arkea vai juhlaa?

Lähes kuukausi kulunut edellisestä postauksestani, pahoittelut. Palaan vielä parilla kappaleella leiriin, tai oikeastaan siihen, miten lopulta Helsinkiin pääsimme.

Sairaalasta päästyämme haimme harjoituskeskuksesta tavaramme. Olin sairaalaan lähtenyt yöpaita päällä, ilman kenkää, passi ja kännykkä kädessä. Herätin hieman katseita sairaalan aulassa, noh tuijottavathan ne ihmiset muutenkin. Tällä kertaa ihmisten katseesta välittyi kuitenkin enemmän sääli kuin kiinnostus. Turisti tullut lomalle, ja nyt palaa kotiin ilman toista jalkaa, kenkää, ja vain passi kourassa. Huono tsägä. ;)

Harjoituskampukselta siirryimme kaupungin keskustaan odottelemaan paluumatkaa. Ensiksi tietysti mietimme, mistä löytäisimme hyvän harjoittelupaikan, olihan jo 1.5vrk levätty, ja sen jälkeen missä yöpyisimme. Kolme yötä vietimme hotellissa, ja harjoittelimme avovedessä sekä monipuolisella salilla. Sunnuntaina, yli 100h myöhässä, saavuimme lopulta Helsinkiin, vieläpä laukkujen kanssa. Hieno reissu!

Kolme päivää vietin kotona, jonka jälkeen suuntasin Paralympia -leirille Pajulahteen. Ei tarvinnut kauaa elää ilman all-inclusive- ranneketta. ;) Treeniseuraa, laadukasta harjoittelua, ja pieni jetlag. Mukavaa siis oli.

Viimein alkaa arki palautua, tai noh, jos tätä arjeksi voi kutsua. Suuria muutoksia on tapahtunut viimeisen kahden kuukauden aikana, joten onko tämä sitten arkea vai juhlaa?  Sääriluun poikkimurtuma alkaa olla (vihdoin) kunnossa, ja viimeisen kuukauden olen pystynyt juoksemaan täyspainoisesti. Juoksuproteeseja testailtu ahkerasti, ja ominaisuuksia vertailtu Coloradon harjoituskeskuksessa. Nyt on toivottavasti paras löytynyt. :) Tuntuu käsittämättömän upealta, että molemmat jalat ovat juoksukunnossa! ;) Viimeisen 12 vuoden aikana juoksukuukausia on ollut kolme, toivottavasti jatkossa hieman enemmän.  Uusi valmennussuhde alkoi Pajulahden leirin jälkeen, ja sen myötä harjoitteluni on muuttunut paljon.

Viikonloppuna kirjoitan enemmän nykyisestä harjoittelustani, ja tulevasta kaudesta. Paras pitää postaus luettavan mittaisena, ;)

- Liisa

lasten suusta.

Viides kilpailupäivä Berliinin EM-uinneissa on takana. Itse olen ahkerana katsonut lähes jokaisen Yle areena- lähetyksen. Tietysti pieni kaipuu "uintimaailmaan" on tullut, varsinkin, kun kuulen palkintojen jaossa soivan musiikin. Sama musiikki soi vuoden 2011 Berliinin EM-uinneissa, jolloin itse uin 400m vaparia. Uin viimeisen kansainvälisen kilpailuni Tukholman PM-uinneissa viime marraskuussa. Vaikka ikävä nyt vaivaakin, olen täysin tyytyväinen lajivaihtoon.

Itse yleensä muistan enemmän positiivisia asioita. Jos mietin omaa uinti-uraani, niin 90% oli pettymyksiä. Silti ajattelen, että urani oli hieno. Tottakai siihen mahtuu monet itkut ja naurut. Olemme istuneet maajoukkuekaverini kanssa 2.5h tanskalaisen saunan lauteilla ja itkeneet huonoa starttia, olemme myös syöneet mäkkärin pehmistä Berliinin torilla nauraen. Sitä se on, kun laittaa yli vuorokauden viikosta unelmansa eteneen. Pettymys on välillä käsittämättömän suuri, mutta niin on myös onnistumisen ilo.

Joskus minulta kysytään, tuijottavatko tai kyselevätkö ihmiset minua/minulta paljon, noh, tässäpä pari keskustelua tältä päivältä...Olin kolmeen mennessä tehnyt jo päivän treenit, ja päätin lähteä siskoani tapaamaan Helsingin keskustaan. Pukinmäen asemalle kävelessäni neljän hengen lapsiporukka, n. 4-6 vuotiaita, alkoivat keskustelemaan:

tyttö1: hei, katsokaa!
tyttö2: mitä?
tyttö1: no ton tytön jalkaa!
poika1: siis mä oon ton jo aikoja sit nähny!
tyttö1: et oo sit mulle sanonut?!
tyttö3: on muute hoikka jalka.

Junassa äidin ja n.4-5 vuotiaan lapsen keskustelu:

lapsi: Äiti, äiti! Katso ton jalkaa!
äiti: hei, me jäädään seuraavalla asemalla.
lapsi: katso nyt ton tytön jalkaa!
äiti: katsoppa, näkyykö ikkunasta jo Linnanmäki.
lapsi: miksi tolla on tollainen jalka?
äiti: mä en osaa sanoa, miksi tytöllä on vain yksi jalka.
lapsi: onhan sillä kaksi, toinen on vain robotti-jalka.

Päivän aikana vastasin 8 kertaa kysymykseen, joista viisi alkoi kyseisellä tavalla:

" Hei, anteeks, saanks mä kysyä, missä sä jalkas oot menettänyt?"

Vastaus on siis, että kyllä! Tottakai ihmiset katsovat ja kyselevät. Niinhän itsekin tekisin, jos näkisin kadulla. Uskon ja tiedän, että yli 90% katseista en itse edes huomaa. Kiinnitän huomiotani vain positiivisiin katseisiin ja keskusteluihin. Lapset osaavat esittää kysymyksensä suoraan, tykkään!

Ainoa negatiivinen asia keskuteluista oli tyttö -sana. Ensi viikolla täytän 22-vuotta, ja viime viikolla minua luultiin alle 15 vuotiaaksi. Iskee pian jonkin näköinen kriisi. Toisaalta, ei oma pukeutumiseni asiaa paranna. Smurffi -paita,jumppatrikoot, letit ja pituutta saman verran kuin ala-asteikäisellä. Ups. ;) Pitää huomenna laittaa Disney-paita...

Sunnuntaina kilpaillaan Helsinki City Triathlonissa, kuten myös Köpiksessä, että Tukholmassa. Tsemppiä kilpailijoille! Itse palloilen HCT:ssä, nähdään! :)

- Liisa

elokuun treeniviikkoni.

Nautin treenaamisesta, varsinkin, kun sitä saa tehdä paljon, kovaa tai molempia. Triathlonistina on hyvä olla, saa oikeasti treenata. Vaikeata on kuitenkin löytää raja. Raja, jota ei sovi ylittää eikä alittaa. Ylittäessä tämän, saavutat huippukunnon sijaan ylikunnon. Alittamalla taas annat etumatkaa vastustajallesi. Minua ei tarvi motivoida treenaamaan. En tarvitse valmentajaa painamaan kaasua, vaan painamaan jarrua. 

Alkuviikon suunnitelma oli tehdä pitkää aerobista treeniä, loppuviikosta nostaa tehoja ja laskea määrää. Säären rasitusmurtuma ei ole vielä parantunut, joten juoksu on tauolla vielä parisen viikkoa. Näin ollen treenitunteja kertyi pääosin pyörällä ja uiden. Kaksi salitreeniä tuli myös tehtyä, joista toinen oli enemmän aerobinen. Yleensä en jaa treeniohjelmiani tai tietojani, mutta lukijoiden pyynnöstä, tässä treeniviikkoni:

Maanantai:

aamu: pitkä aerobinen pyörälenkki (Helsinki-Porvoo-Helsinki =100.5km) Keskiarvo syke 145 (40min syke n.140 +20min syke n.155)

ilta: pitkä aerobinen uinti: 6.3km KA syke: 144

Tiistai:

aamu: kevyt pyörä 120min, HR AV 139

ilta: aerobinen uinti ( pääsarja: 4*(100-75-50-25) 70% max + 20*75m 70% max ))

Keskiviikko:

aamu: kuntopiiri ( kuntopallo, punnerrukset yms.) + Foam roller 45min

ilta: 1.5h vesivoimatreeni altaassa 

Torstai: 

aamu: tehovetoja pyörällä 2h ( pääsarja: 5*(6min 80% max +4min 50% max))

ilta: tehovetoja altaassa: 3*(3*100 70% + 50ver +3*100 75% +50ver +3*100 80%)

Perjantai:

aamu: sali: perusvoima (6 liikettä, toistot: 15-12-12-10) +30min kevyttä uintia

Lauantai: 

aamu: pyörällä tempoa 3*10km KA sykkeet: 1.veto: 182HR  2.veto: 184HR  3. 181HR

ilta: Foam roller

Sunnuntai: 

päivä: palauttavaa rullailua pyörällä 50km sis. 5*2min HR 160, treenin  KA 136 

Viikko saldo: 24h

Harjoitusviikkoni oli itselleni aika perus, tai noh, sellainen mitä se on ollut viimeiset 7 viikkoa, kun sääreni ei ole ollut juoksukunnossa. Treenauksesta hieman voimia on vienyt unettomuuteni. Yleensä nukun hyvin, mutta viime viikolla nukuin keskimäärin 4h/yö. Unettomuuden syytä en vieläkään tiedä, mutta onneksi asia on nyt korjaantunut. Loppuviikon vietin myös Helsingin ulkopuolella. Olipa rentouttavaa, vaikka treeni-intensiteetti oli kohdallaan, korkealla. 

Lenkkeily pikkukarvaturrin kanssa palautti sekä kehoa, että mieltä. :)

- Liisa 

Vammaisurheilijan valmennus.

Puolitoista viikkoa ensimmäisiin triathlon-kisoihini. Kilpailut pidetään Ranskassa.Tietysti olen asettanut tavoitteita- tavoitteet ruokkivat motivaatiota. Eilen mietin puolen vuoden aikaista treenaamista tai oikeastaan triathlon- matkaani. Jos olisin tammikuussa tiennyt, kuinka suuri työ edessäni on, en välttämättä olisi uskaltanut tehdä lajivaihtoa uinnista triathloniin. Nyt voin kuitenkin todeta, että kannatti.

Kuten vammaisurheilu tekstissäni totesin, vammaisurheilijan on ensiksi opittava soveltamaan laji itselleen sopivaksi. Aluksi aloitin soveltamisen ihan perusasioista: miten lähteä pyörällä liikkeelle? Nyt soveltaminen on siirtynyt seuraavalle tasolle: mikä on optimaalisin kadenssi? Kadenssin määrittäminen vammattomille perustuu lähes täysin testeihin. Minulla tämä ei kuitenkaan toimi, koska jalkojeni lihasvoimaero on suuri. Liian hidas kadenssi tekee sen, että proteesijalkani voimat eivät riitä pyörittämään poljinta, mutta liian suuri kadenssi taas kuormittaa hermostoani liikaa, jolloin alan polkemaan proteesijalalla vastavirtaan. Tällä hetkellä optimaalinen kadenssi on 86. Tulokseen on päädytty sovelletuilla testeillä, mutta suurimmassa roolissa on ollut pyöräilykilometrit. Oppikirjat eivät auta vammaisurheilijaa, päinvastoin. Turha katsoa tekniikkavideoita tai lukea täydellisestä pyöritystekniikasta. Ne ovat täydellisiä esimerkkejä vammattomille, ei yksi jalkaisille. Oikeastaan koko vammaisurheilu perustuu siihen, kuka soveltaa parhaiten. Tietysti fyysisellä kunnolla on suuri vaikutus. Koitappa mennä yhdellä jalalla 750m uintia, 20km pyöräilyä ja 5km juoksua. Tavoitteena ei ole päästä läpi, vaan saada hyvä aika. 

Itselleni vaikeinta triathlon-matkallani on ollut tiedon puute. Valmentajilta ei löydy tietoa triathlonin soveltamisesta. Sen takia olen ollut tiiviissä yhteistyössä ulkomaihin, ja hankkinut tietoa itse. Voi olla, että kehittymiseni vaatii muuttoa muualle. 

Ehkä tärkeintä vammaisurheilun valmennuksessa on mielestäni ymmärtää se, että treenitunnit pitää vastata vammattomien treenitunteja, mutta kilometrit eivät. Eli toisin sanoen, jos haluat paratriathlonin huipulle treenitunnit pitää olla n. 25-30h/vko. Nopeutesi ei kuitenkaan ole vammattomien luokkaa, joten treenitunneissa kilometrejä ei kerry yhtä paljon kuin vammattomilla. Keskity siis treenitunteihin, älä matkaan! 

Ihmisellä on  tapana pyrkiä helpompaan elämään. He luopuvat asioista, jotka vievät liikaa energiaa. Samalla he kuitenkin muuttavat itseään. Eilen hallilla eräs rouva tuli minulle kertomaan, kuinka helppoa minun on liikkua, kun olen näin ketterä, liikunnallinen ja omaan hyvän tasapainon. Tässä ei ole mitään salaisuutta, olen vain tehnyt älyttömästi töitä. Älkää muuttako itseänne vammautumisen tai elämänmuutoksen myötä. Jos olette aina olleet liikunnallisia, ei vammautuminen tee sinusta sohvaperunaa. Olet edelleen liikunnallinen, ja kaikki riiippuu vain sinusta itsestäsi. 

 

- Liisa

unelmista totta.

Amputaatiostani on yli kymmenen vuotta. En osaa kuvitella elämääni ilman proteesia. Näin ollen kysymykseen, "miten arkeni muuttui vammautumisen myötä?", en osaa hyvin vastata. Vaikka itsestäni tuntuu, että olen ammattilainen proteesin kanssa, sitä en todellakaan ole. Lähes joka päivä törmään tilanteisiin, jotka tuottavat haastetta, ja vaativat soveltamista.

Nykyisin suurinta haastetta tuo minulle eri urheilulajien soveltaminen. Aluksihan minun piti soveltaa arkielämäni. Esimerkkinä voisin sanoa:

- Miten pystyn kantamaan täyden juomalasin keittiöstä sohvalle yhdellä jalalla?
- Miten otan sukan pois ilman istumatta, yhdellä jalalla seisten?

Kokeilkaapa! Jos tuntuu liian helpolta, kanna vesiämpäri saunaan yhdellä jalalla.

Vaikka kymmenen vuotta on pitkä aika, näen vieläkin unia, että juoksen! Muistan sen vapauden ja vauhdin tunteen! Kesti yli viisi vuotta, ennen kuin proteesi ilmestyi uniini.

Taisin jo edellisissä postauksissa valitella väsymistä soveltamisen määrään. No, mitä minä tein. Otin vähän lisää tekemistä. Kolme seuraavaa viikkoa tulee olemaan elämäni hienoimpia viikkoja, mutta samalla niitä helv..tillisempiä. En tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa.

Olen erittäin lähellä unelmaani, mutta samalla niin kaukana. Unelma, joka on ollut mielessäni lähes 15 vuotta, on nyt mahdollista saavuttaa. Tässä se on, jalkaterä, joka mahdollistaa juoksun harjoittelun ilman sauvoja. Sain jalkaterän lainaan kolmeksi viikoksi, kiitos Össur!

Koska tynkäni on erittäin lyhyt, juoksujalassa ei polviniveltä ole. Siitä, tekeekö polvinivel juoksusta nopeamman, on monia mielipiteitä. Itseni mielestä sen määrittelee ensinnäkin tyngän mitta sekä juoksujalan käyttötarkoitus. Minun käyttötarkoitukseni olisi triathlonin juoksuosuus. Matka on 5km, joka on proteesijuoksijalle pitkä matka.

Miten tällä sitten juostaan? Niinpä! Hyvä kysymys! Sen voin sanoa, ettei ole helppoa. Aloitetaan vaikka siitä, että en ole juossut lähes 15 vuoteen. Jos oikea, proteesijalkani, on hukassa, niin on myös vasen jalkani. Ennen kuin selitän enempää, laitan videomateriaalia Melissa Stockwellin juoksusta, joka on luokkani maailman mestari ja ranking uno, sekä minun "juoksustani", joka on kuvattu kahden harjoittelupäivän jälkeen.

Melissa Stockwellin juoksu(n. 1min45s kohdalta alkaa, alussa mainos).

Tässä minun yritykseni kahden päivän harjoittelun jälkeen. 

Miten juoksu eroaa vammattomien?

- proteesijalka tekee täysin erilaista liikettä vammattomaan jalkaan verrattuna. 

- jotta proteesijalkaterästä saa mahdollisimman suuren hyödyn, on jalka vietävä mahdollisimman lähelle keskilinjaa, ts. juokset, kuten mallit kävelevät.

- hermostollisesti paljon vaikeampaa, koska jalat tekevät eri liikettä. 

- lantio tekee enemmän työtä, Stockwellin juoksusta näkee erittäin selvästi.

- kädet toimivat myös tasapainon säilyttäjinä.

- proteesijalkaa minulla liikutta 7cm mittainen tynkä. Sen pitäisi siis hoitaa oikean jalan juoksuaskel. Jos vammattomista tuntuu, että jalat väsyvät juoksussa, kuvittele kuinka nopeasti 7cm mittainen jalan "pätkä" väsyy. ;)

Jos vammattomat haluat kokeilla hieman miltä tämä tuntuu, niin:

1. juokse suoraa viivaa pitkin

2. pidä toinen jalka suorana ja heitä se sivukautta eteen.

3. tärähdys, mikä kohdistuu tynkääni juostessa, joka askeleella, vastaa osittain sitä, kun kaadut suorilta jaloin polvillesi. 

Olen tämän viikon harjoitellut juoksua joka ilta, muiden treenien lisäksi. Tuntuu uskomattomalta, että vihdoin olen päässyt toteuttamaan yhtä unelmaani. Juoksu proteesilla ei tule koskaan olemaan sitä, mitä se oli minulla 15 vuotta sitten, mutta on tämäkin jotain käsittämättömän UPEAA!. Tiedän, että kestää kauan ennen kuin pystyn juoksemaan viisi kilometriä, mutta ei se haittaa. Jokainen päivä, kun saan edes mahdollisuuden harjoitella on jo niin hienoa. 

Kolme viikkoa juoksun iloa! 

- Liisa

paratriathlon- välineurheilu

Määrällisesti kovempi viikko on nyt takana, ja uuteen viikkoon lähdettiin hyvällä fiiliksellä. Treenitunteja kertyi viime viikolla yli 25, mutta treenit olivat tehollisesti matalampaa edellisviikkoon nähden. Itse olen tottunut uinti-urallani treenaamaan intensiteetiltään kovemmin, joten peruskestävyyden lisääminen viikkorytmiini on tuntunut hieman vaikealta. Helposti nostan sykettä liian korkealle.

Viimeisen kuukauden olen pystynyt pyöräilemään ulkona. Samalla olen nähnyt Turkua enemmän kuin viimeisen kahden vuoden aikana, mitä olen Turussa asunut. Itselläni on erittäin huono suuntavaisto, joten onnekseni Iphone:ssa on olet tässä- palvelu. Iphone löytää minut, kun itse olen hukassa. Yleensä suunnittelen lenkit etukäteen, mutta onnistunut silti eksymään. Näin ollen suunnitelmani yleensä vaihtuu siihen, että pari tuntia toiseen suuntaan ja sitten takaisin iphonen avustuksella. Toisaalta ei mikään ihme, koska saatan eksyä ostoskeskuksessakin. 

Viime torstaina kävin proteesiteknikkoni luona korjailemassa ja suunnitelemassa pyöräilyproteesiani. Sanotaan, että triathlon on välineurheilua, mutta paratriathlon tuo sanalle ihan uuden tason. Ei riitä, että saat pyörän kuntoon, ensiksi sinun pitää saadat raajat, joilla liikut.

Ennen amputaatiotani kuvittelin proteesin käytön erilaiseksi mitä se on. Totuus oli yllätys, sekä positiivisessa että negatiivisissa mielessä. En kuitenkaan kadu päätöstäni. Koska muistan kuvitelmani proteesikävelystä ja käytöstä, en edes oleta, että kukaan vammaton sitä ymmärtäisi. Tämän takia osallistun itse aktiivisesti proteesieni työstämiseen. Minä suunnittelen, proteesiteknikot toteuttaa. ;) Noh, ei ihan.

Reisiproteesin käyttäjät tuovat erityisesti haastetta proteesien valmistajille. Erona sääriamputoituihin on polvinivel. Itse ajattelin ennen amputaatiota, että ei sillä ole merkitystä onko polvinivel oma vai mekaaninen. Nyt voin todeta, että on ja paljon. Jos tarkastelemme reisi-ja sääriamputoinnin eroja numeroina, se näyttää tältä:

4% sääriamputoiduista ei käytä proteesi lainkaan, 39% reisiamputoiduista. (listattu maat, joissa rahallisesti mahdollista työstää proteesi.)

100% sääriproteesin käyttäjistä kokevat proteesin olevan hyödyllinen lähes kaikissa arkipäivän töissä, 68% reisiproteesin käyttäjistä.

25% sääriamputoiduista kokevat välillä proteesin käytön epämukavana, 71% reisiamputoiduista.

Sääriamputoitu kävelee keskimäärin 92 askelta/min, reisiamputoitu 69 askelta/min.

Sääriamputoidun syke normaali kävelyvauhdissa on 102 lyöntiä/min(HR), reisiamputoidun 129 lyöntiä/min.

Käytännössä:

Oscar Pistorius juoksi olympialaisissa sekä paralympialaisissa tupla-sääriamputoituna (molemmat jalat amputoitu), harva tupla-reisiamputoitu edes kävelee.

Minä olen triathlonissa luokassa PT2, Jussi Lotvonen sääriamputoituna PT5, joka on liikuntavammaisista ylin luokka, haitta-aste pienin. Tupla-sääriamputoidutkin olisivat minua korkeammassa luokassa, eli toisin sanoen tupla- sääriamputoidun haitta-aste on pienempi, mitä minun reisiamputaationi.

Tässä on tällä hetkellä käyttämäni arkiproteesi. Erityisen tyytyväinen olen nykyiseen Össurin jalkaterään. Proteesini ei ole uusinta uutta, vaan ihan perus mekaaninen kehitelmä. Uusimmat, ja myös kalliimmat polvinivelet toimivat sähköllä, minun ihan lihasvoimalla. Polvinivelen valitsee yleensä asiakas. Tietysti hinta asettaa tietyt rajat, mutta itse olen kymmenen vuoden aikana testannut n. 10 erilaista.

Valitettavasti en pysty tähän postaukseen laittamaan kuvaa pyöräilyproteesistani, koska se on tällä hetkellä vielä työn alla, mutta tulen laittamaan sen valmistuttua. Suurinta pohdiskelua aiheutti:
- reiden ja säären optimaalinen pituus pyöräilyä ajatellen
- miten mahdollistetaan tyngän lihasten maximaalinen supistuminen ilman, että holkki(musta) rajoittaa sitä?

Tuntuu hauskalta sanoa, että suunnittelen jalkani, mutta sitä se on! Tietysti osat ovat suunnitelleet insinöörit, mutta itse käyttäjällä on vastuu valita parhain yhdistelmä ja säädöt.

- Liisa

Paralympia -leiri

Kotiin matkustaessani mietin leirien tärkeyttä urheilijalle ja sitä, mitä se minulle juuri merkitsee. Tarvitaanko leirejä menestykseen? Onko leireily kehityksen edellytys?

Paralympia -leiri oli kestoltaan lyhyt, ainakin minusta. Pisin leirini on ollut kestoltaan 2kk, lyhin pari päivää. Leiripäiviä vuodessa kertyy keskimäärin 70-80. Leiriseurani on ollut monipuolinen; oman urheiluseuran treenaajat, maajoukkuekaverini, vastustajani sekä paralympia- ryhmän ihmiset. Jokainen leiri on ollut erilainen, omalla tavalla kehittävä.

Leirien tärkeys urheilijalle riippuu ensi sijaisesti lajista, ja sen vaatimista olosuhteista. Hiihtäminen vaatii lunta. Leirin tarkoituksena on tässä tapauksessa päästä treenaamaan optimaalisissa olosuhteissa. Itse lähdin Sierra Nevadaan (2.5km korkeuteen) viime syksynä paikan sijainnin takia.Tämä oli ainoa leirini, jonne lähdin pelkästään olosuhteiden vuoksi.

Toinen syy leireilylleni on vaihtelu. Lajit, jotka vaativat paljon treenitunteja, vaativat myös paljon aikaa treenipaikoissa. Treenipaikat ovat usein kuin toinen koti. On mukava päästä uusiin ympäristöihin. Itse en ole seitsemän vuoteen käynyt yhdelläkään lomamatkalla. Pari viikkoa vuodesta vietän lomaa, jonka haluan viettää Suomessa, kotona.


Kolmas syy leireilylleni on treeniseura. 95% treeneistäni suoritan yksin tai vammattomien kanssa. Aijemmassa postauksessani totesin, että vammaisurheilijan huipulle pääseminen vaatii Suomessa usein integroitumista vammattomien harjoitusryhmiin, ainakin vielä. Vammattomien kanssa treenaaminen on ollut oman kehitykseni avaintekijöitä, mutta myös haittatekijä. Olen yrittänyt pysyä muiden mukana, välillä jopa niin paljon, että siitä on ollut enemmän haittaa kuin hyötyä. Paralympia- leirin tarkoituksena oli ehdottomasti treeniseura. Siellä vammainen urheilija on kaikkea muuta kuin poikkeus.

Leireilyssä on plussa myös se, että pystyt keskittymään pelkästään urheiluun. Arjen tuomat haittatekijät on yritetty minimoida.

Vaikka leireily kuulostaa nyt ihanalta, rentouttavalta ja lomalta, sitä se ei todellakaan ole. Todellisuudessa se on erittäin raskasta sekä fyysisesti että henkisesti. Sierra Nevadassa vietimme yli kuukauden eristyksissä muusta maailmasta. Keskellä ei mitään, aika kului pelkästään treenaamalla, puoli yhdeksän uutiset olivat päivän kohokohta ( ainoa ohjelma, mikä nettitv:stä näkyi). Treenitunteja leireillä kertyy  6-8 tuntia/pvä, loppuaika kuluu seuraavaan treeniin valmistautuessa tai palautumisessa. Aurinkotuoleja tai kaupunkia emme yleensä näe.

Monia syitä on leireilyn puolesta, mutta on muistettava, että todellinen työ kehityksen eteen tehdään arjessa. Ei auta, jos treenaat leireillä kunnolla, mutta arjessa treenisi on kuraa. Leirit ovat vain plussaa. Kehitystä tuo keskiarvo. Mitä paremmallla keskiarvolla pystyt treenejä kauden aikana tekemään, sitä parempi tulos. Jos teet treenin 95 prosenttisesti, saat siitä 50% hyödyn. Huipulle pääseminen vaatii, että ylität itsesi jokaisessa treenissä ja annat itsestäsi 100 prosenttia. Näin pystyt olemaan parempi kuin vastustajasi, muuten annat hänelle etumatkaa. Jokainen treenipäivä vaikuttaa kehitykseesi ja sitä kautta menestykseesi. Työelämässä on aivan sama juttu. He menestyvät, jotka haluavat kehittyä ja tekevät sen eteen töitä 100%:sti. Treenikeskiarvon lisäksi menestyminen vaatii motivaatiota. Motivaatio edellyttää tavoitteita. Tavoite on oltava realistinen. Liian suuri tavoite laskee motivaatiota ja sen seurauksena treenikeskiarvoa. Arkielämässä sama juttu. Tässä esimerkki(syntyi leirillä :)):

Mies näkee kaupungilla täydellisen naisen. Tavoite on saada siitä kumppani(->motivaatio) Samalla mies huomaa, että on pukeutunut huonoimpiin vaatteisiinsa(-> tavoite suurenee). Naisen viereen astelee aviomies(-> tavoite suurenee entisestään, motivaatio laskee). Mies tajuaa olevansa itsekin naimisissa(-> tavoite on liian suuri, motivaatio nollissa, ei viitsi edes yrittää).

Paralympialeiri sisälsi oman lajin treenausta pääasiassa, mutta yhteistä tekemistäkin mahtui leiriohjelmaan. Mitä muutakaan urheilijat voivat yhdessä tehdä kuin urheilla. Yhteisinä urheilumuotoina olivat: kelkkajääkiekko, hiihto ja luistelu.

Itse en ole jäällä ollut 15 vuoteen. Inhoan jäätä. Luistimet ovat viimeksi ollut jalassa 6 vuotiaana, kun molemmat jalat olivat tallella. Reisiproteesin käyttäjälle luistelu ei ole helpoimpia urheilumuotoja. Painoa proteesijalalle on vaikea laittaa polven ollessa koukussa, koska polven hallinta on erittäin heikkoa.Olihan sitä silti testattava. Ensimmäinen ongelma oli, että en meinannut päästä edes jäälle, koska luistimien kanssa oli erittäin vaikea kävellä. Toinen haaste oli pysyä pystyssä ja kolmas oli: miten päästä ETEENPÄIN? Jos ei pysty toiselle jalalle laittamaan painoa, miten liikkua yhdellä jalalla? Avuksi oli otettava kädet, joille painoa pystyi siirtämään vammattoman jalan potkaistaessa) Tässäpä tulos: (kuvan laatu on erittäin huono, johtuen huonosta mallista ja kuvaajasta. Kummallakin oli vaikeuksia pysyä pystyssä. Lopussa näkyy hieman paremmin.)

Toinen yhteinen urheilumuoto oli kelkkajääkiekko, joka on myös paralympialaji. Suomella ei tosin ole joukkuetta. Tässä kuitenkin videota lajista( Sochin finaaliottelu):

Laji on erittäin haastava, mutta hauska. Haastetta tuo se, että kelkka on vaikea pitää tasapainossa. Yhtä vaikeata kuin luistimillakin. Toinen haaste on se, että mailan pätkillä pitää ensinnäkin pelata, mutta myös liikkua ja jonkin verran ohjatakin.


Kolmas laji oli hiihto. Hiihto etenee tasatahtia työntämällä. Paino on lähes kokonaan vammattomalla jalalla, koska polvien ollessa taas koukussa, painoa ei proteesipuolelle ole helppo laittaa. Lopetimme treenin sprinttikisalla, 400m. Tässäpä minun maalisuorani: ( olen mustapukuinen, pystyhiihtäjä, joka kaatuu heti kuvauksen alkaessa)

400m aikana kaaduin vain kerran, ja tietysti loppusuoran alkaessa, kun päätin ottaa loppukirin. Yritystä ainakin oli, mutta hiihtäjää minusta ei tule. ;)

Leirin loppusaldona oli: 19h treeniä, kesto 3,5päivää.


- Liisa

oheisharjoittelua.

Lähes jokainen urheilija saa uraansa aikana urheiluvamman. Harjoittelu keskeytyy, motivaatio laskee ja kuntoutuminen on täyttä tuskaa. Kysynpä vain MIKSI?

Neljä vuotta sitten sain itse rasitusmurtuman, joka lopulta johti pohjeluun poikki menemiseen. Omalla kohdallani tämä tarkoitti sitä, ettei vammattomia jalkoja ollut enää jäljellä. Tämä ei kuitenkaan treenaustani haitannut. Altaaseen menin heti seuraavana päivänä uinti-lastan kanssa, ja maalla kelasin pyörätuolilla, koska painoa ei jalalle saanut laittaa. Ainoa asia, joka hieman toi pohtimista oli uimahallin rappuset. Pukuhuoneilta altaille oli silloin 21 porrasta. Pyörätuolilla en osannut mennä, ja hyppiminen ei ollut vaihtoehto. Ratkaisin ongelman: konttasin kaakelilla polvisuoja polvessa. Tai oikeastaan ryömin, koska yhdellä jalalla konttaaminen on hieman haasteellista.

Puhuin aikaisemmassa postauksessani vammaisurheilijan polusta huipulle(vammaisurheilu.).Yksi tärkeä asia oli oppia soveltamaan. Mielestäni tämä taito puuttuu monilta vammattomilta urheilijoilta. Joku paikka ei toimi kunnolla koko harjoittelu kaatuu siihen. Salilla ei voi tehdä jalkoja, kun vasen polvi on kipeä. Tietääkseni sinulla on vielä toinen jalka käytettävissä. Uskon, että monet vammattomat urheilijat saisivat suorituksia parannettua, jos oppisivat soveltamaan. Tämä ei pelkästään koske vammattomia vaan myös vammaisia. Helposti sitä keksii itselleen syyn olla tekemättä. Ajattele asiaa kuitenkin toisipäin. Jos yksi raaja ei ole kunnossa, sinulla on vielä kolme rajaa toimintakykyisiä.

Yleensä juoksutreenin(juoksu.) jälkeen teen oheistreeniä. Treeniä, joka vahvistaa juoksussani tarvittavia lihasryhmiä. Oheistreenin teen vasta juoksutreenin jälkeen, koska haluan tehdä itse päätreenin hyvällä energialla ja rasittumattomilla lihaksilla. Tämä sopii minulle, ei kaikille. Viime torstaina tein HIIT( high intensity interval training)- treeniä. Tarkoituksena oli tehdä kolme erilaista liike sarjaa viidesti läpi. Yksi kierros kesti noin minuutin, jonka jälkeen minuutin tauko. ELI: 3*(5*1min max/1min). Tässä on ensimmäisen liikesarjan liikkeet:

Ensimmäinen liike oli etukyykky maksimaalisella ponnistuksella. TRX- narut toimivat tässä tasapainon avustuksena eli ne auttavat siinä, että pystyn siirtämään painopisteen tarpeeksi taakse, mutta en kuitenkaan kaadu selälleni. Ilman niitä kyykyn pitäisi tehdä enemmän eteenpäin nojaten. Naruilla ei saa vetää itseään ylös, vaan työ tehdään alakropalla. Etukyykky, ponnistuksella, auttaa vahvistamaan ponnistusvoimaani, jota tarvitsen juoksussa.

Toinen liike on käsille seisonta ponnistuksesta. Tarkoituksena on, että ponnistus lähtee läheltä käsiä. Älä siis vie jalkaasi/jalkojasi liian kauaksi käsistä. Ponnistus lähtee myös kyykystä,takapuoli alhaalla. Tämä liike kohdistuu enemmän takareiteen. Kehon hallinta on myös suuressa roolissa, kuten myös juoksussa, kun vien vartaloa eteenpäin.

Kolmas liike on perinteinen punnerrus.

Eli tämä liikesarja mentiin läpi viidesti, minuutin palautuksella. Liikesarja suoritetaan mahdollisimman nopeasti, mutta kuitenkin niin, ettei tekniikka kärsi ja liikkeet pysyvät kunnollisina.

Toinen liikesarja tulee tässä:

Ensimmäinen liike on hypyt hyppynarulla. Tavoite on, että hyppy pysyy riittävän pienenä, eikä suuntaudu liikaa ylöspäin. (vertaa juoksussani välihyppy.)

Toinen liike kuntopallolla uintiveto. Vapaauinnissa vedon pitäisi kiihtyä loppua kohden, kuten myös tässä alaspäin heitossa. Toinen tärkeä asia on, että kyynerpäät pysyvät ylhäällä lähes koko ajan. Älä siis tiputa kyynerpäitäsi heti alussa alas, ja tee liikettä ohjentajilla. Lopputyö tulee vasta niillä.

Kolmas liike on yleisliike.

Kolmannesta liikesarjasta tulee videomateriaalia myöhemmin.


Hyvää treeniviikkoa jokaiselle! :)

- Liisa

vammaisurheilu.

Paralympialaisten( huomaa oikeinkirjoitus; ei paraOlympialaiset, vaan paralympialaiset) alkuun on kolme päivää. Vammaisurheilu herättää hetkellisesti huomiota mediassa. Tässä postauksessa haluankin kertoa millainen tie vammaisurheilijalla on huipulle.

Itse olin kahdeksan vuotias, kun sairastuin. 11-vuotiaana oikea jalkani amputoitiin polven yläpuolelta. Ennen sairastumistani olin harrastanut telinevoimistelua neljä vuotiaasta, juossut koulun maastojuoksukilpailuissa ja ennen kaikkea harrastanut monipuolisesti arkiliikuntaa. Olin liikunnallinen ja aina liikkeessä. Sairastuin, vammauduin, mutta mikään ei muuttunut. Olen edelleen liikunnallinen.

Amputaationi tehtiin maaliskuussa 2003. Toukokuussa sain ensimmäisen proteesini, josta kävelyn harjoittelu alkoi. Kaaduin toukokuussa yhteensä 71 kertaa.. Asetin kesäkuun tavoitteeksi 50 kaatumista. Kaatumisten määrällä ei ole väliä, kunhan sieltä nousee ylös. Kävelin, kävelin ja kävelin. Kuntoni oli heikko, olin maannut pari vuotta sairaalassa. Heinäkuussa kävelin jo sujuvasti. Tietysti liikunnalinen taustani auttoi liikkeiden hahmottamisessa, mutta suurimmassa roolissa olivat tahto ja toistot. Olin saavuttanut ensimmäisen askelman urheilijan polullani.

Elokuussa alkoi koulu. Kuntoni oli kesän aikana parantunut jo niihin lukemiin, että jaksoin arkielämän. Seuraava tavoitteeni oli pysyä muiden mukana. Kaverini eivät kokeneet minua vammaiseksi tai vaatineet minulta vähempää. Kiitos siitä heille! Aluksi oli aivan väsynyt, mutta en ikinä pyytänyt heitä hidastamaan tahtia.

Syyskuussa otin pyöräni esille. Kaverini pyöräili, minunkin piti. Usein sanotaan: " Kerran, kun opit pyöräilemään, osaat sen taidon aina!". Noh, periaatteessa kyllä, mutta ei ihan kuitenkaan. Aluksi isäni piti pyörää pystyssä, jotta pääsin satulaan istumaan. Seuraavaksi siskoni laittoi proteesijalkaterän polkimelle. Isä työnsi vauhtia. Painoero vasemman ja oikean puolen välillä on sen verran suuri, että tasapainon löytäminen vie hetken. Harjoittelin ja kaaduin. Osasin pyöräillä, mutta en soveltaa. Vammaisurheilijan on opittava soveltamaan liikkeet hänelle sopiviksi. Kolmas tavoitteeni oli oppia soveltamaan.

Loppu syksystä halusin päästä uimaan. Tämä herätti hieman kysymyksiä: " Kaikki näkee! Kehtaatko? Uskallatko?" Itse en miettinyt hetkeäkään. Mitä ihmiset näkevät? MINUT. Saman tytön, joka oli uimakoulussa viisi vuotta sitten. En anna vammani estää minua elämästä. Vammaisurheilijan on oltava henkisesti erittäin vahva. On oltava sinut itsensä kanssa, eikä antaa muiden ihmisten sanojen vaikuttaa. Neljäs tavoite on oppi hyväksymään itsensä, minulle tämä ei ollut haasteellista.

Helmikuussa aloitin erityislasten uintiryhmässä. Ryhmän mukana treenasin kolme vuotta, kunnes uintivauhti oli liian hidas minulle. Integroiduin vammattomien uintiryhmään. Tavoitteeni oli taas pysyä muiden mukana. Vammaisurheilijan on vaikea löytää ryhmää, joka olisi sekä tasollisesti että vauhdillisesti sopiva. Treenitunteja kertyi tässä vaiheessa saman verran, kuin edustusryhmällä, mutta vauhdillisesti en tietystikään pärjännyt. Monet vammaisurheilijat ovat vammattomien harjoituspiireissä.

Ihmiset usein näkevät minut yksijalkaisena tyttönä, ei urheilijana. Olen kuullutkin sanottavan: " Sä et oo tyypillinen vammainen!" Ihmiset eivät koe, että vammainen voi olla urheilija. On osoitettava kykynsä itselleen, mutta myös muille, ja ansaittava arvostus.

Monesti kuuluu sanottavan, että vammaisurheilijat pärjäävät helpommin. Minun mielestäni päinvastoin. Minun urheilijan polkuni alkoi kävelyn harjoittelusta. Voisin heittää kysymyksen heille, jotka ovat tätä mieltä, missä ovat ne huippu-urheilijat, jotka ovat uransa aikana vammautuneet? Jos tämä on niin helppoa, niin mikseivät he ole paralympimitalisteja?? Toinen kommentti, joka tulee esiin paraurheilijoiden kohdalla on: " teitä on niin vähän!" Voisin sanoa, että tie ei ole helppo, vaikeampi mitä vammattomilla. On myös muistettava, että vammaiselle arkielämästä selviäminen voi olla jo riittävä haaste.

Lopuksi haluan sanoa, että katsokaa paralympialaisia. Kaikki he ovat sen verran arvostusta ansainneet!

Tältä sivulta löydätte paralympicsportTV:n, josta voi kisoja katsella, sekä muuta infoa..

 http://www.paralympic.org/

Tässä virallinen Sochin paralympialaisten video:

https://www.youtube.com/watch?v=k4_ce3OV7rg

- Liisa