Viides kilpailupäivä Berliinin EM-uinneissa on takana. Itse olen ahkerana katsonut lähes jokaisen Yle areena- lähetyksen. Tietysti pieni kaipuu "uintimaailmaan" on tullut, varsinkin, kun kuulen palkintojen jaossa soivan musiikin. Sama musiikki soi vuoden 2011 Berliinin EM-uinneissa, jolloin itse uin 400m vaparia. Uin viimeisen kansainvälisen kilpailuni Tukholman PM-uinneissa viime marraskuussa. Vaikka ikävä nyt vaivaakin, olen täysin tyytyväinen lajivaihtoon.
Itse yleensä muistan enemmän positiivisia asioita. Jos mietin omaa uinti-uraani, niin 90% oli pettymyksiä. Silti ajattelen, että urani oli hieno. Tottakai siihen mahtuu monet itkut ja naurut. Olemme istuneet maajoukkuekaverini kanssa 2.5h tanskalaisen saunan lauteilla ja itkeneet huonoa starttia, olemme myös syöneet mäkkärin pehmistä Berliinin torilla nauraen. Sitä se on, kun laittaa yli vuorokauden viikosta unelmansa eteneen. Pettymys on välillä käsittämättömän suuri, mutta niin on myös onnistumisen ilo.
Joskus minulta kysytään, tuijottavatko tai kyselevätkö ihmiset minua/minulta paljon, noh, tässäpä pari keskustelua tältä päivältä...Olin kolmeen mennessä tehnyt jo päivän treenit, ja päätin lähteä siskoani tapaamaan Helsingin keskustaan. Pukinmäen asemalle kävelessäni neljän hengen lapsiporukka, n. 4-6 vuotiaita, alkoivat keskustelemaan:
tyttö1: hei, katsokaa!
tyttö2: mitä?
tyttö1: no ton tytön jalkaa!
poika1: siis mä oon ton jo aikoja sit nähny!
tyttö1: et oo sit mulle sanonut?!
tyttö3: on muute hoikka jalka.
Junassa äidin ja n.4-5 vuotiaan lapsen keskustelu:
lapsi: Äiti, äiti! Katso ton jalkaa!
äiti: hei, me jäädään seuraavalla asemalla.
lapsi: katso nyt ton tytön jalkaa!
äiti: katsoppa, näkyykö ikkunasta jo Linnanmäki.
lapsi: miksi tolla on tollainen jalka?
äiti: mä en osaa sanoa, miksi tytöllä on vain yksi jalka.
lapsi: onhan sillä kaksi, toinen on vain robotti-jalka.
Päivän aikana vastasin 8 kertaa kysymykseen, joista viisi alkoi kyseisellä tavalla:
" Hei, anteeks, saanks mä kysyä, missä sä jalkas oot menettänyt?"
Vastaus on siis, että kyllä! Tottakai ihmiset katsovat ja kyselevät. Niinhän itsekin tekisin, jos näkisin kadulla. Uskon ja tiedän, että yli 90% katseista en itse edes huomaa. Kiinnitän huomiotani vain positiivisiin katseisiin ja keskusteluihin. Lapset osaavat esittää kysymyksensä suoraan, tykkään!
Ainoa negatiivinen asia keskuteluista oli tyttö -sana. Ensi viikolla täytän 22-vuotta, ja viime viikolla minua luultiin alle 15 vuotiaaksi. Iskee pian jonkin näköinen kriisi. Toisaalta, ei oma pukeutumiseni asiaa paranna. Smurffi -paita,jumppatrikoot, letit ja pituutta saman verran kuin ala-asteikäisellä. Ups. ;) Pitää huomenna laittaa Disney-paita...
Sunnuntaina kilpaillaan Helsinki City Triathlonissa, kuten myös Köpiksessä, että Tukholmassa. Tsemppiä kilpailijoille! Itse palloilen HCT:ssä, nähdään! :)
- Liisa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti