Itselläni arki on aika kiireistä, tai ainakin niin luulen. Toisaalta voisin tiivistää päiväni pariin lauseeseen, treeniä ja treeneihin valmistautumista. Ei kuulosta kiireiseltä. ;) Silti tuntuu, että yksikin ylimääräinen ohjelmanumero vie hirveästi energiaa.
Viime viikon tiistaina kävin Oulusta hakemassa uutta pyörääni. Lähdin aamu kuudelta Turusta ja palasin yöllä pyörän kanssa. Aamutreenin suoritin 3.50am. Vaikka herätys aamuihmisellekin oli hieman vaikea, tajusin lenkillä olevani älyttömän onnellinen. Aurinko nousi, ei ruuhkaa, kesäkuu ja mitä parasta; MINÄ juoksin.
Ihmisellä on tapana unelmoida asioista, jotka eivät ole sillä hetkellä mahdollisia, kuten itselläni on unelmana saavuttaa maailman paratriathlon kärki, joka nykyisellä kunnollani ei ole vielä mahdollista. Olen viimeiset viikot hehkuttanut jokaiselle juoksusta ja sen tuomasta ilosta. Tiedän, että vammattomille kyseinen taito on lähes itsestään selvyys. Tämän vuoksi en edes oleta heidän ymmärtävän kuinka hienolta se pitkästä aikaa tuntuu.
En usko, että kaikki amputoidut edes haaveilevat juoksemisesta. Itselleni juokseminen on kuitenkin aina ollut lähellä sydäntä. Ennen vammautumistani juoksin paljon, olin aina vauhdissa. Kuten Bio.:ssani totean, vaikka jalka lähti, ei se urheilullisuuttani vienyt. Näin ollen olen siitä asti haaveillut juoksemisesta. Tärkeintä on muistaa, että vammautuminen ei muuta luonnettasi, jos et itse sitä muuta. Ei raajan menetys tee sinusta laiskaa, vaan ihmisen, jolla on yksi raaja vähemmän.
Össur:in, tulevan sponsorini, slougan: Life Without Limitations on juuri se, mihin elämässäni pyrin. Näin ollen juoksujalkaterän saaminen ja juoksun oppiminen on ollut askel kohti tavoitettani. Olen varma siitä, ettei elämässä ole rajoituksia, jos ei niitä itse kehitä.
Nyt, kun kaikilla on mielessään kuva minusta kirmaamassa kesäauringossa, palataan takaisin Turkuun. Vaikka olen tällä hetkellä erittäin onnellinen, en pelkästään onnen kyyneleitä itke. Välillä tuntuu, ettei juoksu etene yhtään ja syke on yli 170 400m jälkeen. Sitähän se harjoittelu on, ala-ja ylämäkeä. En kuitenkaan voi olla tyytymätön, vaikka juoksu ei aina liikkuisi. Minä juoksen, se on pääasia! :)
Ensi lauantaina pidetään triathlonin sprinttimatkan Suomen mestaruus- kilpailut. Itse en starttiviivalla ole. En voi sanoa, ettenkö olisi hyvässä kunnossa. En myöskään voi sanoa olevani itselleni tarpeeksi hyvässä kunnossa. Näin ollen osallistun SM:hin vasta, kun koen itse olevani huippukunnossa. Ensi vuonna starttiviivalla nähdään.
Onnea jokaiselle SM-kilpailijalle! Ihmisen elimistö pystyy huimiin suorituksiin, jos annatte sille vain luvan! Rajoja ei ole, jos ette niitä itse kehitä.
- Liisa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti