sunnuntai 3. elokuuta 2014

helsinkiläinen.

Tuntuu oudolta olla helsinkiläinen, vai pitäisikö sanoa stadilainen. Okei, emmää mittää helsinkii ala puhuu. Porin murre säilyy, vaikka helsinkiläinen virallisesti olenkin. Torstaina tosiaan muutin Helsinkiin. Muutto kävi nopeasti, vaikka pakatessani tajusin kuinka paljon treenitavaroita omistan. Kaksi pyörää, kolme jalkaa, traineri, uintivälineet... yms. Muut tavarat, kalusteita lukuunottamatta, mahtuivat neljään laatikkoon. Nopea muuttotahti on siitä mukava, ettei turhaa tavaraa pääse kertymään.

Vuokra-asuntoni on miellyttävä. Sijainniltaan hyvä, ja suhteellisen rauhallinen. Mutta mikä parasta, astianpesukone! Luksusta! Olen luonteeltani perus siisti, mutta kahta asiaa inhoan: tiskaamista ja sängyn petaamista. Sänkyä en ole koskaan pedannut vapaaehtoisesti, mutta tiskaamista en ole pystynyt välttämään, paitsi nyt.

Treeni- ja valmennuskuviostani en pysty vielä kertomaan sen enempää, mutta treenattu on. Perjantai aamuna suuntasin pyörälenkille, mutta suunnasta ei ollut tietoakaan.Suunnitelmani oli pyöräillä Porvooseen, mutta päädyin Espooseen. Ystäväni tietävät, että tämä on minun kohdallani mahdollista. Olen eksynyt kauppakeskuksessa, Helsinki-Vantaan lentoasemalla, Islannissa... Lähes kaikkialla. Syyksi, huonolle suuntavaistolleni, olen selittänyt, että kävelessäni katson aina maahan, joten jätän ympäröivän maaston huomiomatta. Tämä selitys ei kyllä toimi pyöräilyyn... No, joka tapauksessa tuli kierrettyä 100km lenkki, ei tosin Porvoossa. Alkuviikosta toivottavasti saan Garmin:in GPS-pyörätietokoneen, joka helpottaa suunnistamista. Uimassa olen käynyt Järvenpäässä sekä Kuusijärvellä.

Sääriluun rasitusmurtuman paranemisprosessi on edistynyt, mutta jalka ei vielä kestä hyppimistä tai juoksua. Henkisesti viimeiset 5 viikkoa on ollut erittäin raskaita. Vaikka urheilijat sen tiedostavat, että luokkaantumiset kuuluvat urheiluun, niin kyllä se raskaalta tuntuu, kun omalle kohdalle osuu. Itselläni on sinäänsä hyvä tilanne, että olen pystynyt pitämään harjoitustunnit kohtuullisella tasolla, luokkaantumisesta huolimatta. Silti aamuisin(tai oikeastaaan koko ajan) toivon, että jalka olisi jo juoksukunnossa, ja pystyisin taas nauttimaan juoksusta. Oli se niin unelmaa. :)

Muutto, rasitusmurtuma ja Edmontonin maailman cup:in finaali, ovat stressanneet kovasti viimeisen kuukauden. Onnekseni muutto on nyt ohi, enää pitää sopeutua. Rasitusmurtuma ei parane stressaamalla, mutta silti stressaan. Edmontonissa minun piti näyttää harjoitteluni tulos, mutta sitten tuli tämä (perkl..) loukkaantuminen. Heinäkuun alun elin toivossa, että pääsisin starttiviivalle Edmontoniin, mutta rasitusmurtuma-diagnoosin saatuani tein päätöksen, etten Edmontoniin lähde. Ratkaisu oli oikea, mutta pettymys suuri. Lääkäri, joka rasitusmurtuman diagnosoi, lohdutti minua näin: "Selänne on sanonut, ettei hänestä olisi ikinä tullut näin kovaa jääkiekkoilijaa, jos ei olisi luokkaantunut 19-vuotiaana. Palaat siis radalle entistä kovempana, ei huolta!" Ehkä pitää luottaa lääkärin sanoihin, tosin lääkäri kysyi minulta heti aluksi kumpi sääri on kipeä, kun selitin oireitani. Kävelin vastaanotolle sortsit jalassa. ;)

- Liisa

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti