blogimuutto.

Viimeisen viiden vuoden aikana olen muuttanut vuosittain. Porista Tampereelle, Tampereelta Turkuun ja Turusta Helsinkiin. Ei siis ihme, että osa kavereistani vieläkin kysyy: ”Mitäs sinne Turkkusee?”. Muuttaminen… noh, käytännössä se on toiminut niin, että olen soittanut vanhemmilleni muuttopäivän ja uuden osoitteeni. Muuttaessani Tampereelta Turkuun muuttopäivä osui juuri kilpailujeni aikaan, joten kilpailureissulta palasin uuteen asuntoon, uudelle paikkakunnalle. Turun rautatieasemalta suunnistin kerrostalolle google maps:in opastuksella, 8.kerrokseen hissillä, ja ylimmässä kerroksessa kokeilin avaintani jokaisen asunnon oveen ennen kuin löysin omani. Muuttotiimi oli suoriutunut täydellisesti; tavarat paikoillaan, ja siistiä kuin sisustuslehdissä.

Sisustus pitää olla käytännöllinen. Ei mattoja- hankala imuroida, vaarana kompastuminen. Ei sohvaa, jotta pyörälle on riittävästi tilaa. Ei turhia tekstiilejä- päiväpeitosta aamuin illoin harmia. Foam-roller toimii hyvin koristetyynynä, jos vieraat haluavat pään alle ”pehmustetta” lattialla hengailessaan. Takaa myös sen, ettei vieraat tunne oloaan liian mukavaksi. Koriste-esineet – pölynkerääjät. Jos koriste-esinettä piirongin päälle haluaa voi juoksuproteesin siihen nostaa, ja ihailla. Pienessä asunnossa ei myöskään pääse eksymään, ja aamutreeneihin on sopivan lyhyt matka, 75cm.

Muuttaminen tai sisustaminen ei ole vahvinta osaamistani, mutta pakkaamisessa olen pro-tasoa. Viikonloppu vanhemmilla, neljä päivää kilpailureissulla tai kuukausi leirillä, on mukanani oman painoni verran tavaraa, valehtelematta puolet omaisuudestani. Kolme proteesia, pyörä, uintivälineet, lenkkareita, ergo…

Olen pakannut, blogini muuttaa.Vastuun muutosta ja sisustuksesta annoin Matti Petteri Pöntiölle, ja voin taas todeta: täydellinen suoritus, kiitos! Jotain kuitenkin vielä puuttuu… TE LUKIJAT! Blogini muutti osoitteeseen: www.liisalilja.fi. 

Uusi ympäristö, uusi blogikoti, ja tulossa jotain uutta. Ensi viikosta alkaen pääsette seuramaan valmistautumistani, ja matkaani kohti RIO:a gopro-videokameran kautta. Yli 200 päivää, 2 videota viikossa, tervetuloa matkalle!

-         -  Liisa 

rio-leiri.

Viimeiset kolme päivää vietin Pajulahdessa Rio-leirillä. Leiriläiset olivat Rio:n kisoihin tähtääviä urheilijoita(monen eri lajin), valmentajia tai asiantuntijoita. Koko paratriathlon -joukkueemme saapui myös paikalle, eli Jussi Lotvonen ja valmentajamme Marko Törmänen. Leiri ei ollut pituudeltaan kovinkaan pitkä, ja matkurina en päässyt edes vauhtiin, mutta ei voi muuten moittia. Haluan mainita leiristä kolme ehkä mieleenpainuvimpaa hetkeä.


1. ilman lajirajoja.

Pääsin pari pyörätreeniä vetämään sisäradalle. Olimme Markon kanssa säätäneet aerobareja, ja pääsinkin niitä testailemaan. Pyöräily sisäradalla oli mukavaa vaihtelua trainerin sijaan,ja ennen kaikkea sain hyvää peesiapua ratakelaajilta! Leo-Pekka Tähden kanssa maanantaina ja Henry Mannin seurassa tiistaina. Tässä Markon kuvaus tiistailta (HIEMAN epäselvä kuva... noh, mitä oululaiselta voi muuta odottaakaan...):

Hyvä esimerkki siitä, miten eri lajit ja vammat pystyvät treenaamaan yhdessä!


2. tosissaan, muttei vakavissaan -asenne.

Maanantai-iltana kilpailimme RIO-kilpailussa. Leiriläiset jaettiin 6-8 hengen joukkueisiin, ja yritimme selviytyä eri rasteista. Sananselitystä, sambaa, tietovisaa, mutta ennen kaikkea pantomiimia. Oli hienoa nähdä kunnon heittäytymistä sekä urheilijoilta, että valmentajilta, vieläpä suomalaisilta. Oman ryhmäni tehtävänä oli esittää istumalentopalloa, ja aikaa suunnitteluun oli minuutti. Tässä tulos:

Tässä toisen joukkueen esitys. Mikä laji? ;)

Kuvaa hyvin T1:stä eli ensimmäistä vaihtoa. Suunta aina hukassa. ;) Kilpailua käytiin leikkimielellä, mutta kyllä meidän joukkue ihan voittoa haki. Tosissaan, muttei vakavissaan.


3. Yhteishenki

Kuten jo aikaisemmissa videoissa näitte, yhteishenki oli unohtumaton. Olit sitten triathlonisti tai kelaaja, vammainen tai vammaton, ei väliä. Oli ja on hienoa työskennellä osana kyseistä teamiä!

- Liisa

rasitusmurtuman tilanne.

Muistan selvästi kesän Paralympia-leirin, ja tuskalliset juoksu-kierrokset urheilukentällä. Jalkani oli niin kipeä, että hädin tuskin pystyin kävelemään. Viimeisenä päivänä totesin, etten kivulta pystynyt enää juoksemaan. Kolme viikkoa leirin jälkeen vietin totaalista lepoa. En pystynyt ojentamaan nilkkaani, joten pullareillakin uinti sattui. En pystynyt varaamaan painoa jalalle, joten polkeminenkin oli unohdettava. Juoksua oli turha edes ajatella. Neljän viikon päästä leiristä kävin lääkärillä, ja diagnoosiksi sääriluun rasitusmurtuma, joka todettiin röntgen -kuvalla. Lepoa ja kivutonta liikuntaa 12vko, kunnes murtuma olisi parantunut. Aloitin pyöräilyn, ja käsivedot altaassa lääkärikäynnin jälkeen, eivät tuottaneet enää kipua.

12 viikon jälkeen en pystynyt kuvittelemaan edes juoksemista, kävelykin sattui. Jatkoin treenausta ilman juoksua, olinhan ensimmäisen 3 viikon totaalilevon jälkeen treenannut normaalisti yli 20h/vko. 4kk päästä diagnoosista aloin juoksemaan 1-2 kertaa viikossa, mutta sattuihan se. Kipu oli silti siedettävissä.

Joulukuussa olin aivan loppu odotteluun. Olin lähes puolivuotta odottanut, että pystyisin taas hyppimään aamulla vessaan, nousemaan tuolilta ilman kipua, ja ennen kaikkea juoksemaan kunnolla, ja kivutta. Tietysti henkistä tuskaa lisäsi, että tuleva kausi on itselleni tärkeämpi kuin yksikään edellinen kauteni. Paralympia -paikan eteen olen tehnyt yli 6 vuotta työtä, yli 20h/vko. Ajatuskin siitä, että rasitusmurtuman takia paikka jäisi taas saamatta, sai minut itkemään. En halunnut puhua siitä.

Joulukuun lopulla kävin ensimmäistä kertaa magneetti-kuvassa, ja diagnoosiksi sääriluun yläkolmanneksen poikkimurtuma. Poikkimurtuma oli alkanut hyvin paranemaan, muttei silti kunnossa. Tiesinhän sen itsekin. Vaikka diagnoosi oli ei-toivottu, olin toisaalta tyytyväinen, että sain jotain tietoa. Sain konsultaation Sakari Oravalta - hän ei ollut koskaan nähnyt yhtä pahaa murtumaa, mutta pitäisi olla täysin kunnossa 1-1.5kk päästä. Yleensä poikkimurtumien paranemisissa menee yli puolivuotta. Voin jatkaa seuraavat 1-1.5kk pyöräilyä ja uintia. Juoksua vain kerran viikossa, kevyesti.

Magneettikuva säärestä.

Olen päättänyt, etten lähde tavoittelemaan ensi kaudella RIO-paikkaa, jos jalkani ei ole täysin kunnossa maaliskuussa. Tiedän, ettei juoksukuntoni riitä RIO-paikkaan, jos en pysty maaliskuussa viimeistään juoksemaan normaalisti. Vaikka unelma on käsittämättömän, pelottavan suuri, totuus on kohdattava, ja oltava rehellinen itselleen.

Toivon, ettei minulta asiasta kauheasti kyseltäisiin, en kuitenkaan osaa vastata. Itselleni tämä puolivuotta on ollut henkisesti elämäni vaikeimpia, valehtelematta. Olen miettinyt asiaa joka päivä, joka tunti. Vaikka tiedän, että murheeni on pieni verrattuna joidenkin muiden, asian suuruutta ei silti ymmärrä ketään, joka ei ole itse ollut huippu-urheilija, ja tehnyt kovaa työtä yli vuorokauden viikossa monia vuosia. 

Tästä linkistä voi lukea toisen triathlonistin tarina hänen  "rasitusmurtuma -kamppailustaan". 

Eilen palasin Pajulahden Rio-leiriltä. Postaus leiristä tulee lähipäivinä. :) 

- Liisa 

driving force.

Miten suunnitella elämänsä, jos koko ajan pitää tarttua hetkeen? Jos tarttuisimme jokaiseen hetkeen, ei olisi huippu-urheilijoita. Kuka jaksaisi vuosia pitkäjänteistä treenaamista? Hetkessä eläminen veisi kaiken aikamme. Mitä se sitten tarkoittaakin. Elämää on kuitenkin elettävä. Joka aamu täytyy valita... mennä eteenpäin säästä huolimatta, tai sulkea verhot, ja jättää päivän kokematta.

Urheilijalta usein kysytään, mikä on hänen ns. " driving force". Minun driving force:ni on ehdottomasti tavoiteeni, unelmani. Se antaa syyn jatkaa eteenpäin, kehittyä ja rääkätä itseäni loppuun asti. Kuvittelen, että unelmani on pitkien portaiden päässä. Sinne ei edes välttämättä näe. Rappusia on yhtä monta kuin päiviä Rio de Janeiron paralympialaisiin, unelmaani. Jokainen päivä on mahdollisuus kiivetä yksi rappunen ylöspäin. Ylöspäin pääsen, jos teen treenin hyvin, keskityn palautumiseen ja pidän tahdon yllä. Jokainen päivä ratkaisee, pääsenkö ylös asti. Mitä, jos jää pari porrasta jäljelle? En usko, että paralympialaisia siirrettäisiin minun takiani. Ajatus siitä, että tämä päivä ratkaisee, saa minut tekemään parhaani jokaisena päivänä, jokaisessa treenissä.

Urheilijan pitää asettaa tavoite. Ei riitä, että toteaa: "Teen parhaani, ja katsotaan mihin se riittää". Tavoitteen asettamisessa on kolme pointtia (Kuulostaa ihan Stubbin lauseelta ;)):

1. Tavoite on oltava mitattavissa. Juokset satametriä, muttet saa aikaa? Lisääkö se sinun motivaatiota? Ihmisen on vaikea tavoitella tunnetta.

2. Kirjoita tavoite ylös. Itselläni tavoite on taustakuvana. Sana RIO- lukee pyörässäni. Jos haluaa tavoitella jotain, pitää tietää mitä tavoitella. Samalla huomaamatta ohjelmoit itseäsi kohti tavoitetta.

3. Aseta deadline. Pitää olla aikataulu. Jos huomenna on tentti, teet tänään kovasti duunia. Jos ei ole aikataulua siirrät työtä koko ajan eteenpäin.

Elä elämää niin, ettei tarvi myöhemmin jossitella! Lähtökohdalla ei ole merkitystä, vaan sillä mitä haluat.



- Liisa

HS125- tapahtuma.

He, jotka eivät olleet maanantaina Sanomatalossa kuuntelemassa keskustelua, voivat katsoa ja kuunnella sen tästä:

HS125- tapahtuma.

liian vakavissaan.

Olin viime viikon aivan hukassa. Tajusin todella asettamani tavoitteen, Paralympialaiset 2016. Samalla ymmärsin; kello tikittää, ja ensi kausi tulee nopeammin kuin edes osaan kuvitella. Pitäisi treenata tehokkaasti, mutta fiksusti. Aloin jo pelkäämään sitä pettymystä, joka tulisi, jos paikka Rio:on jäisi saavuttamatta. Kyseinalaistin harjoitteluni. Syksy ei ole mennyt suunnitelmien mukaan, rasitusmurtuman takia en pystynyt juoksemaan 3 kuukauteen. Koko viikon hoin itselleni: " Älä nyt pilaa tätä mahdollisuutta!".

Olen aina osannut nauttia liikunnasta, liikunnanilosta. Olen seitsemän vuotta tehnyt sitä tosissani, mutten vakavissani tai vakavamielisesti. Olen tehnyt tätä intohimosta lajiakohtaan, ja ennen kaikkea ilosta. Unelma paralympia -paikasta on kuitenkin niin suuri, että pelkää pilaavani sen. Haluaisin, että kaikki on täydellisesti, jotta voisin olla hyvillä mielin.

Pahin pelkoni on, että paikka jäisi saavuttamatta sen takia, etten itse tehnyt tarpeeksi töitä sen eteen. Totuus on kuitenkin, ettei sekään pelkästään riitä, että itse sinne kovasti haluan. Myös valmentajani sekä muu "joukkueeni" pitää haluta sitä yhtä paljon kuin minä itse. Itse teen töitä tullakseni paralympia-tason urheilijaksi, valmentajieni tavoite on kehittää minusta kyseisen tason urheilija.

Kyseinalaistin siis kaiken. Lopuksi olin varma, ettei paineensietokykyni riitä taistelemaan paralympiapaikasta. Olen jo lokakuussa näin epävarma itsestäni. Totuus on, että huipulla kilpailijoiden fyysinen kunto on aika sama, voittaja on se, joka haluaa voittaa, ja on henkisesti vahvin.

En yhtään ihmettele, miksi urheilijat unohtavat välillä järjen käytön. Epävarmuuden iskiessä on valmis syömään vaikka pikkukiviä, jos se vain takaa kehittymisen ja vie epävarmuuden mennessään. Pitää nyt vain löytää sisäinen fengshui, ja jatkaa työtä tosissaan, muttei vakavissaan. Välittämättä suurista tavoitteista ja paineista. Ennen kaikkea, nauttia liikunnnanILOSTA!

- Liisa

matka kohti Rio de Janeiroa.

Tiistai oli ehkä tämän syksyn odotetuimpia päiviä. Kansainvälinen Paralympiakomitea julkisti Rio de Janeiron triathlon luokat eli toisin sanoen, mitkä vammaluokat ovat Rio:ssa starttiviivalla. Paratriathlonissa, kuten myös monissa muissa vammaisurheilu -lajeissa, urheilijat jaetaan luokkiin, sen perusteella kuinka paljon urheilijan vamma haittaa kilpailusuoritusta. Paratriathlonissa luokkia on viisi; ykkösillä vammahaitta-aste on suurin, vitosilla pienin. Itse kilpailen luokassa PT2( PT=paratriathlon). Rio de Janeiron Paralympialaisissa triathlon on lajiohjelmassa ensimmäistä kertaa. Paratriathlonisteja valitaan 30+30, eli 30 miestä ja 30 naista. Koska paikkoja on niin vähän, kaikki luokat eivät pääse starttiviivalle. Paralympiakomitea valitsi näin ollen kolme luokkaa viidestä, jotka saavat osallistua Rio:n Paralympialaisiin. Onnekseni, kakkoset ovat yksi niistä, jotka siellä kilpailevat. :)

Luettuani tiistaina tiedotteen luokkavalinnasta, olin erittäin helpottunut. Tiedän, etten ole parhaimmillani vielä 2016, ja saan kovasti tehdä töitä, jos haluan edes tavoitella Paralympia-paikkaa. On silti hienoa, että minulla on mahdollisuus siihen.

Rio:on valitaan luokastani 10 urheilijaa, jokaisesta kolmesta luokasta siis 10. Yksi saa paikan MM-kisoista, yhdeksän muuta valitaan ranking -pisteiden perusteella. Tämä tarkoittaa, että ensi kesänä tulen kiertämään lähes kaikki maailman cupin pistekilpailut. Ranking -pisteiden keräys alkaa 1.6.2015 ja kestää vuoden. Jokaisessa kilpailussa on onnistuttava. Vaikka kilpailu Paralympia-paikoista tulee olemaan kovaa, odotan innolla!

Tervetuloa matkaani mukaan kohti Rio de Janeiron Paralympialaisia! :)

-Liisa

vammaisurheilu.

Paralympialaisten( huomaa oikeinkirjoitus; ei paraOlympialaiset, vaan paralympialaiset) alkuun on kolme päivää. Vammaisurheilu herättää hetkellisesti huomiota mediassa. Tässä postauksessa haluankin kertoa millainen tie vammaisurheilijalla on huipulle.

Itse olin kahdeksan vuotias, kun sairastuin. 11-vuotiaana oikea jalkani amputoitiin polven yläpuolelta. Ennen sairastumistani olin harrastanut telinevoimistelua neljä vuotiaasta, juossut koulun maastojuoksukilpailuissa ja ennen kaikkea harrastanut monipuolisesti arkiliikuntaa. Olin liikunnallinen ja aina liikkeessä. Sairastuin, vammauduin, mutta mikään ei muuttunut. Olen edelleen liikunnallinen.

Amputaationi tehtiin maaliskuussa 2003. Toukokuussa sain ensimmäisen proteesini, josta kävelyn harjoittelu alkoi. Kaaduin toukokuussa yhteensä 71 kertaa.. Asetin kesäkuun tavoitteeksi 50 kaatumista. Kaatumisten määrällä ei ole väliä, kunhan sieltä nousee ylös. Kävelin, kävelin ja kävelin. Kuntoni oli heikko, olin maannut pari vuotta sairaalassa. Heinäkuussa kävelin jo sujuvasti. Tietysti liikunnalinen taustani auttoi liikkeiden hahmottamisessa, mutta suurimmassa roolissa olivat tahto ja toistot. Olin saavuttanut ensimmäisen askelman urheilijan polullani.

Elokuussa alkoi koulu. Kuntoni oli kesän aikana parantunut jo niihin lukemiin, että jaksoin arkielämän. Seuraava tavoitteeni oli pysyä muiden mukana. Kaverini eivät kokeneet minua vammaiseksi tai vaatineet minulta vähempää. Kiitos siitä heille! Aluksi oli aivan väsynyt, mutta en ikinä pyytänyt heitä hidastamaan tahtia.

Syyskuussa otin pyöräni esille. Kaverini pyöräili, minunkin piti. Usein sanotaan: " Kerran, kun opit pyöräilemään, osaat sen taidon aina!". Noh, periaatteessa kyllä, mutta ei ihan kuitenkaan. Aluksi isäni piti pyörää pystyssä, jotta pääsin satulaan istumaan. Seuraavaksi siskoni laittoi proteesijalkaterän polkimelle. Isä työnsi vauhtia. Painoero vasemman ja oikean puolen välillä on sen verran suuri, että tasapainon löytäminen vie hetken. Harjoittelin ja kaaduin. Osasin pyöräillä, mutta en soveltaa. Vammaisurheilijan on opittava soveltamaan liikkeet hänelle sopiviksi. Kolmas tavoitteeni oli oppia soveltamaan.

Loppu syksystä halusin päästä uimaan. Tämä herätti hieman kysymyksiä: " Kaikki näkee! Kehtaatko? Uskallatko?" Itse en miettinyt hetkeäkään. Mitä ihmiset näkevät? MINUT. Saman tytön, joka oli uimakoulussa viisi vuotta sitten. En anna vammani estää minua elämästä. Vammaisurheilijan on oltava henkisesti erittäin vahva. On oltava sinut itsensä kanssa, eikä antaa muiden ihmisten sanojen vaikuttaa. Neljäs tavoite on oppi hyväksymään itsensä, minulle tämä ei ollut haasteellista.

Helmikuussa aloitin erityislasten uintiryhmässä. Ryhmän mukana treenasin kolme vuotta, kunnes uintivauhti oli liian hidas minulle. Integroiduin vammattomien uintiryhmään. Tavoitteeni oli taas pysyä muiden mukana. Vammaisurheilijan on vaikea löytää ryhmää, joka olisi sekä tasollisesti että vauhdillisesti sopiva. Treenitunteja kertyi tässä vaiheessa saman verran, kuin edustusryhmällä, mutta vauhdillisesti en tietystikään pärjännyt. Monet vammaisurheilijat ovat vammattomien harjoituspiireissä.

Ihmiset usein näkevät minut yksijalkaisena tyttönä, ei urheilijana. Olen kuullutkin sanottavan: " Sä et oo tyypillinen vammainen!" Ihmiset eivät koe, että vammainen voi olla urheilija. On osoitettava kykynsä itselleen, mutta myös muille, ja ansaittava arvostus.

Monesti kuuluu sanottavan, että vammaisurheilijat pärjäävät helpommin. Minun mielestäni päinvastoin. Minun urheilijan polkuni alkoi kävelyn harjoittelusta. Voisin heittää kysymyksen heille, jotka ovat tätä mieltä, missä ovat ne huippu-urheilijat, jotka ovat uransa aikana vammautuneet? Jos tämä on niin helppoa, niin mikseivät he ole paralympimitalisteja?? Toinen kommentti, joka tulee esiin paraurheilijoiden kohdalla on: " teitä on niin vähän!" Voisin sanoa, että tie ei ole helppo, vaikeampi mitä vammattomilla. On myös muistettava, että vammaiselle arkielämästä selviäminen voi olla jo riittävä haaste.

Lopuksi haluan sanoa, että katsokaa paralympialaisia. Kaikki he ovat sen verran arvostusta ansainneet!

Tältä sivulta löydätte paralympicsportTV:n, josta voi kisoja katsella, sekä muuta infoa..

 http://www.paralympic.org/

Tässä virallinen Sochin paralympialaisten video:

https://www.youtube.com/watch?v=k4_ce3OV7rg

- Liisa