Tuntuu oudolta olla helsinkiläinen, vai pitäisikö sanoa stadilainen. Okei, emmää mittää helsinkii ala puhuu. Porin murre säilyy, vaikka helsinkiläinen virallisesti olenkin. Torstaina tosiaan muutin Helsinkiin. Muutto kävi nopeasti, vaikka pakatessani tajusin kuinka paljon treenitavaroita omistan. Kaksi pyörää, kolme jalkaa, traineri, uintivälineet... yms. Muut tavarat, kalusteita lukuunottamatta, mahtuivat neljään laatikkoon. Nopea muuttotahti on siitä mukava, ettei turhaa tavaraa pääse kertymään.
Vuokra-asuntoni on miellyttävä. Sijainniltaan hyvä, ja suhteellisen rauhallinen. Mutta mikä parasta, astianpesukone! Luksusta! Olen luonteeltani perus siisti, mutta kahta asiaa inhoan: tiskaamista ja sängyn petaamista. Sänkyä en ole koskaan pedannut vapaaehtoisesti, mutta tiskaamista en ole pystynyt välttämään, paitsi nyt.
Treeni- ja valmennuskuviostani en pysty vielä kertomaan sen enempää, mutta treenattu on. Perjantai aamuna suuntasin pyörälenkille, mutta suunnasta ei ollut tietoakaan.Suunnitelmani oli pyöräillä Porvooseen, mutta päädyin Espooseen. Ystäväni tietävät, että tämä on minun kohdallani mahdollista. Olen eksynyt kauppakeskuksessa, Helsinki-Vantaan lentoasemalla, Islannissa... Lähes kaikkialla. Syyksi, huonolle suuntavaistolleni, olen selittänyt, että kävelessäni katson aina maahan, joten jätän ympäröivän maaston huomiomatta. Tämä selitys ei kyllä toimi pyöräilyyn... No, joka tapauksessa tuli kierrettyä 100km lenkki, ei tosin Porvoossa. Alkuviikosta toivottavasti saan Garmin:in GPS-pyörätietokoneen, joka helpottaa suunnistamista. Uimassa olen käynyt Järvenpäässä sekä Kuusijärvellä.
Sääriluun rasitusmurtuman paranemisprosessi on edistynyt, mutta jalka ei vielä kestä hyppimistä tai juoksua. Henkisesti viimeiset 5 viikkoa on ollut erittäin raskaita. Vaikka urheilijat sen tiedostavat, että luokkaantumiset kuuluvat urheiluun, niin kyllä se raskaalta tuntuu, kun omalle kohdalle osuu. Itselläni on sinäänsä hyvä tilanne, että olen pystynyt pitämään harjoitustunnit kohtuullisella tasolla, luokkaantumisesta huolimatta. Silti aamuisin(tai oikeastaaan koko ajan) toivon, että jalka olisi jo juoksukunnossa, ja pystyisin taas nauttimaan juoksusta. Oli se niin unelmaa. :)
Muutto, rasitusmurtuma ja Edmontonin maailman cup:in finaali, ovat stressanneet kovasti viimeisen kuukauden. Onnekseni muutto on nyt ohi, enää pitää sopeutua. Rasitusmurtuma ei parane stressaamalla, mutta silti stressaan. Edmontonissa minun piti näyttää harjoitteluni tulos, mutta sitten tuli tämä (perkl..) loukkaantuminen. Heinäkuun alun elin toivossa, että pääsisin starttiviivalle Edmontoniin, mutta rasitusmurtuma-diagnoosin saatuani tein päätöksen, etten Edmontoniin lähde. Ratkaisu oli oikea, mutta pettymys suuri. Lääkäri, joka rasitusmurtuman diagnosoi, lohdutti minua näin: "Selänne on sanonut, ettei hänestä olisi ikinä tullut näin kovaa jääkiekkoilijaa, jos ei olisi luokkaantunut 19-vuotiaana. Palaat siis radalle entistä kovempana, ei huolta!" Ehkä pitää luottaa lääkärin sanoihin, tosin lääkäri kysyi minulta heti aluksi kumpi sääri on kipeä, kun selitin oireitani. Kävelin vastaanotolle sortsit jalassa. ;)
- Liisa
Näytetään tekstit, joissa on tunniste soveltava liikunta. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste soveltava liikunta. Näytä kaikki tekstit
sunnuntai 3. elokuuta 2014
perjantai 16. toukokuuta 2014
Vammaisurheilijan valmennus.
Puolitoista viikkoa ensimmäisiin triathlon-kisoihini. Kilpailut pidetään Ranskassa.Tietysti olen asettanut tavoitteita- tavoitteet ruokkivat motivaatiota. Eilen mietin puolen vuoden aikaista treenaamista tai oikeastaan triathlon- matkaani. Jos olisin tammikuussa tiennyt, kuinka suuri työ edessäni on, en välttämättä olisi uskaltanut tehdä lajivaihtoa uinnista triathloniin. Nyt voin kuitenkin todeta, että kannatti.
Kuten vammaisurheilu tekstissäni totesin, vammaisurheilijan on ensiksi opittava soveltamaan laji itselleen sopivaksi. Aluksi aloitin soveltamisen ihan perusasioista: miten lähteä pyörällä liikkeelle? Nyt soveltaminen on siirtynyt seuraavalle tasolle: mikä on optimaalisin kadenssi? Kadenssin määrittäminen vammattomille perustuu lähes täysin testeihin. Minulla tämä ei kuitenkaan toimi, koska jalkojeni lihasvoimaero on suuri. Liian hidas kadenssi tekee sen, että proteesijalkani voimat eivät riitä pyörittämään poljinta, mutta liian suuri kadenssi taas kuormittaa hermostoani liikaa, jolloin alan polkemaan proteesijalalla vastavirtaan. Tällä hetkellä optimaalinen kadenssi on 86. Tulokseen on päädytty sovelletuilla testeillä, mutta suurimmassa roolissa on ollut pyöräilykilometrit. Oppikirjat eivät auta vammaisurheilijaa, päinvastoin. Turha katsoa tekniikkavideoita tai lukea täydellisestä pyöritystekniikasta. Ne ovat täydellisiä esimerkkejä vammattomille, ei yksi jalkaisille. Oikeastaan koko vammaisurheilu perustuu siihen, kuka soveltaa parhaiten. Tietysti fyysisellä kunnolla on suuri vaikutus. Koitappa mennä yhdellä jalalla 750m uintia, 20km pyöräilyä ja 5km juoksua. Tavoitteena ei ole päästä läpi, vaan saada hyvä aika.
Itselleni vaikeinta triathlon-matkallani on ollut tiedon puute. Valmentajilta ei löydy tietoa triathlonin soveltamisesta. Sen takia olen ollut tiiviissä yhteistyössä ulkomaihin, ja hankkinut tietoa itse. Voi olla, että kehittymiseni vaatii muuttoa muualle.
Ehkä tärkeintä vammaisurheilun valmennuksessa on mielestäni ymmärtää se, että treenitunnit pitää vastata vammattomien treenitunteja, mutta kilometrit eivät. Eli toisin sanoen, jos haluat paratriathlonin huipulle treenitunnit pitää olla n. 25-30h/vko. Nopeutesi ei kuitenkaan ole vammattomien luokkaa, joten treenitunneissa kilometrejä ei kerry yhtä paljon kuin vammattomilla. Keskity siis treenitunteihin, älä matkaan!
