addikti+uhkapelaaja=huippu-urheilija.

Lapsena yöt olivat pelottavaa aikaa. Möröt vaanivat sänkyjemme alla, hammaspeikko söi hampaamme, noidat tanssivat unissamme. Aikuisena hirviöt ovat erilaisia. Itseluottamuksen puutetta, epäröintiä, katumusta… Huomaamme vielä vanhoina ja viisaina pelkäävämme pimeää.

Pelko on läsnä myös huippu-urheilussa. Ennen kilpailusuoritusta pelkäämme epäonnistumista tai itse suoritusta. Maalissa mielihyvä valtaa kehomme, olemme selviytyneet. Uintiuraltani muistan monta starttia, joita ennen ajattelin: ” En enää koskaan ui nelosta!”. Maalissa hyvänolon tunne oli kuitenkin ainutlaatuista, vaikkei suoritus olisikaan ollut paras mahdollinen. Tunne on niin suuri, ettei sitä korvaa hyvä ruoka tai muu mielihyvää tuottava asia. Urheilijan aivot alkavat vaatia tätä tunnetta, ja samalla motivoivat meitä treenaamaan. Vuosittain, kun itse pidän pari viikkoa harjoittelutaukoa, huomaan olevani erittäin riippuvainen treenien tuomaan mielihyvän tunteeseen. Olen koukussa.

Sen lisäksi, että olemme addikteja, olemme myös uhkapelaajia. Laitamme ison efortin, panoksen, tietämättä siitä voittammeko. Todennäköisyys, että saamme kaikki rahat takaisin, mitä olemme peliin laittaneet, on pieni. Erittäin harva jää plussalle. Säilyttämällä ilon ja hauskuuden harjoittelussa, pystymme kuitenkin nostamaan onnistumisen todennäköisyyttä merkittävästi.

Monet, ei-huippu-urheilijat, miettivät: ” Miksi urheilu-uran lopettaminen voi olla niin vaikeaa?”. Noh, onhan alkoholistinkin vaikea lopettaa juominen tai peliriippuvaisen pelaaminen. Yhdistä nämä vielä. Yksi syy, miksi entiset huippu-urheilijat lopettavat urheilun täysin uran jälkeen on, ettei urheilla pystytä vain silloin tällöin. Se on ON tai OFF. Alkoholistinkin on vaikea juoda vain silloin tällöin.

Urheilu-uran lopettamiseen oman haasteensa tuo, että se on osa identiteettiä. Luopuessasi huippu-urheilu-urastasi annat pois myös osan itseäsi. Tyhjä tila on vaikea täyttää. Et osaa vastata edes itsellesi, mitä seuraavaksi. Et myöskään kykene vastaamaan: ” En tiedä!”, kun sinulta kysytään tulevaisuuttasi ex-urheilijana. Olethan aina ollut tavoitteellinen, ja kova tekemään töitä. Vaikka suunnittelemme, ja asetamme tavoitteita, elämme silti hetkessä. Tällä hetkellä itsestäni tuntuu, ettei sillä ole mitään väliä, onko ainut luuta sisältävä jalkani kunnossa urheilu-uran jälkeen, mutta kunhan se on maaliskuussa ja kestää urheilu-urani.

Tarkoitukseni ei ole lopettaa urheilu-uraa vielä vuosiin, vaikka kyseisestä aiheesta hieman kirjoitinkin. Olen itse sukumme ainoita huippu-urheilijoita. Olen kulkenut omia polkujani jo pienestä pitäen, ollut erilainen monella tapaa. Vaikka tuki on ihailtavaa, ymmärrystä huippu-urheilijan ajatusmaailmasta ei löydy. Olen monta kertaa miettinyt, onko aivoni muuttuneet urheilun myötä, koska ajatusmaailmani poikkeaa ei-urheilijoista. Eihän kukaan täysjärkinen laittaisi yli 10 vuoden palkkaansa yhteen lottoriviin? Sitä me urheilijat juuri teemme. Hullua. 

- Liisa

urheiluvuosi 2014.

Vuosi 2014 on ollut opettavainen. En usko, että olen yhtään sen parempi urheilija tai ihminen, kuin olen ollut edellisinä vuosina, mutta jotain olen silti oppinut. HS:n video – haastattelussa sanoin: ``uskon, että olen viiden vuoden päästä yhtä hullu urheilija kuin nytkin”, pitää luultavammin paikkansa. Luonteelleni en voi mitään, mutta jotain voin silti oppia. Listasin kolme asiaa, jotka tulevat mieleeni urheiluvuodesta 2014.

1.      Älä leiki terveydellä

Lääkäri-ystäväni, työkaverini, sanoisi: ``Älä silitä leijonaa”. Se tarkoittaa, että vaikka kasvain on sievä, vaikka se on pieni, ja vaikka sen rajat on täydelliset, se on silti kasvain, silti vaarallinen, se voi purra. Luotamme liikaa onneen. Heitämme arpaa. Leikimme tulella. Se on ihmisen luonto. Kun kielletään koskemasta, me yleensä koskemme. Vastoin parempaa tietoa.  Ehkä me sisimmässämme kaivamme verta nenästämme.

Heinäkuussa sain sääriluun rasitusmurtuman. Vielä nyt, joulukuussa, voin todeta, ettei jalkani ole kunnossa. Pyörää aloin polkea parin viikon päästä diagnoosista, samoin uida. Lääkärin mukaan kaikkea saa tehdä, mikä ei tuota kipua. Juosta aloin lokakuussa, pienen kivun kanssa. Fyysinen kipu oli kuitenkin pientä henkisen kipuun verrattuna. Kuusi kuukautta on ehdottomasti ollut henkisesti rankka. Olen monta iltaa itkenyt äidilleni. Olen pystynyt treenaamaan hyvin, mutten 100%:sti. Olen yrittänyt sanoa itselleni, ettei 6kk:den EI-100%-treenaus, ole elämäni suurimpia menetyksiä, ja mahdollisuuteni RIO:on on realistiset. Alussahan sitä on aina toiveikas, kaikki tuntuu olevan saavutettavissa, ei menetettävissä. Kyvyttömyys hyväksyä menetys on mielenterveydenhäiriö, mutta mitä pidemmällä syksyä on menty, sitä kauempana RIO on. Riittääkö hyvä, muttei 100% treenaaminen maailman top10? En usko. 

2.      Suorituspaineet

Suorituspaineet ovat suunnattomat. Kilpailusuoritus on kuin teatteriesitys. Tunnelma on sama. Ihmisjoukko valmistautuu sitä varten, näyttämö laitetaan valmiiksi, käytetään pukuja, kaikkea on harjoiteltava, on oltava koreografia, kaikki johtaa hetkeen, jona esirippu nousee. Kun elämä olisikin vain kenraaliharjoitus. Voisimme harjoitella joka hetki, kunnes osaisimme asian. Valitettavasti jokainen päivä on oma esityksensä. Vaikka saamme tilaisuuden opetella, valmistautua, harjoitella, emme ole silti valmiita elämän suuriin hetkiin.

Olen viimeiset 6 vuotta harjoitellut yli 20h viikossa. Tehnyt töitä sen eteen, että joskus unelmastani tulisi totta. Syksyllä ymmärsin itsekin, että unelmani on lähempänä kuin koskaan. Samalla iski suorituspaineet. Jokainen treeni pitäisi olla täydellinen. Tietysti paniikkia lisäsi rasitusmurtuma, joka on vienyt voimia enemmän kuin uskottekaan. Kun lähemmäs 30h viikossa harjoittelee tiettyä hetkeä varten, muodostuu siitä pelottavan suuri, eikä ole koskaan valmis kohtaamaan sitä.  

3.      Täydellisyyttä ei ole

Tappio ei tule kysymykseen. Ei huippu-urheilijalla. Emme lähde treeneistä ennen kuin viimeinen henkäys on vedetty. Kova treeni on haaste, haastava treeni saa meidät ylös sängystä aamulla. Meitä ei helposti pelotella. Emme säpsähdä, emme anna periksi, emme varmasti antaudu. Ainakaan treeneissä.

Luovuttaminen ei ole vaihtoehto, vaikka todellisuus murskaa toiveemme, ja meidän on viimein antauduttava tosiasioiden edessä. Olemme hävinneet tämän päivän taiston, emme huomista sotaa. Antautuu täysin, unohtaa täysin, miksi alun perin edes taisteli.  

Olen perfektionisti, joka on mukana 0%:sti tai 100%. En mitään siltä väliltä. En jätä asioita kesken. Olen harvoin tyytyväinen tulokseen. Analysoin suoritustani, pystyn parempaan. Viimeisen vuoden aikana olen kuitenkin oppinut, etten saavuta täydellisyyttä koskaan. Välillä kannattaa lopettaa epäonnistumisten analysointi, ja olla tyytyväinen siihen, että pääsi maaliin.

Ennen kaikkea olen saavuttanut kolme uinnin Suomen mestaruutta, 2.sijan ITU:n maailman cupin kilpailussa ja päässyt juoksemaan (viimeiset 6kk hieman kehnosti, mutta kuitenkin). Ei huono urheilu – vuosi ollenkaan!

Hyvää joulua! :)

-          Liisa

huippu-urheilijan luonnevika.

Huippu-urheilijan keskeisiä luonteenpiirteitä on pyrkimys täydellisyyteen, ja epäonnistumisen pelko. Kyseisistä piirteistä on hyötyä, mutta myös pahimmissa tapauksissa haittaa. Itse olen kokenut molemmat puolet.

Lokakuussa aloitin työt Meilahdessa. Viimeisen parin kuukauden aikana olen oppinut itsestäni paljon. Pystyn sitoutumaan muuhunkin kuin urheiluun, osaan nauttia onnistumisista, muistakin kuin urheiluun liittyvistä, vaadin itseltäni täydellisyyttä myös työelämässä. Välillä olen miettinyt: Jääkö urheilu-urasta mitään käteen uran päättymisen jälkeen, upeita muistoja lukuunottamatta? Voin jo urheilu-urani alkupuolella sanoa, että kyllä. Olen oppinut aikatauluttamaan päiväni, kestämään pettymyksiä, tekemään pitkäjänteistä työtä, olemaan tehokas... Huippu-urheilijan elämä kasvattaa ja kehittää ihmistä suunnattomasti.

Vaikka huippu-urheilijan luonteenpiirteistä on hyötyä sekä urheilu- että työuralla, voi niistä olla haittaakin, itselleni ne aiheuttivat syömishäiriön.Urheilija pyrkii kontrolloimaan harjoitteluaan kaikilta osin, siihen kuuluu myös syömisen säätely. Mielessä on kuva täydellisyydestä, joka voi joskus olla kieroutunut tai järjetön. Täydellisyyttä ei koskaan saavuta, kun pääsee tavoitteeseen, asettaa aina uuden. 

Syömishäiriötä esiintyy 62 prosentilla olympiatason urheilijoista. Vaikka urheilijan "luonnevika" on hyöty, altistaa se myös tehokkaasti erilaisille mielenterveysongelmille. 

Itselläni syömishäiriö on ollut kontrollissa viimeiset neljä vuotta. Lähes kaksi vuotta olin kilpailematta. Voin yhtyä monikertaisen Ironman- voittajan Chrissie Wellingtonin sanoihin: " Syömishäiriön voittaminen mahdollisti koko potentiaalin. Pääsee tilaan, jossa voi olla tyytyväinen henkisesti, että fyysisesti. Se on hieno tunne. " 

Urheilijan luonnevika mahdollistaa menestymisen, mutta yhä useammilla se on menestymisen este. 

-Liisa