rasitusmurtuman tilanne.

Muistan selvästi kesän Paralympia-leirin, ja tuskalliset juoksu-kierrokset urheilukentällä. Jalkani oli niin kipeä, että hädin tuskin pystyin kävelemään. Viimeisenä päivänä totesin, etten kivulta pystynyt enää juoksemaan. Kolme viikkoa leirin jälkeen vietin totaalista lepoa. En pystynyt ojentamaan nilkkaani, joten pullareillakin uinti sattui. En pystynyt varaamaan painoa jalalle, joten polkeminenkin oli unohdettava. Juoksua oli turha edes ajatella. Neljän viikon päästä leiristä kävin lääkärillä, ja diagnoosiksi sääriluun rasitusmurtuma, joka todettiin röntgen -kuvalla. Lepoa ja kivutonta liikuntaa 12vko, kunnes murtuma olisi parantunut. Aloitin pyöräilyn, ja käsivedot altaassa lääkärikäynnin jälkeen, eivät tuottaneet enää kipua.

12 viikon jälkeen en pystynyt kuvittelemaan edes juoksemista, kävelykin sattui. Jatkoin treenausta ilman juoksua, olinhan ensimmäisen 3 viikon totaalilevon jälkeen treenannut normaalisti yli 20h/vko. 4kk päästä diagnoosista aloin juoksemaan 1-2 kertaa viikossa, mutta sattuihan se. Kipu oli silti siedettävissä.

Joulukuussa olin aivan loppu odotteluun. Olin lähes puolivuotta odottanut, että pystyisin taas hyppimään aamulla vessaan, nousemaan tuolilta ilman kipua, ja ennen kaikkea juoksemaan kunnolla, ja kivutta. Tietysti henkistä tuskaa lisäsi, että tuleva kausi on itselleni tärkeämpi kuin yksikään edellinen kauteni. Paralympia -paikan eteen olen tehnyt yli 6 vuotta työtä, yli 20h/vko. Ajatuskin siitä, että rasitusmurtuman takia paikka jäisi taas saamatta, sai minut itkemään. En halunnut puhua siitä.

Joulukuun lopulla kävin ensimmäistä kertaa magneetti-kuvassa, ja diagnoosiksi sääriluun yläkolmanneksen poikkimurtuma. Poikkimurtuma oli alkanut hyvin paranemaan, muttei silti kunnossa. Tiesinhän sen itsekin. Vaikka diagnoosi oli ei-toivottu, olin toisaalta tyytyväinen, että sain jotain tietoa. Sain konsultaation Sakari Oravalta - hän ei ollut koskaan nähnyt yhtä pahaa murtumaa, mutta pitäisi olla täysin kunnossa 1-1.5kk päästä. Yleensä poikkimurtumien paranemisissa menee yli puolivuotta. Voin jatkaa seuraavat 1-1.5kk pyöräilyä ja uintia. Juoksua vain kerran viikossa, kevyesti.

Magneettikuva säärestä.

Olen päättänyt, etten lähde tavoittelemaan ensi kaudella RIO-paikkaa, jos jalkani ei ole täysin kunnossa maaliskuussa. Tiedän, ettei juoksukuntoni riitä RIO-paikkaan, jos en pysty maaliskuussa viimeistään juoksemaan normaalisti. Vaikka unelma on käsittämättömän, pelottavan suuri, totuus on kohdattava, ja oltava rehellinen itselleen.

Toivon, ettei minulta asiasta kauheasti kyseltäisiin, en kuitenkaan osaa vastata. Itselleni tämä puolivuotta on ollut henkisesti elämäni vaikeimpia, valehtelematta. Olen miettinyt asiaa joka päivä, joka tunti. Vaikka tiedän, että murheeni on pieni verrattuna joidenkin muiden, asian suuruutta ei silti ymmärrä ketään, joka ei ole itse ollut huippu-urheilija, ja tehnyt kovaa työtä yli vuorokauden viikossa monia vuosia. 

Tästä linkistä voi lukea toisen triathlonistin tarina hänen  "rasitusmurtuma -kamppailustaan". 

Eilen palasin Pajulahden Rio-leiriltä. Postaus leiristä tulee lähipäivinä. :) 

- Liisa 

helsinkiläinen.

Tuntuu oudolta olla helsinkiläinen, vai pitäisikö sanoa stadilainen. Okei, emmää mittää helsinkii ala puhuu. Porin murre säilyy, vaikka helsinkiläinen virallisesti olenkin. Torstaina tosiaan muutin Helsinkiin. Muutto kävi nopeasti, vaikka pakatessani tajusin kuinka paljon treenitavaroita omistan. Kaksi pyörää, kolme jalkaa, traineri, uintivälineet... yms. Muut tavarat, kalusteita lukuunottamatta, mahtuivat neljään laatikkoon. Nopea muuttotahti on siitä mukava, ettei turhaa tavaraa pääse kertymään.

Vuokra-asuntoni on miellyttävä. Sijainniltaan hyvä, ja suhteellisen rauhallinen. Mutta mikä parasta, astianpesukone! Luksusta! Olen luonteeltani perus siisti, mutta kahta asiaa inhoan: tiskaamista ja sängyn petaamista. Sänkyä en ole koskaan pedannut vapaaehtoisesti, mutta tiskaamista en ole pystynyt välttämään, paitsi nyt.

Treeni- ja valmennuskuviostani en pysty vielä kertomaan sen enempää, mutta treenattu on. Perjantai aamuna suuntasin pyörälenkille, mutta suunnasta ei ollut tietoakaan.Suunnitelmani oli pyöräillä Porvooseen, mutta päädyin Espooseen. Ystäväni tietävät, että tämä on minun kohdallani mahdollista. Olen eksynyt kauppakeskuksessa, Helsinki-Vantaan lentoasemalla, Islannissa... Lähes kaikkialla. Syyksi, huonolle suuntavaistolleni, olen selittänyt, että kävelessäni katson aina maahan, joten jätän ympäröivän maaston huomiomatta. Tämä selitys ei kyllä toimi pyöräilyyn... No, joka tapauksessa tuli kierrettyä 100km lenkki, ei tosin Porvoossa. Alkuviikosta toivottavasti saan Garmin:in GPS-pyörätietokoneen, joka helpottaa suunnistamista. Uimassa olen käynyt Järvenpäässä sekä Kuusijärvellä.

Sääriluun rasitusmurtuman paranemisprosessi on edistynyt, mutta jalka ei vielä kestä hyppimistä tai juoksua. Henkisesti viimeiset 5 viikkoa on ollut erittäin raskaita. Vaikka urheilijat sen tiedostavat, että luokkaantumiset kuuluvat urheiluun, niin kyllä se raskaalta tuntuu, kun omalle kohdalle osuu. Itselläni on sinäänsä hyvä tilanne, että olen pystynyt pitämään harjoitustunnit kohtuullisella tasolla, luokkaantumisesta huolimatta. Silti aamuisin(tai oikeastaaan koko ajan) toivon, että jalka olisi jo juoksukunnossa, ja pystyisin taas nauttimaan juoksusta. Oli se niin unelmaa. :)

Muutto, rasitusmurtuma ja Edmontonin maailman cup:in finaali, ovat stressanneet kovasti viimeisen kuukauden. Onnekseni muutto on nyt ohi, enää pitää sopeutua. Rasitusmurtuma ei parane stressaamalla, mutta silti stressaan. Edmontonissa minun piti näyttää harjoitteluni tulos, mutta sitten tuli tämä (perkl..) loukkaantuminen. Heinäkuun alun elin toivossa, että pääsisin starttiviivalle Edmontoniin, mutta rasitusmurtuma-diagnoosin saatuani tein päätöksen, etten Edmontoniin lähde. Ratkaisu oli oikea, mutta pettymys suuri. Lääkäri, joka rasitusmurtuman diagnosoi, lohdutti minua näin: "Selänne on sanonut, ettei hänestä olisi ikinä tullut näin kovaa jääkiekkoilijaa, jos ei olisi luokkaantunut 19-vuotiaana. Palaat siis radalle entistä kovempana, ei huolta!" Ehkä pitää luottaa lääkärin sanoihin, tosin lääkäri kysyi minulta heti aluksi kumpi sääri on kipeä, kun selitin oireitani. Kävelin vastaanotolle sortsit jalassa. ;)

- Liisa