Ihmisellä on tapana pyrkiä helpompaan elämään. He luopuvat asioista, jotka vievät liikaa energiaa. Samalla he kuitenkin muuttavat itseään. Eilen hallilla eräs rouva tuli minulle kertomaan, kuinka helppoa minun on liikkua, kun olen näin ketterä, liikunnallinen ja omaan hyvän tasapainon. Tässä ei ole mitään salaisuutta, olen vain tehnyt älyttömästi töitä. Älkää muuttako itseänne vammautumisen tai elämänmuutoksen myötä. Jos olette aina olleet liikunnallisia, ei vammautuminen tee sinusta sohvaperunaa. Olet edelleen liikunnallinen, ja kaikki riiippuu vain sinusta itsestäsi.
- Liisa
maanantai 24. maaliskuuta 2014
Pyörätreenini.
Soveltaminen ei aina ole helppoa. Sen takia olisi mukavampi turvautua lajeihin, jotka ovat jo hallinnassa. Tämän takia moni vammaisurheilija harjoitteleekin erittäin yksipuoleisesti. Voisimme ottaa tässä asiassa mallia vammattomilta, ja monipuolistaa treenaustamme. Ongelmana on kuitenkin, että uuden lajin aloittaminen vaatii aikaa ja opettelua paljon enemmän. Kuten olette videoiltani nähnyt, luistelu ei ihan suju ensimmäisellä kerralla, hiihto etenee tasaisen hitaasti ja monia oheistreenejä olen harjoitellut vuosia. Onko edes järkevää kuluttaa energiaa uusien lajien oppimiseen ja soveltamiseen?
Itse olen innokas kokeilemaan uusia liikkumismuotoja, mutta on myönnettävä, että välillä iskee laiskuus. Mielestäni hyvänä vertauksena tästä uuden oppimisen tuomasta rasittavuudesta on tanssitunti. Menet ensimmäistä kertaa aerobic- tunnille. Ensimmäinen tunti menee siinä, kun yrität opetella liikkeet. Tunnin jälkeen olet hieman turhautunut, koko tunti meni pelkästään liikkeiden opetteluun. Toinen tunti on jo paljon miellyttävämpi, voit keskittyä jo itse treenaamiseen. Mieti, jos se ensimmäisen tunnin opettelu ja turhautuminen jatkuisi seuraavat 20 kertaa? Sitä se minulla on.
Tällä hetkellä tuntuu, että aivoni ovat väsyneet oppimiseen ja soveltamiseen. Tietysti uuden oppiminen nostaa motivaatiota ja tuo onnistumisen tunnetta, mutta liika on liikaa tässäkin asiassa. Aamun uintitreenin jälkeen päätin tehdä pyöräilytreenin heti perään. Ensimmäiseksi ei tule mieleen, että pyöräilyssä minun tarvitsisi soveltaa, mutta toisin on. Tervetuloa mukaan pyöräilytreeniini!
Aluksi on vietävä pyörä alas 8.kerroksesta. Vaikeutta tähän tuo se, että tässä vaiheessa minulla on käytössä jo pyöräilyproteesi, jolla käveleminen sisätiloissa ei onnistu (jalkaterän pohjassa olevan metallin vuoksi). Hypin yhdellä jalalla, pyöräilykenkä jalassa ja talutan fillaria hissille. Avaan kolme ovea matkan varrella.
Ulkona nousen pyörän selkään. Sitä ennen kuitenkin kiinnitän proteesijalan polkimeen. Mites tämä onnistuu? Tavallisestihan pyöräilykengät saa lukkopolkimiin kiinni aika helposti, mutta tässä tapauksessa ei onnistu. Johtuneen siitä, että en pysty hallitsemaan jalkaani polvesta alaspäin yhtään. En siis tiedä, koska jalkateräni on polkimella, varsinkaan oikeassa kohdassa. Nilkan sivuttaista liikettä vaaditaan myös jalan vapautumiseen lukosta, mikä on liikkumattomalla nilkalla mahdotonta. Pitkään mietin, miten soveltaisin tätä. Tässä tulos:
Polkimessa on neljä super-magneettia, jotka mahdollistavat jalkateräni kiinnittymisen polkimeen. Ongelmia tässä tuotti löytää riittävän "tehokas" magneetti pitämään jalan polkimessa, mutta kuitenkin vetovoima ei saanut olla liian suuri, jotta saan jalan irti. Irrottaminen ei onnistu tyngän voimilla. Näin ollen jalkaterä ei irtoa polkiessa, mutta käsivoimien avustuksella saan jalan irti pyörän ollessa pysähtynyt. Kerrankin lukion fysiikan opinnoistani oli jotain hyötyä, kun suunnittelin kiinnitystä. ;) Vasemmassa, vammattomassa jalassa, minulla on tavallinen lukkokiinnitys.
Noniin, matka alkaa. Tai jos alkaa. Toinen jalkani on kiinni polkimessa. Jalka, jonka voimat eivät riitä polkaisemaan pyörää liikkelle, joten tämän puolen poljin on oltava "ala-asennossa". Satulani on sen verran korkealla, etten yletä istumaan siinä jalkojen ollessa maassa. Miten tästä sitten pääsee edes liikkeelle? On hypittävä yhdellä jalalla hetki eteen päin, jonka jälkeen hypättävä satulaan. Vaikeata tästä tekee tosiaan se, että polkimessa kiinni oleva jalka on "ala-asennossa", jolloin meinaat kompastua polkimeen, joka on yläasennossa hyppiessäsi eteenpäin saadaksesi vauhtia. Tänään kaaduin tässä ensimmäisen kerran pyörälenkkiäni aloitellessani.
Vihdoin pääsin satulaan ja aloitin polkemisen. Työstä 87% tulee vammattoman jalan toimesta ja 13% proteesijalan. Onko muuta eroa vammattomiin verrattuna? On. Käsiä en pysty irrottamaan tangosta, johtuen siitä, että suuri osa painostani on käsillä, koska painoa jaloille on vaikea laittaa ja toiseksi niillä on tärkeä rooli tasapainon säilyttämiselle. Satulasta en pysty nousemaan ylös polkemaan. Polkiessani satulassa joudun miettimään tahtia. Vammattomilla jalat polkevat hyvässä yhteistyössä pyöritysnopeuden (kadenssin) kasvaessakin. Koska proteesijalassani ei ole tuntoa jalkapohjassa, se ei anna aivoille informaatiota, missä vaiheessa pyöritystä jalkani on, joten voin painaa poljinta liian aikaisin alaspäin, jolloin itseasiassa alan polkemaan vastavirtaan, taaksepäin. Näin ollen minun pitää päätellä vammattoman jalan perusteella myös proteesijalkani sijainnin. Alhaisella pyöritysnopeudella ei tätä vaikeutta havaitse (arkipyöräilyssä), koska näet jalkasi sijainnin. Lasken yleensä tahtia samalla kuin poljen.
Pyörätreenini sujui hyvin 18km asti. Alamäki (nopeus n. 35km/h), jonka jälkeen tiukka käännös oikealle ja samalla myös oikealle kyljelle. Pyöränhallinta ei ole vammattomien tasolla, johtuen suuresta epätasapainosta oikean ja vasemman puolen välillä. Itselläni jyrkät käännökset oikealle tuottavat tällä hetkellä suurta ongelmaa. Matkani jatkui, eikä pieni kaatuminen haitannut. Kaatumisen osaan, onhan sitä tullut harjoiteltua. Tässä toistot ratkaisevat. ;)
Tarkoitukseni ei ole postauksella kertoa, kuinka vaikeata kaikki on. Vaikeata tämä ei ole, vaatii vain hieman enemmän opettelua ja kärsivällisyyttä. Tarkoitukseni on kertoa kuinka paljon soveltamista "helppokin" urheilumuoto välillä vaatii. Olen kuitenkin sitä mieltä, että monipuolinen harjoittelu on erittäin kehittävää ja avain menestykseen. Tuloksien eteen on tehtävä töitä, mutta lopulta tehty työ palkitaan. Tänään palkkioksi sain hyvän treenin. :) Kokeilkaa, kehittykää ja olkaa kärsivällisiä!
Treeni:
20min warm up (HR av 144)
5*(4min(HR av 160)/ 2min( HR av 140))
8*mäkiylös max / alas kevyt ( Mäki kesti n. 20s ylös) tauko alhaalla 30s.
30min cool down (HR av 146)
- Liisa
Itse olen innokas kokeilemaan uusia liikkumismuotoja, mutta on myönnettävä, että välillä iskee laiskuus. Mielestäni hyvänä vertauksena tästä uuden oppimisen tuomasta rasittavuudesta on tanssitunti. Menet ensimmäistä kertaa aerobic- tunnille. Ensimmäinen tunti menee siinä, kun yrität opetella liikkeet. Tunnin jälkeen olet hieman turhautunut, koko tunti meni pelkästään liikkeiden opetteluun. Toinen tunti on jo paljon miellyttävämpi, voit keskittyä jo itse treenaamiseen. Mieti, jos se ensimmäisen tunnin opettelu ja turhautuminen jatkuisi seuraavat 20 kertaa? Sitä se minulla on.
Tällä hetkellä tuntuu, että aivoni ovat väsyneet oppimiseen ja soveltamiseen. Tietysti uuden oppiminen nostaa motivaatiota ja tuo onnistumisen tunnetta, mutta liika on liikaa tässäkin asiassa. Aamun uintitreenin jälkeen päätin tehdä pyöräilytreenin heti perään. Ensimmäiseksi ei tule mieleen, että pyöräilyssä minun tarvitsisi soveltaa, mutta toisin on. Tervetuloa mukaan pyöräilytreeniini!
Aluksi on vietävä pyörä alas 8.kerroksesta. Vaikeutta tähän tuo se, että tässä vaiheessa minulla on käytössä jo pyöräilyproteesi, jolla käveleminen sisätiloissa ei onnistu (jalkaterän pohjassa olevan metallin vuoksi). Hypin yhdellä jalalla, pyöräilykenkä jalassa ja talutan fillaria hissille. Avaan kolme ovea matkan varrella.
Ulkona nousen pyörän selkään. Sitä ennen kuitenkin kiinnitän proteesijalan polkimeen. Mites tämä onnistuu? Tavallisestihan pyöräilykengät saa lukkopolkimiin kiinni aika helposti, mutta tässä tapauksessa ei onnistu. Johtuneen siitä, että en pysty hallitsemaan jalkaani polvesta alaspäin yhtään. En siis tiedä, koska jalkateräni on polkimella, varsinkaan oikeassa kohdassa. Nilkan sivuttaista liikettä vaaditaan myös jalan vapautumiseen lukosta, mikä on liikkumattomalla nilkalla mahdotonta. Pitkään mietin, miten soveltaisin tätä. Tässä tulos:
Jalkateräni pohjassa on rautalevy kiinni.
Polkimessa on neljä super-magneettia, jotka mahdollistavat jalkateräni kiinnittymisen polkimeen. Ongelmia tässä tuotti löytää riittävän "tehokas" magneetti pitämään jalan polkimessa, mutta kuitenkin vetovoima ei saanut olla liian suuri, jotta saan jalan irti. Irrottaminen ei onnistu tyngän voimilla. Näin ollen jalkaterä ei irtoa polkiessa, mutta käsivoimien avustuksella saan jalan irti pyörän ollessa pysähtynyt. Kerrankin lukion fysiikan opinnoistani oli jotain hyötyä, kun suunnittelin kiinnitystä. ;) Vasemmassa, vammattomassa jalassa, minulla on tavallinen lukkokiinnitys.
Noniin, matka alkaa. Tai jos alkaa. Toinen jalkani on kiinni polkimessa. Jalka, jonka voimat eivät riitä polkaisemaan pyörää liikkelle, joten tämän puolen poljin on oltava "ala-asennossa". Satulani on sen verran korkealla, etten yletä istumaan siinä jalkojen ollessa maassa. Miten tästä sitten pääsee edes liikkeelle? On hypittävä yhdellä jalalla hetki eteen päin, jonka jälkeen hypättävä satulaan. Vaikeata tästä tekee tosiaan se, että polkimessa kiinni oleva jalka on "ala-asennossa", jolloin meinaat kompastua polkimeen, joka on yläasennossa hyppiessäsi eteenpäin saadaksesi vauhtia. Tänään kaaduin tässä ensimmäisen kerran pyörälenkkiäni aloitellessani.
Vihdoin pääsin satulaan ja aloitin polkemisen. Työstä 87% tulee vammattoman jalan toimesta ja 13% proteesijalan. Onko muuta eroa vammattomiin verrattuna? On. Käsiä en pysty irrottamaan tangosta, johtuen siitä, että suuri osa painostani on käsillä, koska painoa jaloille on vaikea laittaa ja toiseksi niillä on tärkeä rooli tasapainon säilyttämiselle. Satulasta en pysty nousemaan ylös polkemaan. Polkiessani satulassa joudun miettimään tahtia. Vammattomilla jalat polkevat hyvässä yhteistyössä pyöritysnopeuden (kadenssin) kasvaessakin. Koska proteesijalassani ei ole tuntoa jalkapohjassa, se ei anna aivoille informaatiota, missä vaiheessa pyöritystä jalkani on, joten voin painaa poljinta liian aikaisin alaspäin, jolloin itseasiassa alan polkemaan vastavirtaan, taaksepäin. Näin ollen minun pitää päätellä vammattoman jalan perusteella myös proteesijalkani sijainnin. Alhaisella pyöritysnopeudella ei tätä vaikeutta havaitse (arkipyöräilyssä), koska näet jalkasi sijainnin. Lasken yleensä tahtia samalla kuin poljen.
Pyörätreenini sujui hyvin 18km asti. Alamäki (nopeus n. 35km/h), jonka jälkeen tiukka käännös oikealle ja samalla myös oikealle kyljelle. Pyöränhallinta ei ole vammattomien tasolla, johtuen suuresta epätasapainosta oikean ja vasemman puolen välillä. Itselläni jyrkät käännökset oikealle tuottavat tällä hetkellä suurta ongelmaa. Matkani jatkui, eikä pieni kaatuminen haitannut. Kaatumisen osaan, onhan sitä tullut harjoiteltua. Tässä toistot ratkaisevat. ;)
Tarkoitukseni ei ole postauksella kertoa, kuinka vaikeata kaikki on. Vaikeata tämä ei ole, vaatii vain hieman enemmän opettelua ja kärsivällisyyttä. Tarkoitukseni on kertoa kuinka paljon soveltamista "helppokin" urheilumuoto välillä vaatii. Olen kuitenkin sitä mieltä, että monipuolinen harjoittelu on erittäin kehittävää ja avain menestykseen. Tuloksien eteen on tehtävä töitä, mutta lopulta tehty työ palkitaan. Tänään palkkioksi sain hyvän treenin. :) Kokeilkaa, kehittykää ja olkaa kärsivällisiä!
Treeni:
20min warm up (HR av 144)
5*(4min(HR av 160)/ 2min( HR av 140))
8*mäkiylös max / alas kevyt ( Mäki kesti n. 20s ylös) tauko alhaalla 30s.
30min cool down (HR av 146)
- Liisa
tiistai 18. maaliskuuta 2014
Paralympia -leiri
Kotiin matkustaessani mietin leirien tärkeyttä urheilijalle ja sitä, mitä se minulle juuri merkitsee. Tarvitaanko leirejä menestykseen? Onko leireily kehityksen edellytys?
Paralympia -leiri oli kestoltaan lyhyt, ainakin minusta. Pisin leirini on ollut kestoltaan 2kk, lyhin pari päivää. Leiripäiviä vuodessa kertyy keskimäärin 70-80. Leiriseurani on ollut monipuolinen; oman urheiluseuran treenaajat, maajoukkuekaverini, vastustajani sekä paralympia- ryhmän ihmiset. Jokainen leiri on ollut erilainen, omalla tavalla kehittävä.
Leirien tärkeys urheilijalle riippuu ensi sijaisesti lajista, ja sen vaatimista olosuhteista. Hiihtäminen vaatii lunta. Leirin tarkoituksena on tässä tapauksessa päästä treenaamaan optimaalisissa olosuhteissa. Itse lähdin Sierra Nevadaan (2.5km korkeuteen) viime syksynä paikan sijainnin takia.Tämä oli ainoa leirini, jonne lähdin pelkästään olosuhteiden vuoksi.
Toinen syy leireilylleni on vaihtelu. Lajit, jotka vaativat paljon treenitunteja, vaativat myös paljon aikaa treenipaikoissa. Treenipaikat ovat usein kuin toinen koti. On mukava päästä uusiin ympäristöihin. Itse en ole seitsemän vuoteen käynyt yhdelläkään lomamatkalla. Pari viikkoa vuodesta vietän lomaa, jonka haluan viettää Suomessa, kotona.
Kolmas syy leireilylleni on treeniseura. 95% treeneistäni suoritan yksin tai vammattomien kanssa. Aijemmassa postauksessani totesin, että vammaisurheilijan huipulle pääseminen vaatii Suomessa usein integroitumista vammattomien harjoitusryhmiin, ainakin vielä. Vammattomien kanssa treenaaminen on ollut oman kehitykseni avaintekijöitä, mutta myös haittatekijä. Olen yrittänyt pysyä muiden mukana, välillä jopa niin paljon, että siitä on ollut enemmän haittaa kuin hyötyä. Paralympia- leirin tarkoituksena oli ehdottomasti treeniseura. Siellä vammainen urheilija on kaikkea muuta kuin poikkeus.
Leireilyssä on plussa myös se, että pystyt keskittymään pelkästään urheiluun. Arjen tuomat haittatekijät on yritetty minimoida.
Vaikka leireily kuulostaa nyt ihanalta, rentouttavalta ja lomalta, sitä se ei todellakaan ole. Todellisuudessa se on erittäin raskasta sekä fyysisesti että henkisesti. Sierra Nevadassa vietimme yli kuukauden eristyksissä muusta maailmasta. Keskellä ei mitään, aika kului pelkästään treenaamalla, puoli yhdeksän uutiset olivat päivän kohokohta ( ainoa ohjelma, mikä nettitv:stä näkyi). Treenitunteja leireillä kertyy 6-8 tuntia/pvä, loppuaika kuluu seuraavaan treeniin valmistautuessa tai palautumisessa. Aurinkotuoleja tai kaupunkia emme yleensä näe.
Monia syitä on leireilyn puolesta, mutta on muistettava, että todellinen työ kehityksen eteen tehdään arjessa. Ei auta, jos treenaat leireillä kunnolla, mutta arjessa treenisi on kuraa. Leirit ovat vain plussaa. Kehitystä tuo keskiarvo. Mitä paremmallla keskiarvolla pystyt treenejä kauden aikana tekemään, sitä parempi tulos. Jos teet treenin 95 prosenttisesti, saat siitä 50% hyödyn. Huipulle pääseminen vaatii, että ylität itsesi jokaisessa treenissä ja annat itsestäsi 100 prosenttia. Näin pystyt olemaan parempi kuin vastustajasi, muuten annat hänelle etumatkaa. Jokainen treenipäivä vaikuttaa kehitykseesi ja sitä kautta menestykseesi. Työelämässä on aivan sama juttu. He menestyvät, jotka haluavat kehittyä ja tekevät sen eteen töitä 100%:sti. Treenikeskiarvon lisäksi menestyminen vaatii motivaatiota. Motivaatio edellyttää tavoitteita. Tavoite on oltava realistinen. Liian suuri tavoite laskee motivaatiota ja sen seurauksena treenikeskiarvoa. Arkielämässä sama juttu. Tässä esimerkki(syntyi leirillä :)):
Mies näkee kaupungilla täydellisen naisen. Tavoite on saada siitä kumppani(->motivaatio) Samalla mies huomaa, että on pukeutunut huonoimpiin vaatteisiinsa(-> tavoite suurenee). Naisen viereen astelee aviomies(-> tavoite suurenee entisestään, motivaatio laskee). Mies tajuaa olevansa itsekin naimisissa(-> tavoite on liian suuri, motivaatio nollissa, ei viitsi edes yrittää).
Paralympialeiri sisälsi oman lajin treenausta pääasiassa, mutta yhteistä tekemistäkin mahtui leiriohjelmaan. Mitä muutakaan urheilijat voivat yhdessä tehdä kuin urheilla. Yhteisinä urheilumuotoina olivat: kelkkajääkiekko, hiihto ja luistelu.
Itse en ole jäällä ollut 15 vuoteen. Inhoan jäätä. Luistimet ovat viimeksi ollut jalassa 6 vuotiaana, kun molemmat jalat olivat tallella. Reisiproteesin käyttäjälle luistelu ei ole helpoimpia urheilumuotoja. Painoa proteesijalalle on vaikea laittaa polven ollessa koukussa, koska polven hallinta on erittäin heikkoa.Olihan sitä silti testattava. Ensimmäinen ongelma oli, että en meinannut päästä edes jäälle, koska luistimien kanssa oli erittäin vaikea kävellä. Toinen haaste oli pysyä pystyssä ja kolmas oli: miten päästä ETEENPÄIN? Jos ei pysty toiselle jalalle laittamaan painoa, miten liikkua yhdellä jalalla? Avuksi oli otettava kädet, joille painoa pystyi siirtämään vammattoman jalan potkaistaessa) Tässäpä tulos: (kuvan laatu on erittäin huono, johtuen huonosta mallista ja kuvaajasta. Kummallakin oli vaikeuksia pysyä pystyssä. Lopussa näkyy hieman paremmin.)
Toinen yhteinen urheilumuoto oli kelkkajääkiekko, joka on myös paralympialaji. Suomella ei tosin ole joukkuetta. Tässä kuitenkin videota lajista( Sochin finaaliottelu):
Laji on erittäin haastava, mutta hauska. Haastetta tuo se, että kelkka on vaikea pitää tasapainossa. Yhtä vaikeata kuin luistimillakin. Toinen haaste on se, että mailan pätkillä pitää ensinnäkin pelata, mutta myös liikkua ja jonkin verran ohjatakin.
Kolmas laji oli hiihto. Hiihto etenee tasatahtia työntämällä. Paino on lähes kokonaan vammattomalla jalalla, koska polvien ollessa taas koukussa, painoa ei proteesipuolelle ole helppo laittaa. Lopetimme treenin sprinttikisalla, 400m. Tässäpä minun maalisuorani: ( olen mustapukuinen, pystyhiihtäjä, joka kaatuu heti kuvauksen alkaessa)
400m aikana kaaduin vain kerran, ja tietysti loppusuoran alkaessa, kun päätin ottaa loppukirin. Yritystä ainakin oli, mutta hiihtäjää minusta ei tule. ;)
Leirin loppusaldona oli: 19h treeniä, kesto 3,5päivää.
- Liisa
Paralympia -leiri oli kestoltaan lyhyt, ainakin minusta. Pisin leirini on ollut kestoltaan 2kk, lyhin pari päivää. Leiripäiviä vuodessa kertyy keskimäärin 70-80. Leiriseurani on ollut monipuolinen; oman urheiluseuran treenaajat, maajoukkuekaverini, vastustajani sekä paralympia- ryhmän ihmiset. Jokainen leiri on ollut erilainen, omalla tavalla kehittävä.
Leirien tärkeys urheilijalle riippuu ensi sijaisesti lajista, ja sen vaatimista olosuhteista. Hiihtäminen vaatii lunta. Leirin tarkoituksena on tässä tapauksessa päästä treenaamaan optimaalisissa olosuhteissa. Itse lähdin Sierra Nevadaan (2.5km korkeuteen) viime syksynä paikan sijainnin takia.Tämä oli ainoa leirini, jonne lähdin pelkästään olosuhteiden vuoksi.
Toinen syy leireilylleni on vaihtelu. Lajit, jotka vaativat paljon treenitunteja, vaativat myös paljon aikaa treenipaikoissa. Treenipaikat ovat usein kuin toinen koti. On mukava päästä uusiin ympäristöihin. Itse en ole seitsemän vuoteen käynyt yhdelläkään lomamatkalla. Pari viikkoa vuodesta vietän lomaa, jonka haluan viettää Suomessa, kotona.
Kolmas syy leireilylleni on treeniseura. 95% treeneistäni suoritan yksin tai vammattomien kanssa. Aijemmassa postauksessani totesin, että vammaisurheilijan huipulle pääseminen vaatii Suomessa usein integroitumista vammattomien harjoitusryhmiin, ainakin vielä. Vammattomien kanssa treenaaminen on ollut oman kehitykseni avaintekijöitä, mutta myös haittatekijä. Olen yrittänyt pysyä muiden mukana, välillä jopa niin paljon, että siitä on ollut enemmän haittaa kuin hyötyä. Paralympia- leirin tarkoituksena oli ehdottomasti treeniseura. Siellä vammainen urheilija on kaikkea muuta kuin poikkeus.
Leireilyssä on plussa myös se, että pystyt keskittymään pelkästään urheiluun. Arjen tuomat haittatekijät on yritetty minimoida.
Vaikka leireily kuulostaa nyt ihanalta, rentouttavalta ja lomalta, sitä se ei todellakaan ole. Todellisuudessa se on erittäin raskasta sekä fyysisesti että henkisesti. Sierra Nevadassa vietimme yli kuukauden eristyksissä muusta maailmasta. Keskellä ei mitään, aika kului pelkästään treenaamalla, puoli yhdeksän uutiset olivat päivän kohokohta ( ainoa ohjelma, mikä nettitv:stä näkyi). Treenitunteja leireillä kertyy 6-8 tuntia/pvä, loppuaika kuluu seuraavaan treeniin valmistautuessa tai palautumisessa. Aurinkotuoleja tai kaupunkia emme yleensä näe.
Monia syitä on leireilyn puolesta, mutta on muistettava, että todellinen työ kehityksen eteen tehdään arjessa. Ei auta, jos treenaat leireillä kunnolla, mutta arjessa treenisi on kuraa. Leirit ovat vain plussaa. Kehitystä tuo keskiarvo. Mitä paremmallla keskiarvolla pystyt treenejä kauden aikana tekemään, sitä parempi tulos. Jos teet treenin 95 prosenttisesti, saat siitä 50% hyödyn. Huipulle pääseminen vaatii, että ylität itsesi jokaisessa treenissä ja annat itsestäsi 100 prosenttia. Näin pystyt olemaan parempi kuin vastustajasi, muuten annat hänelle etumatkaa. Jokainen treenipäivä vaikuttaa kehitykseesi ja sitä kautta menestykseesi. Työelämässä on aivan sama juttu. He menestyvät, jotka haluavat kehittyä ja tekevät sen eteen töitä 100%:sti. Treenikeskiarvon lisäksi menestyminen vaatii motivaatiota. Motivaatio edellyttää tavoitteita. Tavoite on oltava realistinen. Liian suuri tavoite laskee motivaatiota ja sen seurauksena treenikeskiarvoa. Arkielämässä sama juttu. Tässä esimerkki(syntyi leirillä :)):
Mies näkee kaupungilla täydellisen naisen. Tavoite on saada siitä kumppani(->motivaatio) Samalla mies huomaa, että on pukeutunut huonoimpiin vaatteisiinsa(-> tavoite suurenee). Naisen viereen astelee aviomies(-> tavoite suurenee entisestään, motivaatio laskee). Mies tajuaa olevansa itsekin naimisissa(-> tavoite on liian suuri, motivaatio nollissa, ei viitsi edes yrittää).
Paralympialeiri sisälsi oman lajin treenausta pääasiassa, mutta yhteistä tekemistäkin mahtui leiriohjelmaan. Mitä muutakaan urheilijat voivat yhdessä tehdä kuin urheilla. Yhteisinä urheilumuotoina olivat: kelkkajääkiekko, hiihto ja luistelu.
Itse en ole jäällä ollut 15 vuoteen. Inhoan jäätä. Luistimet ovat viimeksi ollut jalassa 6 vuotiaana, kun molemmat jalat olivat tallella. Reisiproteesin käyttäjälle luistelu ei ole helpoimpia urheilumuotoja. Painoa proteesijalalle on vaikea laittaa polven ollessa koukussa, koska polven hallinta on erittäin heikkoa.Olihan sitä silti testattava. Ensimmäinen ongelma oli, että en meinannut päästä edes jäälle, koska luistimien kanssa oli erittäin vaikea kävellä. Toinen haaste oli pysyä pystyssä ja kolmas oli: miten päästä ETEENPÄIN? Jos ei pysty toiselle jalalle laittamaan painoa, miten liikkua yhdellä jalalla? Avuksi oli otettava kädet, joille painoa pystyi siirtämään vammattoman jalan potkaistaessa) Tässäpä tulos: (kuvan laatu on erittäin huono, johtuen huonosta mallista ja kuvaajasta. Kummallakin oli vaikeuksia pysyä pystyssä. Lopussa näkyy hieman paremmin.)
Toinen yhteinen urheilumuoto oli kelkkajääkiekko, joka on myös paralympialaji. Suomella ei tosin ole joukkuetta. Tässä kuitenkin videota lajista( Sochin finaaliottelu):
Kolmas laji oli hiihto. Hiihto etenee tasatahtia työntämällä. Paino on lähes kokonaan vammattomalla jalalla, koska polvien ollessa taas koukussa, painoa ei proteesipuolelle ole helppo laittaa. Lopetimme treenin sprinttikisalla, 400m. Tässäpä minun maalisuorani: ( olen mustapukuinen, pystyhiihtäjä, joka kaatuu heti kuvauksen alkaessa)
400m aikana kaaduin vain kerran, ja tietysti loppusuoran alkaessa, kun päätin ottaa loppukirin. Yritystä ainakin oli, mutta hiihtäjää minusta ei tule. ;)
Leirin loppusaldona oli: 19h treeniä, kesto 3,5päivää.
- Liisa
sunnuntai 9. maaliskuuta 2014
paratriathlon- juoksuosuus
Treenisyklissäni viikko 9 oli kevyt viikko. Maitohappotesti, kynnystesti ja pari kovaa treeniä tekivät kevyestä viikosta kuitenki voimia kuluttavan. Uudelle, kovalle viikolle starttaaminen oli näin ollen rankempaa, mitä olisin toivonut. Leposyke oli normaalia korkeampi ja koko kroppa tuntui olevan solmussa.
Yleensä vietän lepopäivää vain joka toinen viikko tai joka kolmas viikko. Tänään oli kuitenkin levon aika. Ensi viikonloppuna lähden nuorten Paralympialeirille, joka tietää paljon treenitunteja. Itse yritän käyttää leirit mahdollisimman hyvin hyödyksi. Leiri antaa urheilijalle optimaaliset olosuhteet keskittyä vain itse treenaamiseen.Keskitytään kuitenkin tässä postauksessa tämän viikon treeneihin ja itse lajiin: paratriatloniin.
Vammaisurheilussa vammat jaetaan luokkiin. Urheilijan luokka perustuu siihen, kuinka paljon hänen vammansa "haittaa" suoritusta. Paratriathlonissa on tällä hetkellä 6 luokkaa:
LIIKUNTAVAMMAISET:
TR1: pyörätuolikäyttäjät: pyöräilyosuus käsipyörällä ja juoksuosuus kelaten
TR2: Aputaatiot, polven yläpuolelta: pyöräilyosuus pyörällä ja juoksuosuus: sauvoilla tai proteesilla
TR3. CP-vammaiset, amputaatiot (molemmat jalat polvien alapuolelta) yms: pyöräilyosuus pyörällä ja juoksuosuudella saa käyttää sauvoja.
TR4. Käsiamputoidut ja -vammaiset: Osuudet suoritetaan kuten vammattomat.
TR5. Amputaatiot: polven alapuolelta. Juoksuosuus suoritetaan proteesilla. Jussi Lotvosen luokka.
NÄKÖVAMMAISET:
TR6A: Täysin sokeat. Osuuksilla opas, joka on oltava samaa sukupuolta.
TR6B: Heikko näköiset: Osuuksilla opas, joka on oltava samaa sukupuolta.
Kaikki luokkia yhdistävä tekijä on, että uintiosuudella ei apuvälineitä saa käyttää. Kilpailuissa kaikki luokat lähtevät samassa startissa, mutta pisteet ja mitalit jaetaan luokittain. Mitä alhaisempi luokka( TR1-->TR6) sitä enemmän vamma haittaa suoritusta eli TR5 ovat liikuntavammaisista lievimpiä.
Oma luokkani on siis TR2. Luokassani juoksuosuus on suoritettava proteesilla tai sauvoilla. Valinta näiden liikkumismuotojen välillä riippuu tyngän pituudesta ja rahasta. Jos amputaatio on tehty läheltä polvea, urheilijat usein liikkuvat proteesilla, koska oman reiden voimaa on mahdollista käyttää, mutta jos tynkä on alle 15cm, kuten minulla, proteesijuoksu ei ehkä ole nopein liikkumismuoto. Sauvottelu vaatii hyvää ylävartalon voimatasoa sekä vammattoman jalan ponnistusvoimaa. Raha on myös yksi valintakriteeri. Juoksuproteesit maksavat n. 15-25 000e.
Tässä vaiheessa monet jo varmaan miettivät, mitä "sauvottelujuoksu" oikein on. Tässä kuvamateriaalia treeneistäni: (Tässä vauhti on 155HR:n sykealuetta vastaava)
Jos sauvottelujuoksun laittaa osiin, voi sen ajatella näin:
1. sauvat mahdollisimman eteen
2. jalalla ponnistus, vartalon ja jalan vienti sauvojen eteen
3. välihyppy. Välihypyn tarkoituksena on antaa käsille aikaa siirtyä eteen. Välihypyn optimaalinen suoritus olisi mahdollimman lähellä maanpintaa (ÄLÄ siis hyppää liikaa ylöspäin) sekä hieman eteenpäin.
Käsien kannalta tämä vaatii sitä, että pystyy kannattelemaan oman kehon painoa. Lapojen tuki on erittäin tärkeä. Vältettävä hartioiden nousua ( vertaa vaikka dippien tekemistä salilla. Helposti hartiat nousee ylös, kun laskeudut alemmas.). Tässä vielä kuvamateriaalia lähempää:
Juoksu on siis mahdollista, jos osaa vain soveltaa. Juoksun kriteerinä on, että molemmat jalat ovat välillä yhtä aikaa ilmassa. Tämähän siis toteutuu! ;)
- Liisa
Yleensä vietän lepopäivää vain joka toinen viikko tai joka kolmas viikko. Tänään oli kuitenkin levon aika. Ensi viikonloppuna lähden nuorten Paralympialeirille, joka tietää paljon treenitunteja. Itse yritän käyttää leirit mahdollisimman hyvin hyödyksi. Leiri antaa urheilijalle optimaaliset olosuhteet keskittyä vain itse treenaamiseen.Keskitytään kuitenkin tässä postauksessa tämän viikon treeneihin ja itse lajiin: paratriatloniin.
Vammaisurheilussa vammat jaetaan luokkiin. Urheilijan luokka perustuu siihen, kuinka paljon hänen vammansa "haittaa" suoritusta. Paratriathlonissa on tällä hetkellä 6 luokkaa:
LIIKUNTAVAMMAISET:
TR1: pyörätuolikäyttäjät: pyöräilyosuus käsipyörällä ja juoksuosuus kelaten
TR2: Aputaatiot, polven yläpuolelta: pyöräilyosuus pyörällä ja juoksuosuus: sauvoilla tai proteesilla
TR3. CP-vammaiset, amputaatiot (molemmat jalat polvien alapuolelta) yms: pyöräilyosuus pyörällä ja juoksuosuudella saa käyttää sauvoja.
TR4. Käsiamputoidut ja -vammaiset: Osuudet suoritetaan kuten vammattomat.
TR5. Amputaatiot: polven alapuolelta. Juoksuosuus suoritetaan proteesilla. Jussi Lotvosen luokka.
NÄKÖVAMMAISET:
TR6A: Täysin sokeat. Osuuksilla opas, joka on oltava samaa sukupuolta.
TR6B: Heikko näköiset: Osuuksilla opas, joka on oltava samaa sukupuolta.
Kaikki luokkia yhdistävä tekijä on, että uintiosuudella ei apuvälineitä saa käyttää. Kilpailuissa kaikki luokat lähtevät samassa startissa, mutta pisteet ja mitalit jaetaan luokittain. Mitä alhaisempi luokka( TR1-->TR6) sitä enemmän vamma haittaa suoritusta eli TR5 ovat liikuntavammaisista lievimpiä.
Oma luokkani on siis TR2. Luokassani juoksuosuus on suoritettava proteesilla tai sauvoilla. Valinta näiden liikkumismuotojen välillä riippuu tyngän pituudesta ja rahasta. Jos amputaatio on tehty läheltä polvea, urheilijat usein liikkuvat proteesilla, koska oman reiden voimaa on mahdollista käyttää, mutta jos tynkä on alle 15cm, kuten minulla, proteesijuoksu ei ehkä ole nopein liikkumismuoto. Sauvottelu vaatii hyvää ylävartalon voimatasoa sekä vammattoman jalan ponnistusvoimaa. Raha on myös yksi valintakriteeri. Juoksuproteesit maksavat n. 15-25 000e.
Tässä vaiheessa monet jo varmaan miettivät, mitä "sauvottelujuoksu" oikein on. Tässä kuvamateriaalia treeneistäni: (Tässä vauhti on 155HR:n sykealuetta vastaava)
Jos sauvottelujuoksun laittaa osiin, voi sen ajatella näin:
1. sauvat mahdollisimman eteen
2. jalalla ponnistus, vartalon ja jalan vienti sauvojen eteen
3. välihyppy. Välihypyn tarkoituksena on antaa käsille aikaa siirtyä eteen. Välihypyn optimaalinen suoritus olisi mahdollimman lähellä maanpintaa (ÄLÄ siis hyppää liikaa ylöspäin) sekä hieman eteenpäin.
Käsien kannalta tämä vaatii sitä, että pystyy kannattelemaan oman kehon painoa. Lapojen tuki on erittäin tärkeä. Vältettävä hartioiden nousua ( vertaa vaikka dippien tekemistä salilla. Helposti hartiat nousee ylös, kun laskeudut alemmas.). Tässä vielä kuvamateriaalia lähempää:
- Liisa
tiistai 4. maaliskuuta 2014
vammaisurheilu.
Paralympialaisten( huomaa oikeinkirjoitus; ei paraOlympialaiset, vaan paralympialaiset) alkuun on kolme päivää. Vammaisurheilu herättää hetkellisesti huomiota mediassa. Tässä postauksessa haluankin kertoa millainen tie vammaisurheilijalla on huipulle.
Itse olin kahdeksan vuotias, kun sairastuin. 11-vuotiaana oikea jalkani amputoitiin polven yläpuolelta. Ennen sairastumistani olin harrastanut telinevoimistelua neljä vuotiaasta, juossut koulun maastojuoksukilpailuissa ja ennen kaikkea harrastanut monipuolisesti arkiliikuntaa. Olin liikunnallinen ja aina liikkeessä. Sairastuin, vammauduin, mutta mikään ei muuttunut. Olen edelleen liikunnallinen.
Amputaationi tehtiin maaliskuussa 2003. Toukokuussa sain ensimmäisen proteesini, josta kävelyn harjoittelu alkoi. Kaaduin toukokuussa yhteensä 71 kertaa.. Asetin kesäkuun tavoitteeksi 50 kaatumista. Kaatumisten määrällä ei ole väliä, kunhan sieltä nousee ylös. Kävelin, kävelin ja kävelin. Kuntoni oli heikko, olin maannut pari vuotta sairaalassa. Heinäkuussa kävelin jo sujuvasti. Tietysti liikunnalinen taustani auttoi liikkeiden hahmottamisessa, mutta suurimmassa roolissa olivat tahto ja toistot. Olin saavuttanut ensimmäisen askelman urheilijan polullani.
Elokuussa alkoi koulu. Kuntoni oli kesän aikana parantunut jo niihin lukemiin, että jaksoin arkielämän. Seuraava tavoitteeni oli pysyä muiden mukana. Kaverini eivät kokeneet minua vammaiseksi tai vaatineet minulta vähempää. Kiitos siitä heille! Aluksi oli aivan väsynyt, mutta en ikinä pyytänyt heitä hidastamaan tahtia.
Syyskuussa otin pyöräni esille. Kaverini pyöräili, minunkin piti. Usein sanotaan: " Kerran, kun opit pyöräilemään, osaat sen taidon aina!". Noh, periaatteessa kyllä, mutta ei ihan kuitenkaan. Aluksi isäni piti pyörää pystyssä, jotta pääsin satulaan istumaan. Seuraavaksi siskoni laittoi proteesijalkaterän polkimelle. Isä työnsi vauhtia. Painoero vasemman ja oikean puolen välillä on sen verran suuri, että tasapainon löytäminen vie hetken. Harjoittelin ja kaaduin. Osasin pyöräillä, mutta en soveltaa. Vammaisurheilijan on opittava soveltamaan liikkeet hänelle sopiviksi. Kolmas tavoitteeni oli oppia soveltamaan.
Loppu syksystä halusin päästä uimaan. Tämä herätti hieman kysymyksiä: " Kaikki näkee! Kehtaatko? Uskallatko?" Itse en miettinyt hetkeäkään. Mitä ihmiset näkevät? MINUT. Saman tytön, joka oli uimakoulussa viisi vuotta sitten. En anna vammani estää minua elämästä. Vammaisurheilijan on oltava henkisesti erittäin vahva. On oltava sinut itsensä kanssa, eikä antaa muiden ihmisten sanojen vaikuttaa. Neljäs tavoite on oppi hyväksymään itsensä, minulle tämä ei ollut haasteellista.
Helmikuussa aloitin erityislasten uintiryhmässä. Ryhmän mukana treenasin kolme vuotta, kunnes uintivauhti oli liian hidas minulle. Integroiduin vammattomien uintiryhmään. Tavoitteeni oli taas pysyä muiden mukana. Vammaisurheilijan on vaikea löytää ryhmää, joka olisi sekä tasollisesti että vauhdillisesti sopiva. Treenitunteja kertyi tässä vaiheessa saman verran, kuin edustusryhmällä, mutta vauhdillisesti en tietystikään pärjännyt. Monet vammaisurheilijat ovat vammattomien harjoituspiireissä.
Ihmiset usein näkevät minut yksijalkaisena tyttönä, ei urheilijana. Olen kuullutkin sanottavan: " Sä et oo tyypillinen vammainen!" Ihmiset eivät koe, että vammainen voi olla urheilija. On osoitettava kykynsä itselleen, mutta myös muille, ja ansaittava arvostus.
Monesti kuuluu sanottavan, että vammaisurheilijat pärjäävät helpommin. Minun mielestäni päinvastoin. Minun urheilijan polkuni alkoi kävelyn harjoittelusta. Voisin heittää kysymyksen heille, jotka ovat tätä mieltä, missä ovat ne huippu-urheilijat, jotka ovat uransa aikana vammautuneet? Jos tämä on niin helppoa, niin mikseivät he ole paralympimitalisteja?? Toinen kommentti, joka tulee esiin paraurheilijoiden kohdalla on: " teitä on niin vähän!" Voisin sanoa, että tie ei ole helppo, vaikeampi mitä vammattomilla. On myös muistettava, että vammaiselle arkielämästä selviäminen voi olla jo riittävä haaste.
Lopuksi haluan sanoa, että katsokaa paralympialaisia. Kaikki he ovat sen verran arvostusta ansainneet!
Tältä sivulta löydätte paralympicsportTV:n, josta voi kisoja katsella, sekä muuta infoa..
http://www.paralympic.org/
Tässä virallinen Sochin paralympialaisten video:
https://www.youtube.com/watch?v=k4_ce3OV7rg
- Liisa
Itse olin kahdeksan vuotias, kun sairastuin. 11-vuotiaana oikea jalkani amputoitiin polven yläpuolelta. Ennen sairastumistani olin harrastanut telinevoimistelua neljä vuotiaasta, juossut koulun maastojuoksukilpailuissa ja ennen kaikkea harrastanut monipuolisesti arkiliikuntaa. Olin liikunnallinen ja aina liikkeessä. Sairastuin, vammauduin, mutta mikään ei muuttunut. Olen edelleen liikunnallinen.
Amputaationi tehtiin maaliskuussa 2003. Toukokuussa sain ensimmäisen proteesini, josta kävelyn harjoittelu alkoi. Kaaduin toukokuussa yhteensä 71 kertaa.. Asetin kesäkuun tavoitteeksi 50 kaatumista. Kaatumisten määrällä ei ole väliä, kunhan sieltä nousee ylös. Kävelin, kävelin ja kävelin. Kuntoni oli heikko, olin maannut pari vuotta sairaalassa. Heinäkuussa kävelin jo sujuvasti. Tietysti liikunnalinen taustani auttoi liikkeiden hahmottamisessa, mutta suurimmassa roolissa olivat tahto ja toistot. Olin saavuttanut ensimmäisen askelman urheilijan polullani.
Elokuussa alkoi koulu. Kuntoni oli kesän aikana parantunut jo niihin lukemiin, että jaksoin arkielämän. Seuraava tavoitteeni oli pysyä muiden mukana. Kaverini eivät kokeneet minua vammaiseksi tai vaatineet minulta vähempää. Kiitos siitä heille! Aluksi oli aivan väsynyt, mutta en ikinä pyytänyt heitä hidastamaan tahtia.
Syyskuussa otin pyöräni esille. Kaverini pyöräili, minunkin piti. Usein sanotaan: " Kerran, kun opit pyöräilemään, osaat sen taidon aina!". Noh, periaatteessa kyllä, mutta ei ihan kuitenkaan. Aluksi isäni piti pyörää pystyssä, jotta pääsin satulaan istumaan. Seuraavaksi siskoni laittoi proteesijalkaterän polkimelle. Isä työnsi vauhtia. Painoero vasemman ja oikean puolen välillä on sen verran suuri, että tasapainon löytäminen vie hetken. Harjoittelin ja kaaduin. Osasin pyöräillä, mutta en soveltaa. Vammaisurheilijan on opittava soveltamaan liikkeet hänelle sopiviksi. Kolmas tavoitteeni oli oppia soveltamaan.
Loppu syksystä halusin päästä uimaan. Tämä herätti hieman kysymyksiä: " Kaikki näkee! Kehtaatko? Uskallatko?" Itse en miettinyt hetkeäkään. Mitä ihmiset näkevät? MINUT. Saman tytön, joka oli uimakoulussa viisi vuotta sitten. En anna vammani estää minua elämästä. Vammaisurheilijan on oltava henkisesti erittäin vahva. On oltava sinut itsensä kanssa, eikä antaa muiden ihmisten sanojen vaikuttaa. Neljäs tavoite on oppi hyväksymään itsensä, minulle tämä ei ollut haasteellista.
Helmikuussa aloitin erityislasten uintiryhmässä. Ryhmän mukana treenasin kolme vuotta, kunnes uintivauhti oli liian hidas minulle. Integroiduin vammattomien uintiryhmään. Tavoitteeni oli taas pysyä muiden mukana. Vammaisurheilijan on vaikea löytää ryhmää, joka olisi sekä tasollisesti että vauhdillisesti sopiva. Treenitunteja kertyi tässä vaiheessa saman verran, kuin edustusryhmällä, mutta vauhdillisesti en tietystikään pärjännyt. Monet vammaisurheilijat ovat vammattomien harjoituspiireissä.
Ihmiset usein näkevät minut yksijalkaisena tyttönä, ei urheilijana. Olen kuullutkin sanottavan: " Sä et oo tyypillinen vammainen!" Ihmiset eivät koe, että vammainen voi olla urheilija. On osoitettava kykynsä itselleen, mutta myös muille, ja ansaittava arvostus.
Monesti kuuluu sanottavan, että vammaisurheilijat pärjäävät helpommin. Minun mielestäni päinvastoin. Minun urheilijan polkuni alkoi kävelyn harjoittelusta. Voisin heittää kysymyksen heille, jotka ovat tätä mieltä, missä ovat ne huippu-urheilijat, jotka ovat uransa aikana vammautuneet? Jos tämä on niin helppoa, niin mikseivät he ole paralympimitalisteja?? Toinen kommentti, joka tulee esiin paraurheilijoiden kohdalla on: " teitä on niin vähän!" Voisin sanoa, että tie ei ole helppo, vaikeampi mitä vammattomilla. On myös muistettava, että vammaiselle arkielämästä selviäminen voi olla jo riittävä haaste.
Lopuksi haluan sanoa, että katsokaa paralympialaisia. Kaikki he ovat sen verran arvostusta ansainneet!
Tältä sivulta löydätte paralympicsportTV:n, josta voi kisoja katsella, sekä muuta infoa..
http://www.paralympic.org/
Tässä virallinen Sochin paralympialaisten video:
https://www.youtube.com/watch?v=k4_ce3OV7rg
- Liisa
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)