Paralympia -leiri oli kestoltaan lyhyt, ainakin minusta. Pisin leirini on ollut kestoltaan 2kk, lyhin pari päivää. Leiripäiviä vuodessa kertyy keskimäärin 70-80. Leiriseurani on ollut monipuolinen; oman urheiluseuran treenaajat, maajoukkuekaverini, vastustajani sekä paralympia- ryhmän ihmiset. Jokainen leiri on ollut erilainen, omalla tavalla kehittävä.
Leirien tärkeys urheilijalle riippuu ensi sijaisesti lajista, ja sen vaatimista olosuhteista. Hiihtäminen vaatii lunta. Leirin tarkoituksena on tässä tapauksessa päästä treenaamaan optimaalisissa olosuhteissa. Itse lähdin Sierra Nevadaan (2.5km korkeuteen) viime syksynä paikan sijainnin takia.Tämä oli ainoa leirini, jonne lähdin pelkästään olosuhteiden vuoksi.
Toinen syy leireilylleni on vaihtelu. Lajit, jotka vaativat paljon treenitunteja, vaativat myös paljon aikaa treenipaikoissa. Treenipaikat ovat usein kuin toinen koti. On mukava päästä uusiin ympäristöihin. Itse en ole seitsemän vuoteen käynyt yhdelläkään lomamatkalla. Pari viikkoa vuodesta vietän lomaa, jonka haluan viettää Suomessa, kotona.
Kolmas syy leireilylleni on treeniseura. 95% treeneistäni suoritan yksin tai vammattomien kanssa. Aijemmassa postauksessani totesin, että vammaisurheilijan huipulle pääseminen vaatii Suomessa usein integroitumista vammattomien harjoitusryhmiin, ainakin vielä. Vammattomien kanssa treenaaminen on ollut oman kehitykseni avaintekijöitä, mutta myös haittatekijä. Olen yrittänyt pysyä muiden mukana, välillä jopa niin paljon, että siitä on ollut enemmän haittaa kuin hyötyä. Paralympia- leirin tarkoituksena oli ehdottomasti treeniseura. Siellä vammainen urheilija on kaikkea muuta kuin poikkeus.
Leireilyssä on plussa myös se, että pystyt keskittymään pelkästään urheiluun. Arjen tuomat haittatekijät on yritetty minimoida.
Vaikka leireily kuulostaa nyt ihanalta, rentouttavalta ja lomalta, sitä se ei todellakaan ole. Todellisuudessa se on erittäin raskasta sekä fyysisesti että henkisesti. Sierra Nevadassa vietimme yli kuukauden eristyksissä muusta maailmasta. Keskellä ei mitään, aika kului pelkästään treenaamalla, puoli yhdeksän uutiset olivat päivän kohokohta ( ainoa ohjelma, mikä nettitv:stä näkyi). Treenitunteja leireillä kertyy 6-8 tuntia/pvä, loppuaika kuluu seuraavaan treeniin valmistautuessa tai palautumisessa. Aurinkotuoleja tai kaupunkia emme yleensä näe.
Monia syitä on leireilyn puolesta, mutta on muistettava, että todellinen työ kehityksen eteen tehdään arjessa. Ei auta, jos treenaat leireillä kunnolla, mutta arjessa treenisi on kuraa. Leirit ovat vain plussaa. Kehitystä tuo keskiarvo. Mitä paremmallla keskiarvolla pystyt treenejä kauden aikana tekemään, sitä parempi tulos. Jos teet treenin 95 prosenttisesti, saat siitä 50% hyödyn. Huipulle pääseminen vaatii, että ylität itsesi jokaisessa treenissä ja annat itsestäsi 100 prosenttia. Näin pystyt olemaan parempi kuin vastustajasi, muuten annat hänelle etumatkaa. Jokainen treenipäivä vaikuttaa kehitykseesi ja sitä kautta menestykseesi. Työelämässä on aivan sama juttu. He menestyvät, jotka haluavat kehittyä ja tekevät sen eteen töitä 100%:sti. Treenikeskiarvon lisäksi menestyminen vaatii motivaatiota. Motivaatio edellyttää tavoitteita. Tavoite on oltava realistinen. Liian suuri tavoite laskee motivaatiota ja sen seurauksena treenikeskiarvoa. Arkielämässä sama juttu. Tässä esimerkki(syntyi leirillä :)):
Mies näkee kaupungilla täydellisen naisen. Tavoite on saada siitä kumppani(->motivaatio) Samalla mies huomaa, että on pukeutunut huonoimpiin vaatteisiinsa(-> tavoite suurenee). Naisen viereen astelee aviomies(-> tavoite suurenee entisestään, motivaatio laskee). Mies tajuaa olevansa itsekin naimisissa(-> tavoite on liian suuri, motivaatio nollissa, ei viitsi edes yrittää).
Paralympialeiri sisälsi oman lajin treenausta pääasiassa, mutta yhteistä tekemistäkin mahtui leiriohjelmaan. Mitä muutakaan urheilijat voivat yhdessä tehdä kuin urheilla. Yhteisinä urheilumuotoina olivat: kelkkajääkiekko, hiihto ja luistelu.
Itse en ole jäällä ollut 15 vuoteen. Inhoan jäätä. Luistimet ovat viimeksi ollut jalassa 6 vuotiaana, kun molemmat jalat olivat tallella. Reisiproteesin käyttäjälle luistelu ei ole helpoimpia urheilumuotoja. Painoa proteesijalalle on vaikea laittaa polven ollessa koukussa, koska polven hallinta on erittäin heikkoa.Olihan sitä silti testattava. Ensimmäinen ongelma oli, että en meinannut päästä edes jäälle, koska luistimien kanssa oli erittäin vaikea kävellä. Toinen haaste oli pysyä pystyssä ja kolmas oli: miten päästä ETEENPÄIN? Jos ei pysty toiselle jalalle laittamaan painoa, miten liikkua yhdellä jalalla? Avuksi oli otettava kädet, joille painoa pystyi siirtämään vammattoman jalan potkaistaessa) Tässäpä tulos: (kuvan laatu on erittäin huono, johtuen huonosta mallista ja kuvaajasta. Kummallakin oli vaikeuksia pysyä pystyssä. Lopussa näkyy hieman paremmin.)
Toinen yhteinen urheilumuoto oli kelkkajääkiekko, joka on myös paralympialaji. Suomella ei tosin ole joukkuetta. Tässä kuitenkin videota lajista( Sochin finaaliottelu):
Kolmas laji oli hiihto. Hiihto etenee tasatahtia työntämällä. Paino on lähes kokonaan vammattomalla jalalla, koska polvien ollessa taas koukussa, painoa ei proteesipuolelle ole helppo laittaa. Lopetimme treenin sprinttikisalla, 400m. Tässäpä minun maalisuorani: ( olen mustapukuinen, pystyhiihtäjä, joka kaatuu heti kuvauksen alkaessa)
400m aikana kaaduin vain kerran, ja tietysti loppusuoran alkaessa, kun päätin ottaa loppukirin. Yritystä ainakin oli, mutta hiihtäjää minusta ei tule. ;)
Leirin loppusaldona oli: 19h treeniä, kesto 3,5päivää.
- Liisa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti