Tunnen sit ku- ihmisiä. Niitä, jotka odottavat helpompaa, parempaa elämää, kuitenkaan tekemättä sen eteen mitään. Paralympia-leirillä ystäväni sanoi, että olin varmaan onnellinen, kun sain juoksujalkaterän. Tietysti olin, mutta ei juoksujalkaterä minun unelmaani toteuttanut, vaan mahdollisti. Unelmani on oppia juoksemaan, ei omistaa juoksujalkaterää.
En ole koskaan pelannut pienillä panoksilla. Olen ottanut riskejä, ja välillä jopa nauttinut palkinnoista. Lajivaihtoa tehdessäni en tiennyt mitä minua odottaa. Olin uinut seitsemän vuotta, ja pärjännyt kansan-ja kansainvälisesti. Motivaationi oli korkealla, mutta halusin nauttia elämästäni vieläkin enemmän, kaipasin haasteita.
Elän unelmaani, mutta ei elämäni silti sen helpompaa ole. Unelma elämäni ei ole helppoa, vaan monimutkaista. Sain juoksujalkaterän, harjoittelin ensimmäisellä viikolla 30 tuntia, jonka jälkeen juoksin 100m. Jatkoin harjoittelua, ja nyt, n. 200 harjoitustunnin jälkeen, olen saanut tuntea juoksun tuoman vapauden. Sen fiiliksen, josta olen melkein 15 vuotta haaveillut. Olen tehnyt töitä unelmani eteen, ja uskaltanut elää unelmaani.
Ystäväni kertoi, että hänestäkin olisi hieno saada juoksujalkaterä, ja juosta. Sanoin, että juoksujalkaterän ja juoksun väliin voit lisätä sanan HARJOITTELU. Mielestäni unelma on asia, jonka eteen olet valmis ja halukas tekemään töitä. Myös matka kohti unelmaasi on unelma elämää, mutta ei välttämättä helppoa.
Edellisessä postauksessa kerroin kipeytyneestä penikasta. Parin päivän lepo ei ole vielä auttanut, eikä jalka kestä juoksua. Patella-jänne on myös liikarasittunut Pajulahden mäkisestä maastosta.
Tätä minun unelma elämäni on. :)
 |
| Photographed: Rene Garmider |
- Liisa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti