Lapsena yöt olivat pelottavaa aikaa. Möröt vaanivat sänkyjemme alla, hammaspeikko söi hampaamme, noidat tanssivat unissamme. Aikuisena hirviöt ovat erilaisia. Itseluottamuksen puutetta, epäröintiä, katumusta… Huomaamme vielä vanhoina ja viisaina pelkäävämme pimeää.
Pelko on läsnä myös huippu-urheilussa. Ennen kilpailusuoritusta pelkäämme epäonnistumista tai itse suoritusta. Maalissa mielihyvä valtaa kehomme, olemme selviytyneet. Uintiuraltani muistan monta starttia, joita ennen ajattelin: ” En enää koskaan ui nelosta!”. Maalissa hyvänolon tunne oli kuitenkin ainutlaatuista, vaikkei suoritus olisikaan ollut paras mahdollinen. Tunne on niin suuri, ettei sitä korvaa hyvä ruoka tai muu mielihyvää tuottava asia. Urheilijan aivot alkavat vaatia tätä tunnetta, ja samalla motivoivat meitä treenaamaan. Vuosittain, kun itse pidän pari viikkoa harjoittelutaukoa, huomaan olevani erittäin riippuvainen treenien tuomaan mielihyvän tunteeseen. Olen koukussa.
Sen lisäksi, että olemme addikteja, olemme myös uhkapelaajia. Laitamme ison efortin, panoksen, tietämättä siitä voittammeko. Todennäköisyys, että saamme kaikki rahat takaisin, mitä olemme peliin laittaneet, on pieni. Erittäin harva jää plussalle. Säilyttämällä ilon ja hauskuuden harjoittelussa, pystymme kuitenkin nostamaan onnistumisen todennäköisyyttä merkittävästi.
Monet, ei-huippu-urheilijat, miettivät: ” Miksi urheilu-uran lopettaminen voi olla niin vaikeaa?”. Noh, onhan alkoholistinkin vaikea lopettaa juominen tai peliriippuvaisen pelaaminen. Yhdistä nämä vielä. Yksi syy, miksi entiset huippu-urheilijat lopettavat urheilun täysin uran jälkeen on, ettei urheilla pystytä vain silloin tällöin. Se on ON tai OFF. Alkoholistinkin on vaikea juoda vain silloin tällöin.
Urheilu-uran lopettamiseen oman haasteensa tuo, että se on osa identiteettiä. Luopuessasi huippu-urheilu-urastasi annat pois myös osan itseäsi. Tyhjä tila on vaikea täyttää. Et osaa vastata edes itsellesi, mitä seuraavaksi. Et myöskään kykene vastaamaan: ” En tiedä!”, kun sinulta kysytään tulevaisuuttasi ex-urheilijana. Olethan aina ollut tavoitteellinen, ja kova tekemään töitä. Vaikka suunnittelemme, ja asetamme tavoitteita, elämme silti hetkessä. Tällä hetkellä itsestäni tuntuu, ettei sillä ole mitään väliä, onko ainut luuta sisältävä jalkani kunnossa urheilu-uran jälkeen, mutta kunhan se on maaliskuussa ja kestää urheilu-urani.
Tarkoitukseni ei ole lopettaa urheilu-uraa vielä vuosiin, vaikka kyseisestä aiheesta hieman kirjoitinkin. Olen itse sukumme ainoita huippu-urheilijoita. Olen kulkenut omia polkujani jo pienestä pitäen, ollut erilainen monella tapaa. Vaikka tuki on ihailtavaa, ymmärrystä huippu-urheilijan ajatusmaailmasta ei löydy. Olen monta kertaa miettinyt, onko aivoni muuttuneet urheilun myötä, koska ajatusmaailmani poikkeaa ei-urheilijoista. Eihän kukaan täysjärkinen laittaisi yli 10 vuoden palkkaansa yhteen lottoriviin? Sitä me urheilijat juuri teemme. Hullua.
- Liisa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti