Hyde Parkissa järjestettiin toukokuun viimeisellä viikolla maailman cupin kilpailu, josta itse aloitin kilpailukauteni. Samana viikonloppuna myös vammattomien WC jatkui Lontoon osakilpailulla, joten triathlonisteja oli enemmän kuin tarpeeksi. Koska kilpailureitti oli keskellä suurkaupungin keskustaa, mahdollisuutta treenaamiseen ennen kilpailua oli rajoitetusti. Hotellissa sai kuunnella trainerin huminaa, australiaiset jumppasit ja juoksivat hotellin käytävillä. Muut yöpyjät varmaan kiittivät.
Kilpailustarttini oli lauantai- aamuna. Sää ei poikennut perinteisestä Englannin ilmastosta; +12 astetta, pilvistä. ja kylmä jopa suomalaiselle.
Uinti: Uintiosuus suoritettiin yhtenä kierroksena, 5 poijua kiertäen. Reitti oli sama kuin vammattomilla. Startti meni osaltani erittäin huonosti, ja ensimmäiselle poijulle saavuin kärkiryhmän hännillä. Vauhtiin pääsin vasta n. 400m kohdalla, ja lopulta ensimmäiseen vaihtoon toisena.
Pyörä: Pyöräosuus suoritettiin 5*4km kierroksina. Reitti oli lähes tasainen, mutta U-käännökset 2km välein hidastivat hieman vauhtia. Paratriathlon kilpailut ovat aina peesikiellettyjä, mutta muuten pyöräosuus ei eronnut vammattomista. Pyörä ei lähtenyt kulkemaan koko 20km aikana. Perusvarmaa, mutta ei kuitenkaan sitä, mitä toivoisin. Ohitin T1 ensimmäisenä lähteneen jo toisella kierroksella, ja säilytin johtoaseman toiseen vaihtoon asti.
Juoksu: Juoksuosuus oli 3 kierrosta, täysin tasainen asfaltti. Lähdin juoksemaan jenkki-naisen kanssa samaan aikaan, menetettyäni pyörässä saaman aikaeron vaihdossa. Juoksimme noin 0.5km yhdessä, jonka jälkeen nostin vauhtia tietäen kolmannella sijalla olevan hollantilaisen ilmiömäisen juoksuvauhdin. Seely ei pysynyt vauhdissani, ja juoksin seuraavat 3km yksin. 4km kohdalla hollantilainen sai minut kiinni. Pysyin hänen vauhdissaan viimeiselle suoralle asti, kunnes... Voitto ratkesi, ja maaliin saavuin toisena. Tyytyväisenä, mutta myös pettyneenä.
Kauden avaus oli kuitenkin paljon parempi, mitä osasimme edes odottaa. Taso oli Lontoossa huikea, kaksikertainen maailmanmestaria jäi neljänneksi. Vaikka harjoituskausi on ollut erittäin haastava, antoi Lontoo hyviä merkkejä kohti seuraavia kauden kilpailuja. Yhteistyöni Darby Thomaksen kanssa on selvästi tuottanut tulosta, ja en epäile, etteikö tuottaisi vielä parempia jatkossa.
Kauteni jatkui Himoksen sprintti-SM:ssä, jossa tein tasaisen varman suorituksen.
Urheilijat eivät tyydy vähään. Emme rentoudu. Emme istu aloillamme. Oli peli mikä tahansa, me haluamme voittaa. Kun voitamme, hankimme uuden pelin. Vaadimme itseltämme paljon. Saavutuksilla ei ole väliä. Kiipeilijällä on aina uusi vuori.
Viime perjantaina oli yksi elämäni hienoista hetkistä, osallistuin juoksukilpailuun 14 vuoden tauon jälkeen. Ennen vammautumistani rakastin juoksemista, eikä se rakkaus ole 14 vuoden aikana hävinnyt. Pikemminkin vahvistunut. Perjantaina Töölönlahdelle järjestettiin Yritysmaraton- tapahtuma, jonka tarkoituksena oli koota yrityksiä juoksemaan Töölönlahden ympäri kilpailumielessä, rennolla asenteella. Maraton oli jaettu 19. osuuteen (19*2.2km), joista jokainen joukkueen jäsen suoritti yhden tai usemman. Itse juoksin osuudet, 9. ja 19. Paralympia-teamissä! Teamimme koostui kolmesta urheilijasta: Amanda Kotaja (ratakelaus), Miika Honkanen (maalipallo) ja minä, sekä urheiluamme tukevien yritysten jäsenistä.
Tietysti kilpailuhenkisenä ihmisenä lähdin hyvää suoritusta tekemään. Oli se sitten maailman cup - tai rento-meininki -kilpailu, niin minä haen voittoa! ;) All- out heti ensimmäisillä metreillä, ja loppuun asti tuli ihan lennokkaasti. Loppuajat: 10.40 ja 10.14.
Kilpailumatka ei ollut pitkä, mutta matka, jonka olen kulkenut 2.2 juoksukilometrin eteen on ollut. Pitempi kuin maraton. Vammauduttuani opettelin uudestaan kävelemään, ensimmäisen 5km lenkin KÄVELIN 4 vuotta sen jälkeen, viime kesänä harjoittelin yli 20h ennen kuin juoksin 100m... mutta kaikki se on ollut tämän arvoista.
Vuorikiipeilijöistä otetaan kuva vuoren huipulla. He hymyilevät onnessaan, ja voitonriemuisina. Matkalta ei oteta kuvia. Kuka haluaa muistaa sen kaiken muun? Vaadimme itseltämme paljon, koska meidän on pakko. Emme siksi, että pidämme siitä. Sitkeä kiipeäminen, kipu ja itsensä ylittämisen tuska. Kukaan ei ota kuvia siitä. Kukaan ei halua muistaa sitä. Haluamme muistaa vain näkymän huipulta. Henkeäsalpaavan hetken maailman katolta. Se saa meidät kiipeämään. Se on kivun arvoista. Se on minkä tahansa arvoista! Haluan suuresti kiittää sponsoriani Ottobock:iä! Heidän ansiosta saan nautti juoksun flow:sta, ja olla erittäin onnellinen tyttö. KIITOS!
Kuvia päivästä:
Joukkueen urheilijat: Amanda, Miika ja minä. Amanda taisi olla ainoa kilpailija, jolla ei ollut jalat hapoilla! ;)
Miika (maalipallo) sekä opasjuoksija Katja.
Paras parajoukkue- teamimme!
Tästä on hyvä jatkaa ensi lauantain Lontoon maailman cupia kohden!
Lähes kuukausi kulunut edellisestä postauksestani, pahoittelut. Palaan vielä parilla kappaleella leiriin, tai oikeastaan siihen, miten lopulta Helsinkiin pääsimme.
Sairaalasta päästyämme haimme harjoituskeskuksesta tavaramme. Olin sairaalaan lähtenyt yöpaita päällä, ilman kenkää, passi ja kännykkä kädessä. Herätin hieman katseita sairaalan aulassa, noh tuijottavathan ne ihmiset muutenkin. Tällä kertaa ihmisten katseesta välittyi kuitenkin enemmän sääli kuin kiinnostus. Turisti tullut lomalle, ja nyt palaa kotiin ilman toista jalkaa, kenkää, ja vain passi kourassa. Huono tsägä. ;)
Harjoituskampukselta siirryimme kaupungin keskustaan odottelemaan paluumatkaa. Ensiksi tietysti mietimme, mistä löytäisimme hyvän harjoittelupaikan, olihan jo 1.5vrk levätty, ja sen jälkeen missä yöpyisimme. Kolme yötä vietimme hotellissa, ja harjoittelimme avovedessä sekä monipuolisella salilla. Sunnuntaina, yli 100h myöhässä, saavuimme lopulta Helsinkiin, vieläpä laukkujen kanssa. Hieno reissu!
Kolme päivää vietin kotona, jonka jälkeen suuntasin Paralympia -leirille Pajulahteen. Ei tarvinnut kauaa elää ilman all-inclusive- ranneketta. ;) Treeniseuraa, laadukasta harjoittelua, ja pieni jetlag. Mukavaa siis oli.
Viimein alkaa arki palautua, tai noh, jos tätä arjeksi voi kutsua. Suuria muutoksia on tapahtunut viimeisen kahden kuukauden aikana, joten onko tämä sitten arkea vai juhlaa? Sääriluun poikkimurtuma alkaa olla (vihdoin) kunnossa, ja viimeisen kuukauden olen pystynyt juoksemaan täyspainoisesti. Juoksuproteeseja testailtu ahkerasti, ja ominaisuuksia vertailtu Coloradon harjoituskeskuksessa. Nyt on toivottavasti paras löytynyt. :) Tuntuu käsittämättömän upealta, että molemmat jalat ovat juoksukunnossa! ;) Viimeisen 12 vuoden aikana juoksukuukausia on ollut kolme, toivottavasti jatkossa hieman enemmän. Uusi valmennussuhde alkoi Pajulahden leirin jälkeen, ja sen myötä harjoitteluni on muuttunut paljon.
Viikonloppuna kirjoitan enemmän nykyisestä harjoittelustani, ja tulevasta kaudesta. Paras pitää postaus luettavan mittaisena, ;)
Tyypillinen keskustelun aihe on unelmat. Unelma loma.
Unelma duuni. Unelma poikaystävä. Eilen illalla tajusin, kuinka paljon puhun unelmistani.
Haluan aina enemmän. Pyrin olemaan parempi.
Ensimmäiselle luokalle mennessäni aloin jo puhumaan
unelma-ammatistani. Haluan opiskella lääketiedettä. Koko 13 vuotta tähtäsin
siihen, että joskus pääsisin lukemaan sitä, mitä halusin. Olin koulussa perusopiskelija,
keskiarvo vaihteli kahdeksan molemmin puolin.
Minussa ei ole koskaan ollut humanistisen alan piirteitä.
Äidinkielen prelistä en päässyt läpi, itse kirjoituksista kirjoitin huonoimman
hyväksytyn, A:n. Muistan vieläkin prelin aiheet:
1. Pärjääkö maailmassa ilman
korruptiota?
2. Miksi Lähi-itään ei saada rauhaa?
3. Mihin tarvitsemme taivasta?
Ensimmäistä aihetta en ymmärtänyt, toista en voinut valita, koska en tiennyt mitä
Lähi-idällä tarkoitetaan, kolmas oli siis valittava. Ensimmäinen ajatus oli: Jesus
Christus. Seuraavaksi aloin moittia itseäni siitä, etten muistanut, miten
fysiikassa taivas määritellään. Lopulta ajatus päättyi siihen, että kokonaisluku
jaettuna äärettömällä on nolla. Tekstiä paperille tuli kolme lausetta. Itse
kirjoituksissa sain kirjoitettua jopa puolitoista sivua. Tosin, isot
marginaalit paperin sivuilla ja yläreunassa hieman auttoivat.
Olen porilainen luonnontieteilijä. Tuotan tekstiä, jos
minulla on faktaa ja asiaa. Biologiasta, fysiikasta ja matematiikasta olen aina
pitänyt. Kemiasta pidin, mutten sitä osannut. Ymmärsin vasta viisi kurssia lukiossa luettuani, että hiilivedyt sisältävät vain hiiltä ja vetyä. Oppimisnopeuteni oli niin hidas, etten olisi ehtinyt koskaan työelämään. Maantietoa en
ole koskaan ymmärtänyt, en vieläkään. Lukion maantiedon ykköskurssia yritin suorittaa kolme kertaa, ja lopulta pääsin läpi siskoni kirjoittaman Madagaskar- esitelmän
ansiosta. Itse kokeessa sijoitin Afrikan vahingossa Euroopan korkeudelle eikä päiväntasaajan
alapuolella ollut muita kuin pingviinejä.
Ylioppilaskirjoitusten jälkeen pääsin opiskelemaan Turun
yliopistoon fysiologiaa ja genetiikkaa. Olin varma, ja olen vieläkin, että
opiskelen unelma-ammattiini. Tai oikeastaan, olen tällä hetkellä
unelma-ammatissani. Työskentelen Helsingin yliopistossa, optogenetiikan
tutkimus -ryhmässä, ja samalla teen kandidaatin tutkielmaani. Tutkijan työ on
erittäin lähellä urheilijan työtä: 90% pettymyksiä, 10% onnistumisia. Olen
töiden ohella pystynyt hyvin treenaamaan. Olen viettänyt n. 20h viikossa
Meilahdessa, sovittaen työtunnit treenien mukaan. Tuntuu erittäin oudolle, että unelmasta
voi saada palkkaa. Tätä unelmaa jatkuu
vuoden loppuun.
Treenit ovat kulkeneet hyvin. Vuorokauden viikosta olen
saanut hikoilla. Kolmisen viikkoa sitten aloitin voimajakson, joten salillekin on päässyt pari kertaa viikossa. Eilen tein parin kuukauden
tauon jälkeen FTP-testin pyörällä eli:
20min warm up
5*(1min fast high cadens +1min easy)
5min easy
5min 95% of max
10min easy
30min max
15min cool down
Tässä data:
Testi-protokollan sykevaihtelut näkyy aika hyvin. Alempana näkyy keskiarvosykkeet numeroina.
30min max keskiarvo watit: 196, FTP-arvoksi: 4.73. (wattia/kg).
Eli ensimmäisen 35min keskiarvosyke 156, max 180. 5min 95% of max keskiarvo 185, max 191. 10min easy ka 162, max 191 30max ka 189, max 197 15min easy ka 170, max 197.
Ja nyt mietit, miten pystyn 30minuuttia sykkimään
189 keskiarvolla? Salaisuus on siinä, ettei ajattele mitään. Antaa
jalkojen jauhaa. Itse en katso kelloa, sykettä tai watteja testin aikana. Ne eivät
kerro, kuinka paljon sinä jaksat. Musiikit korville, ja antaa mennä.
Pari viikkoa sitten julkaistiin ensi kauden maailman
cupin kilpailut. Kilpailut ovat siinä mielessä merkittäviä, että niissä jaetaan
ranking – pisteitä, joiden mukaan 10. ranking parasta lunastaa paikan Rio de
Janeiron Paralympialaisiin. Ranking-piteiden keräys alkaa 1.7.2015. Tässä siis ensi kauden kilpailukalenterini:
2015 Besançon ITU World Paratriathlon Event, (FRA): 7 June
2015 Geneva ETU Paratriathlon
European Championship, (SUI): 10 July
2015 Iseo – Franciacorta ITU World Paratriathlon Event, (ITA): 19 July
2015 Rio de Janeiro ITU World Paratriathlon Event, (BRA): 1-2 August ( Rio de
Janeiro TEST-EVENT.)
2015 Detroit ITU World Paratriathlon Event, (USA): 15-16 August
2015 Edmonton ITU World Paratriathlon Event, (CAN): 5-6 September
2015 Chicago ITU World Paratriathlon Championships (USA): 15-20 September.
Geneven
Euroopan mestaruus- sekä Chicagon maailmanmestaruuskilpailut ovat kauden
tärkeimpiä kilpailuja. On silti muistettava, että paralympia –paikka vaatii
tasaisen hyvää suorittamista.
Eilen
Satakunnan Kansasta pystyi bongaamaan kuvani, ja haastatteluni. Siskoni sanoin: ” Taitaa jutut olla vähissä, kun sinä olet etusivulla.” Suorasanainen siskoni, perus
porilainen. ;) Tässä linkki vielä nettijuttuun.
Elämänsä tärkeintä päivää ei koskaan arvaa tärkeimmäksi. Ne päivät, joiden luulee olevan tärkeitä, eivät todellisuudessa ole koskaan niin tärkeitä, kun alun perin kuvitteli. Ne päivät, jotka tuntuvat tavallisilta- alkavat normaaleina, osoittautuvat lopulta tärkeimmiksi päiviksi.
Kirjoitettuani pitkästä matetamatiikasta täydet pisteet ylioppilaskirjoituksissa, isoisäni osti minulle samppanja- pullon. Pitihän suoritustani juhlistaa. Halusin kuitenkin säästää pullon ylioppilas -juhliini, siihen hetkeen, että koko lukio oli käyty läpi. Ylioppilasjuhlissa päätin sääästää pullon tärkeämpään hetkeen. Vieläkin kyseinen pullo on keittiöni pöydällä, kulkenut Porista Tampereen ja Turun kautta Helsinkiin.
Urheilijat miettivät paljon tulevaisuutta. Suunnittelevat ja työskentelevät sen eteen. Jossain vaiheessa alkaa tajuta, että elämä on tässä ja nyt. Ei urheilu-uran jälkeen, ei menestymisen jälkeen. Nyt. Suunnittele. Aseta tavoitteita, ja tee sen eteen töitä. Katso kuitenkin silloin tällöin ympärillesi.
Mielestäni urheilijat välillä odottavat jotain aivan maagista. Eräs ystäväni oli säästänyt suklaista pakastekakkua yli vuoden pakastimessa. Kakku odotti The päivää. Näköjään yli vuoden aikana ei ole ollut niin tärkeätä hetkeä, että hän olisi voinut syödä alle 5 euron pakastekakun. Söimme kakun viime torstaina, tavallisena iltana, hyvän treenipäivän jälkeen. Kakun viimeinen käyttöpäivä oli mennyt jo maaliskuussa.
Urheilijana kokee lähes päivittäin tunteiden vuoristoradan. Aamutreenit määrittelevät millainen päivä sinulla on, iltatreenit millainen ilta. Jos minulta kysytään, miten menee, vastaan yleensä miten treenini on mennyt. Tunteekohan sitä enää mitään urheilu-uran jälkeen, vai onko kaikki tunteet niin heikkoja urheilusta saatavien tunteiden rinnalla?
Palasin tänään Helsinkiin Pajulahden Paralympia-leiriltä. Pari 4.45 herätystä, mukavia keskusteluja ja treenejä. Tekemisen meininkiä, asennetta. Valmensin omien treenieni välissä junnu-uimareita. Pidän valmentamisesta, paljonkin, mutta enemmän viihdyn silti itse altaassa. :) Huomenna olen Sanomatalon Mediatorilla keskustelemassa urheilusta: "Helsingin Sanomat täyttää alkavalla viikolla 125 vuotta. Juhlan kunniaksi järjestämme yleisö- ja keskustelutilaisuuksia Sanomatalossa. Viikon ensimmäisen tilaisuuden aiheena on urheilu.
Urheilusta puhutaan heti huomenna maanantaina. Vieraamme – jääkiekkoilijat Noora Räty, Ville Peltonen ja Janne Niinimaa, suunnistaja Minna Kauppi, koripalloilija Hanno Möttölä, vammaisurheilija Liisa Lilja sekä urheilujohtaja Mika Kojonkoski – tarjoavat ajatuksia siitä, millaista on urheilu nykyisin ja millaista on edetä lahjakkuudesta huippu-urheilijaksi." HS.
Tervetuloa kuuntelemaan! Tapahtuma alkaa 16.30. Itse olen äänessä 17.20-17.40 sekä 18-18.40. :)
Tiistai oli ehkä tämän syksyn odotetuimpia päiviä. Kansainvälinen Paralympiakomitea julkisti Rio de Janeiron triathlon luokat eli toisin sanoen, mitkä vammaluokat ovat Rio:ssa starttiviivalla. Paratriathlonissa, kuten myös monissa muissa vammaisurheilu -lajeissa, urheilijat jaetaan luokkiin, sen perusteella kuinka paljon urheilijan vamma haittaa kilpailusuoritusta. Paratriathlonissa luokkia on viisi; ykkösillä vammahaitta-aste on suurin, vitosilla pienin. Itse kilpailen luokassa PT2( PT=paratriathlon). Rio de Janeiron Paralympialaisissa triathlon on lajiohjelmassa ensimmäistä kertaa. Paratriathlonisteja valitaan 30+30, eli 30 miestä ja 30 naista. Koska paikkoja on niin vähän, kaikki luokat eivät pääse starttiviivalle. Paralympiakomitea valitsi näin ollen kolme luokkaa viidestä, jotka saavat osallistua Rio:n Paralympialaisiin. Onnekseni, kakkoset ovat yksi niistä, jotka siellä kilpailevat. :)
Luettuani tiistaina tiedotteen luokkavalinnasta, olin erittäin helpottunut. Tiedän, etten ole parhaimmillani vielä 2016, ja saan kovasti tehdä töitä, jos haluan edes tavoitella Paralympia-paikkaa. On silti hienoa, että minulla on mahdollisuus siihen.
Rio:on valitaan luokastani 10 urheilijaa, jokaisesta kolmesta luokasta siis 10. Yksi saa paikan MM-kisoista, yhdeksän muuta valitaan ranking -pisteiden perusteella. Tämä tarkoittaa, että ensi kesänä tulen kiertämään lähes kaikki maailman cupin pistekilpailut. Ranking -pisteiden keräys alkaa 1.6.2015 ja kestää vuoden. Jokaisessa kilpailussa on onnistuttava. Vaikka kilpailu Paralympia-paikoista tulee olemaan kovaa, odotan innolla!
Tervetuloa matkaani mukaan kohti Rio de Janeiron Paralympialaisia! :)
uusi valmennussuhde. - postauksessani pohdin aloittamisen vaikeutta. Sain tekstiini liittyen sähköpostin, joka meni näin (julkaistu henkilön luvalla):
"...olen ollut kaksi vuotta tekemättä mitään. Tai no, mitä arjessa tullut liikuttua. Ennen harrastin jalkapalloa 5-6 kertaa viikossa, ja fyysinen kuntoni oli mainio. Loukkaantumisen jälkeen ei urheilu enää vain kiinnostanut. Sinun on helppo aloittaa juoksu taas murtuman jälkeen, kun fyysinen kuntosi on niin hyvä. Toista se on niillä, joiden kunto on pohjalla. Alkaminen on niin paljon vaikeampaa..."
Viestissä oli monta hyvää pointtia. Tietysti minun on helpompi jatkaa juoksu -harjoittelua murtuman parantumisen jälkeen, mutta olen tehnyt sen eteen töitä. Vaihtoehtonani oli pitää kymmenen viikon loma treenamisesta, mutta tiesin, että sen jälkeen aloittaminen olisi ollut entistä vaikeampaa. Tämän takia olen soveltanut liikuntaa entisestään, ja pitänyt kuntoani yllä. Eihän se helppoa, tai aina niin mielekästä, ole ollut, kun toimivia jalkoja ei ole löytynyt.
Koen, että olen joskus aloittanut aika alusta, ja tuntenut todella sen aloittamisen vaikeuden. Ennen sairastumistani olin fyysisesti hyväkuntoinen, ryhmäni parhaimpia telinevoimistelijoita ja muutenkin liikunnallisesti lahjakas. Uimaan opin jo 4-vuotiaana, oikeasti. Itse luulin osaavani aina. ;) Yleensä uintisuoritukseni päättyi kuitenkin siihen, että äiti veti minut hiuksista ylös altaan pohjasta. Olin erittäin vihainen, hän pilasi suoritukseni. Mihin tämä itsevarmuus on kadonnut??
Elämäni kuitenkin muuttui sairastuttuani. Sairaala-jaksoni kesti kokonaisuudessaan yli kaksi vuotta. Kuntoni oli tämän jälkeen aivan pohjalla.
Tästä se oma urheilu-urani on alkanut.
Vammaisurheilija -polkuni on siis lähtenyt kuvan kunnosta. Meni yli kolme vuotta, ennen kuin olin fyysisesti siinä kunnossa, että jaksoin arkielämäni kunnolla. Pidemmät matkat liikuin rattaissa, lyhyemmät kävellen, kunhan kävelyn taas opin. Uida jaksoin alle 15m. Itselleni vaikeampaa oli hyväksyä erittäin huono kuntoni, kuin raajan menetys. En ollut enää hyväkuntoinen telinevoimistelija.
Tietysti nyt minun on helppo huokaista, kun olen saavuttanut sen fyysisen kunnon, mitä minulla oli ennen vammautumistani. Siihen tarvittiin kymmenen vuotta pitkäjänteistä harjoittelua. Työtä on kuitenkin vielä jäljellä, kun tavoitteeni on saavutta huippukunto. Kunto, joka vaaditaan siihen,että voin saavuttaa unelmani.
- Liisa
Suuret onnittelut Kaisalle pitkän matkan MM-hopeasta!
Nuorten Paralympia- leiri on takana, ja hengissä selvitty. Paluu arkeen suoritettu ja all-inclusive- ranneke luovutettu. Vaikka treenitunteja tuli itselläni melkein enemmän kuin nukuttuja tunteja, jäi leiristä erittäin positiivinen mielikuva.
Yleensä kerron elämästäni ja treeneistäni tekstin muodossa, mutta nyt tulee poikkeus. Leirillä en
ehtinyt kirjoittaa teille kuulumisia, joten päätin kuvata leiripäivääni. Ensi kertalaisena tulos ei tietystikään ole tyydyttävää, mutta ensi kerralla parempi.
Videossa pääsette seuraamaan kolmatta leiripäivääni. Pahoittelen, että äänenvoimakkuus vaihtelee!
Kotiin matkustaessani mietin leirien tärkeyttä urheilijalle ja sitä, mitä se minulle juuri merkitsee. Tarvitaanko leirejä menestykseen? Onko leireily kehityksen edellytys?
Paralympia -leiri oli kestoltaan lyhyt, ainakin minusta. Pisin leirini on ollut kestoltaan 2kk, lyhin pari päivää. Leiripäiviä vuodessa kertyy keskimäärin 70-80. Leiriseurani on ollut monipuolinen; oman urheiluseuran treenaajat, maajoukkuekaverini, vastustajani sekä paralympia- ryhmän ihmiset. Jokainen leiri on ollut erilainen, omalla tavalla kehittävä.
Leirien tärkeys urheilijalle riippuu ensi sijaisesti lajista, ja sen vaatimista olosuhteista. Hiihtäminen vaatii lunta. Leirin tarkoituksena on tässä tapauksessa päästä treenaamaan optimaalisissa olosuhteissa. Itse lähdin Sierra Nevadaan (2.5km korkeuteen) viime syksynä paikan sijainnin takia.Tämä oli ainoa leirini, jonne lähdin pelkästään olosuhteiden vuoksi.
Toinen syy leireilylleni on vaihtelu. Lajit, jotka vaativat paljon treenitunteja, vaativat myös paljon aikaa treenipaikoissa. Treenipaikat ovat usein kuin toinen koti. On mukava päästä uusiin ympäristöihin. Itse en ole seitsemän vuoteen käynyt yhdelläkään lomamatkalla. Pari viikkoa vuodesta vietän lomaa, jonka haluan viettää Suomessa, kotona.
Kolmas syy leireilylleni on treeniseura. 95% treeneistäni suoritan yksin tai vammattomien kanssa. Aijemmassa postauksessani totesin, että vammaisurheilijan huipulle pääseminen vaatii Suomessa usein integroitumista vammattomien harjoitusryhmiin, ainakin vielä. Vammattomien kanssa treenaaminen on ollut oman kehitykseni avaintekijöitä, mutta myös haittatekijä. Olen yrittänyt pysyä muiden mukana, välillä jopa niin paljon, että siitä on ollut enemmän haittaa kuin hyötyä. Paralympia- leirin tarkoituksena oli ehdottomasti treeniseura. Siellä vammainen urheilija on kaikkea muuta kuin poikkeus.
Leireilyssä on plussa myös se, että pystyt keskittymään pelkästään urheiluun. Arjen tuomat haittatekijät on yritetty minimoida.
Vaikka leireily kuulostaa nyt ihanalta, rentouttavalta ja lomalta, sitä se ei todellakaan ole. Todellisuudessa se on erittäin raskasta sekä fyysisesti että henkisesti. Sierra Nevadassa vietimme yli kuukauden eristyksissä muusta maailmasta. Keskellä ei mitään, aika kului pelkästään treenaamalla, puoli yhdeksän uutiset olivat päivän kohokohta ( ainoa ohjelma, mikä nettitv:stä näkyi). Treenitunteja leireillä kertyy 6-8 tuntia/pvä, loppuaika kuluu seuraavaan treeniin valmistautuessa tai palautumisessa. Aurinkotuoleja tai kaupunkia emme yleensä näe.
Monia syitä on leireilyn puolesta, mutta on muistettava, että todellinen työ kehityksen eteen tehdään arjessa. Ei auta, jos treenaat leireillä kunnolla, mutta arjessa treenisi on kuraa. Leirit ovat vain plussaa. Kehitystä tuo keskiarvo. Mitä paremmallla keskiarvolla pystyt treenejä kauden aikana tekemään, sitä parempi tulos. Jos teet treenin 95 prosenttisesti, saat siitä 50% hyödyn. Huipulle pääseminen vaatii, että ylität itsesi jokaisessa treenissä ja annat itsestäsi 100 prosenttia. Näin pystyt olemaan parempi kuin vastustajasi, muuten annat hänelle etumatkaa. Jokainen treenipäivä vaikuttaa kehitykseesi ja sitä kautta menestykseesi. Työelämässä on aivan sama juttu. He menestyvät, jotka haluavat kehittyä ja tekevät sen eteen töitä 100%:sti. Treenikeskiarvon lisäksi menestyminen vaatii motivaatiota. Motivaatio edellyttää tavoitteita. Tavoite on oltava realistinen. Liian suuri tavoite laskee motivaatiota ja sen seurauksena treenikeskiarvoa. Arkielämässä sama juttu. Tässä esimerkki(syntyi leirillä :)):
Mies näkee kaupungilla täydellisen naisen. Tavoite on saada siitä kumppani(->motivaatio) Samalla mies huomaa, että on pukeutunut huonoimpiin vaatteisiinsa(-> tavoite suurenee). Naisen viereen astelee aviomies(-> tavoite suurenee entisestään, motivaatio laskee). Mies tajuaa olevansa itsekin naimisissa(-> tavoite on liian suuri, motivaatio nollissa, ei viitsi edes yrittää).
Paralympialeiri sisälsi oman lajin treenausta pääasiassa, mutta yhteistä tekemistäkin mahtui leiriohjelmaan. Mitä muutakaan urheilijat voivat yhdessä tehdä kuin urheilla. Yhteisinä urheilumuotoina olivat: kelkkajääkiekko, hiihto ja luistelu.
Itse en ole jäällä ollut 15 vuoteen. Inhoan jäätä. Luistimet ovat viimeksi ollut jalassa 6 vuotiaana, kun molemmat jalat olivat tallella. Reisiproteesin käyttäjälle luistelu ei ole helpoimpia urheilumuotoja. Painoa proteesijalalle on vaikea laittaa polven ollessa koukussa, koska polven hallinta on erittäin heikkoa.Olihan sitä silti testattava. Ensimmäinen ongelma oli, että en meinannut päästä edes jäälle, koska luistimien kanssa oli erittäin vaikea kävellä. Toinen haaste oli pysyä pystyssä ja kolmas oli: miten päästä ETEENPÄIN? Jos ei pysty toiselle jalalle laittamaan painoa, miten liikkua yhdellä jalalla? Avuksi oli otettava kädet, joille painoa pystyi siirtämään vammattoman jalan potkaistaessa) Tässäpä tulos: (kuvan laatu on erittäin huono, johtuen huonosta mallista ja kuvaajasta. Kummallakin oli vaikeuksia pysyä pystyssä. Lopussa näkyy hieman paremmin.)
Toinen yhteinen urheilumuoto oli kelkkajääkiekko, joka on myös paralympialaji. Suomella ei tosin ole joukkuetta. Tässä kuitenkin videota lajista( Sochin finaaliottelu):
Laji on erittäin haastava, mutta hauska. Haastetta tuo se, että kelkka on vaikea pitää tasapainossa. Yhtä vaikeata kuin luistimillakin. Toinen haaste on se, että mailan pätkillä pitää ensinnäkin pelata, mutta myös liikkua ja jonkin verran ohjatakin.
Kolmas laji oli hiihto. Hiihto etenee tasatahtia työntämällä. Paino on lähes kokonaan vammattomalla jalalla, koska polvien ollessa taas koukussa, painoa ei proteesipuolelle ole helppo laittaa. Lopetimme treenin sprinttikisalla, 400m. Tässäpä minun maalisuorani: ( olen mustapukuinen, pystyhiihtäjä, joka kaatuu heti kuvauksen alkaessa)
400m aikana kaaduin vain kerran, ja tietysti loppusuoran alkaessa, kun päätin ottaa loppukirin. Yritystä ainakin oli, mutta hiihtäjää minusta ei tule. ;)
Treenisyklissäni viikko 9 oli kevyt viikko. Maitohappotesti, kynnystesti ja pari kovaa treeniä tekivät kevyestä viikosta kuitenki voimia kuluttavan. Uudelle, kovalle viikolle starttaaminen oli näin ollen rankempaa, mitä olisin toivonut. Leposyke oli normaalia korkeampi ja koko kroppa tuntui olevan solmussa.
Yleensä vietän lepopäivää vain joka toinen viikko tai joka kolmas viikko. Tänään oli kuitenkin levon aika. Ensi viikonloppuna lähden nuorten Paralympialeirille, joka tietää paljon treenitunteja. Itse yritän käyttää leirit mahdollisimman hyvin hyödyksi. Leiri antaa urheilijalle optimaaliset olosuhteet keskittyä vain itse treenaamiseen.Keskitytään kuitenkin tässä postauksessa tämän viikon treeneihin ja itse lajiin: paratriatloniin.
Vammaisurheilussa vammat jaetaan luokkiin. Urheilijan luokka perustuu siihen, kuinka paljon hänen vammansa "haittaa" suoritusta. Paratriathlonissa on tällä hetkellä 6 luokkaa:
LIIKUNTAVAMMAISET:
TR1: pyörätuolikäyttäjät: pyöräilyosuus käsipyörällä ja juoksuosuus kelaten TR2: Aputaatiot, polven yläpuolelta: pyöräilyosuus pyörällä ja juoksuosuus: sauvoilla tai proteesilla
TR3. CP-vammaiset, amputaatiot (molemmat jalat polvien alapuolelta) yms: pyöräilyosuus pyörällä ja juoksuosuudella saa käyttää sauvoja.
TR4. Käsiamputoidut ja -vammaiset: Osuudet suoritetaan kuten vammattomat.
TR5. Amputaatiot: polven alapuolelta. Juoksuosuus suoritetaan proteesilla. Jussi Lotvosen luokka.
NÄKÖVAMMAISET:
TR6A: Täysin sokeat. Osuuksilla opas, joka on oltava samaa sukupuolta.
TR6B: Heikko näköiset: Osuuksilla opas, joka on oltava samaa sukupuolta.
Kaikki luokkia yhdistävä tekijä on, että uintiosuudella ei apuvälineitä saa käyttää. Kilpailuissa kaikki luokat lähtevät samassa startissa, mutta pisteet ja mitalit jaetaan luokittain. Mitä alhaisempi luokka( TR1-->TR6) sitä enemmän vamma haittaa suoritusta eli TR5 ovat liikuntavammaisista lievimpiä.
Oma luokkani on siis TR2. Luokassani juoksuosuus on suoritettava proteesilla tai sauvoilla. Valinta näiden liikkumismuotojen välillä riippuu tyngän pituudesta ja rahasta. Jos amputaatio on tehty läheltä polvea, urheilijat usein liikkuvat proteesilla, koska oman reiden voimaa on mahdollista käyttää, mutta jos tynkä on alle 15cm, kuten minulla, proteesijuoksu ei ehkä ole nopein liikkumismuoto. Sauvottelu vaatii hyvää ylävartalon voimatasoa sekä vammattoman jalan ponnistusvoimaa. Raha on myös yksi valintakriteeri. Juoksuproteesit maksavat n. 15-25 000e.
Tässä vaiheessa monet jo varmaan miettivät, mitä "sauvottelujuoksu" oikein on. Tässä kuvamateriaalia treeneistäni: (Tässä vauhti on 155HR:n sykealuetta vastaava)
Jos sauvottelujuoksun laittaa osiin, voi sen ajatella näin:
1. sauvat mahdollisimman eteen
2. jalalla ponnistus, vartalon ja jalan vienti sauvojen eteen
3. välihyppy. Välihypyn tarkoituksena on antaa käsille aikaa siirtyä eteen. Välihypyn optimaalinen suoritus olisi mahdollimman lähellä maanpintaa (ÄLÄ siis hyppää liikaa ylöspäin) sekä hieman eteenpäin.
Käsien kannalta tämä vaatii sitä, että pystyy kannattelemaan oman kehon painoa. Lapojen tuki on erittäin tärkeä. Vältettävä hartioiden nousua ( vertaa vaikka dippien tekemistä salilla. Helposti hartiat nousee ylös, kun laskeudut alemmas.). Tässä vielä kuvamateriaalia lähempää:
Juoksu on siis mahdollista, jos osaa vain soveltaa. Juoksun kriteerinä on, että molemmat jalat ovat välillä yhtä aikaa ilmassa. Tämähän siis toteutuu! ;)
