-leirillä. Leiriläiset olivat Rio:n kisoihin tähtääviä urheilijoita(monen eri lajin), valmentajia tai asiantuntijoita. Koko paratriathlon -joukkueemme saapui myös paikalle, eli Jussi Lotvonen ja valmentajamme Marko Törmänen. Leiri ei ollut pituudeltaan kovinkaan pitkä, ja matkurina en päässyt edes vauhtiin, mutta ei voi muuten moittia. Haluan mainita leiristä kolme ehkä mieleenpainuvimpaa hetkeä.


1. ilman lajirajoja.

Pääsin pari pyörätreeniä vetämään sisäradalle. Olimme Markon kanssa säätäneet aerobareja, ja pääsinkin niitä testailemaan. Pyöräily sisäradalla oli mukavaa vaihtelua trainerin sijaan,ja ennen kaikkea sain hyvää peesiapua ratakelaajilta! Leo-Pekka Tähden kanssa maanantaina ja Henry Mannin seurassa tiistaina. Tässä Markon kuvaus tiistailta (HIEMAN epäselvä kuva... noh, mitä oululaiselta voi muuta odottaakaan...):

Hyvä esimerkki siitä, miten eri lajit ja vammat pystyvät treenaamaan yhdessä!


2. tosissaan, muttei vakavissaan -asenne.

Maanantai-iltana kilpailimme RIO-kilpailussa. Leiriläiset jaettiin 6-8 hengen joukkueisiin, ja yritimme selviytyä eri rasteista. Sananselitystä, sambaa, tietovisaa, mutta ennen kaikkea pantomiimia. Oli hienoa nähdä kunnon heittäytymistä sekä urheilijoilta, että valmentajilta, vieläpä suomalaisilta. Oman ryhmäni tehtävänä oli esittää istumalentopalloa, ja aikaa suunnitteluun oli minuutti. Tässä tulos:

Tässä toisen joukkueen esitys. Mikä laji? ;)

Kuvaa hyvin T1:stä eli ensimmäistä vaihtoa. Suunta aina hukassa. ;) Kilpailua käytiin leikkimielellä, mutta kyllä meidän joukkue ihan voittoa haki. Tosissaan, muttei vakavissaan.


3. Yhteishenki

Kuten jo aikaisemmissa videoissa näitte, yhteishenki oli unohtumaton. Olit sitten triathlonisti tai kelaaja, vammainen tai vammaton, ei väliä. Oli ja on hienoa työskennellä osana kyseistä teamiä!

- Liisa

pakastesuklaakakku ja samppanja.

Elämänsä tärkeintä päivää ei koskaan arvaa tärkeimmäksi. Ne päivät, joiden luulee olevan tärkeitä, eivät todellisuudessa ole koskaan niin tärkeitä, kun alun perin kuvitteli. Ne päivät, jotka tuntuvat tavallisilta- alkavat normaaleina, osoittautuvat lopulta tärkeimmiksi päiviksi.

Kirjoitettuani pitkästä matetamatiikasta täydet pisteet ylioppilaskirjoituksissa, isoisäni osti minulle samppanja- pullon. Pitihän suoritustani juhlistaa. Halusin kuitenkin säästää pullon ylioppilas -juhliini, siihen hetkeen, että koko lukio oli käyty läpi. Ylioppilasjuhlissa päätin sääästää pullon tärkeämpään hetkeen. Vieläkin kyseinen pullo on keittiöni pöydällä, kulkenut Porista Tampereen ja Turun kautta Helsinkiin.

Urheilijat miettivät paljon tulevaisuutta. Suunnittelevat ja työskentelevät sen eteen. Jossain vaiheessa alkaa tajuta, että elämä on tässä ja nyt. Ei urheilu-uran jälkeen, ei menestymisen jälkeen. Nyt. Suunnittele. Aseta tavoitteita, ja tee sen eteen töitä. Katso kuitenkin silloin tällöin ympärillesi.

Mielestäni urheilijat välillä odottavat jotain aivan maagista. Eräs ystäväni oli säästänyt suklaista pakastekakkua yli vuoden pakastimessa. Kakku odotti The päivää. Näköjään yli vuoden aikana ei ole ollut niin tärkeätä hetkeä, että hän olisi voinut syödä alle 5 euron pakastekakun. Söimme kakun viime torstaina, tavallisena iltana, hyvän treenipäivän jälkeen. Kakun viimeinen käyttöpäivä oli mennyt jo maaliskuussa.

Urheilijana kokee lähes päivittäin tunteiden vuoristoradan. Aamutreenit määrittelevät millainen päivä sinulla on, iltatreenit millainen ilta. Jos minulta kysytään, miten menee, vastaan yleensä miten treenini on mennyt. Tunteekohan sitä enää mitään urheilu-uran jälkeen, vai onko kaikki tunteet niin heikkoja urheilusta saatavien tunteiden rinnalla?

Palasin tänään Helsinkiin Pajulahden Paralympia-leiriltä. Pari 4.45 herätystä, mukavia keskusteluja ja treenejä. Tekemisen meininkiä, asennetta. Valmensin omien treenieni välissä junnu-uimareita. Pidän valmentamisesta, paljonkin, mutta enemmän viihdyn silti itse altaassa. :)

Huomenna olen Sanomatalon Mediatorilla keskustelemassa urheilusta:

"Helsingin Sanomat täyttää alkavalla viikolla 125 vuotta. Juhlan kunniaksi järjestämme yleisö- ja keskustelutilaisuuksia Sanomatalossa. Viikon ensimmäisen tilaisuuden aiheena on urheilu.

Urheilusta puhutaan heti huomenna maanantaina. Vieraamme – jääkiekkoilijat Noora Räty, Ville Peltonen ja Janne Niinimaa, suunnistaja Minna Kauppi, koripalloilija Hanno Möttölä, vammaisurheilija Liisa Lilja sekä urheilujohtaja Mika Kojonkoski – tarjoavat ajatuksia siitä, millaista on urheilu nykyisin ja millaista on edetä lahjakkuudesta huippu-urheilijaksi." HS. 

Tervetuloa kuuntelemaan! Tapahtuma alkaa 16.30. Itse olen äänessä 17.20-17.40 sekä 18-18.40. :)

Paralympia-leiri. 

- Liisa

Pajulahden Paralympia-leiri.

Alkuviikon vietin Pajulahdessa nuorten paralympia-leirillä. Oma roolini oli toimia junnu-uimareiden motivaattorina ja valmentajana. Vaikka valmennuskuviot ottivat päivästä aikaa, oma treenaukseni ei silti kärsinyt. Tai no, päivä alkoi hieman aikaisemmin, mitä normaalisti. Ei voi muuta kuin kiittää Paralympiakomitean viestintäpäälikköä, huonetoveriani Leena Kummua, joka kesti 4.30 herätyksiäni. ;)

Leiripäivät sisälsivät kaksi oman lajin treeniä, sekä yhden yhteisen aktiviteetin. Leiriläiset koostuivat monen lajin junior- lupauksista. Lajikirjon lisäksi monimuotoisuutta toi eri vammat. Oli hienoa taistella frisbee-golffin Pajulahti-mestaruudesta joukkueella, jossa oli selkäydinvammainen kelkkahiihtäjä, ratakelaaja ja kehitysvammainen uimari. Joukkue- tai kilpailuhenkeä ei meidän teamiltä puuttunut, mutta frisbee ei oikein lentänyt.

Itselläni leirin treeniohjelma sisälsi pääasiassa pyörälenkkejä. Kipeytynyt penikka ei ole sallinut juoksemista pariin päivään. Tänään olenkin sitten kontannut ympäri yksiötäni, jotten rasittaisi jalkaani. Toivottavasti olen juoksukunnossa viimeistään maanantaina. Nastolan pyöräilymaasto tarjosi kuitenkin mukavaa vaihtelua tasaiselle Turulle. Ylös, alas, ylös, alas. Oli lähes mahdottomuus pitää sykkeet alhaalla. Pajulahden altaassa tuli myös kiritettyä junnu-uimareita.

Vaikka leiri oli kaikin puolin onnistunut, mieleenpainuvinta oli keskiviikkoiltana katseltu elokuva. Elokuva kertoi kolmesta vammaisurheilijasta, ja heidän matkastaan kohti Lontoon paralympialaisia. En ala elokuvan sisältöä sen enempää avaamaan, mutta pakko nostaa esille kenialainen, sokea juoksija Henry Wanyoike. Wanyoike juoksi ensimmäistä kertaa arvokisoissa Sydney:n paralympialaisissa, 5000m. Kenian karsintoihin hän ja hänen oppaansa menivät ilman lenkkareita ja juoksivat 5000m aikaan 15.20. He pääsivät paralympiajoukkueeseen ja Sydney:ssä voittivat paralympia-kultaa. Sponsorit lupasivat mitalista 45 lehmää.

Olen aijemmin kirjoittanut, että huipulle päästäkseen on oltava kaikki osa-alueet kunnossa. Tässäpä siitä poikkeus. Ilman lenkkareita ja lehmän maidolla. Tuloksen takana on kova treenaaminen. Henry Wanyoike osoitti myös vammaisurheilijoiden "kovuuden", jonka esim. Janne Eerikäinen kyseenalaisti. Wanyoike valehtelematta veti vammatonta opastansa perässään viimeisen kilometrin. Yleensähän opas juoksee näkövammaisen juoksijan edellä. ;) Jos joku vielä miettii, ovatko vammaisurheilijat yhtä "kovia" kuin vammattomat urheilijat, niin juoskaa 5000m ilman lenkkareita aikaan 15.20 silmät kiinni, ilman näkötietoa siitä, mitä juoksu on.

Tässä Wanyoike:n maaliintulo Sydney:n paralympialaisista (opas pukeutunut oranssiin liiviin, jonka myös pitäisi juosta edellä. Lenkkarit saatiin itse kisoihin. ;))

Vaikka itse en suosittele juoksemaan ilman lenkkareita, niin olen sitä mieltä, ettei huippuvälineisiin kannata heti rahojansa laittaa. Luottakaa perus tekemiseen ja treenaamiseen. Henkisesti on helpompaa, jos takataskusta löytyy bonuskortti, jolla aikaa voi vielä parantaa. Jos hankit heti alussa huippuvälineet, ajan parantaminen on enää harjoittelun varassa.

Tässä vielä juttu, joka ilmestyi kokonaisuudessaan Etelä-Suomen sanomissa.


- Liisa