urheiluvuosi 2014.

Vuosi 2014 on ollut opettavainen. En usko, että olen yhtään sen parempi urheilija tai ihminen, kuin olen ollut edellisinä vuosina, mutta jotain olen silti oppinut. HS:n video – haastattelussa sanoin: ``uskon, että olen viiden vuoden päästä yhtä hullu urheilija kuin nytkin”, pitää luultavammin paikkansa. Luonteelleni en voi mitään, mutta jotain voin silti oppia. Listasin kolme asiaa, jotka tulevat mieleeni urheiluvuodesta 2014.

1.      Älä leiki terveydellä

Lääkäri-ystäväni, työkaverini, sanoisi: ``Älä silitä leijonaa”. Se tarkoittaa, että vaikka kasvain on sievä, vaikka se on pieni, ja vaikka sen rajat on täydelliset, se on silti kasvain, silti vaarallinen, se voi purra. Luotamme liikaa onneen. Heitämme arpaa. Leikimme tulella. Se on ihmisen luonto. Kun kielletään koskemasta, me yleensä koskemme. Vastoin parempaa tietoa.  Ehkä me sisimmässämme kaivamme verta nenästämme.

Heinäkuussa sain sääriluun rasitusmurtuman. Vielä nyt, joulukuussa, voin todeta, ettei jalkani ole kunnossa. Pyörää aloin polkea parin viikon päästä diagnoosista, samoin uida. Lääkärin mukaan kaikkea saa tehdä, mikä ei tuota kipua. Juosta aloin lokakuussa, pienen kivun kanssa. Fyysinen kipu oli kuitenkin pientä henkisen kipuun verrattuna. Kuusi kuukautta on ehdottomasti ollut henkisesti rankka. Olen monta iltaa itkenyt äidilleni. Olen pystynyt treenaamaan hyvin, mutten 100%:sti. Olen yrittänyt sanoa itselleni, ettei 6kk:den EI-100%-treenaus, ole elämäni suurimpia menetyksiä, ja mahdollisuuteni RIO:on on realistiset. Alussahan sitä on aina toiveikas, kaikki tuntuu olevan saavutettavissa, ei menetettävissä. Kyvyttömyys hyväksyä menetys on mielenterveydenhäiriö, mutta mitä pidemmällä syksyä on menty, sitä kauempana RIO on. Riittääkö hyvä, muttei 100% treenaaminen maailman top10? En usko. 

2.      Suorituspaineet

Suorituspaineet ovat suunnattomat. Kilpailusuoritus on kuin teatteriesitys. Tunnelma on sama. Ihmisjoukko valmistautuu sitä varten, näyttämö laitetaan valmiiksi, käytetään pukuja, kaikkea on harjoiteltava, on oltava koreografia, kaikki johtaa hetkeen, jona esirippu nousee. Kun elämä olisikin vain kenraaliharjoitus. Voisimme harjoitella joka hetki, kunnes osaisimme asian. Valitettavasti jokainen päivä on oma esityksensä. Vaikka saamme tilaisuuden opetella, valmistautua, harjoitella, emme ole silti valmiita elämän suuriin hetkiin.

Olen viimeiset 6 vuotta harjoitellut yli 20h viikossa. Tehnyt töitä sen eteen, että joskus unelmastani tulisi totta. Syksyllä ymmärsin itsekin, että unelmani on lähempänä kuin koskaan. Samalla iski suorituspaineet. Jokainen treeni pitäisi olla täydellinen. Tietysti paniikkia lisäsi rasitusmurtuma, joka on vienyt voimia enemmän kuin uskottekaan. Kun lähemmäs 30h viikossa harjoittelee tiettyä hetkeä varten, muodostuu siitä pelottavan suuri, eikä ole koskaan valmis kohtaamaan sitä.  

3.      Täydellisyyttä ei ole

Tappio ei tule kysymykseen. Ei huippu-urheilijalla. Emme lähde treeneistä ennen kuin viimeinen henkäys on vedetty. Kova treeni on haaste, haastava treeni saa meidät ylös sängystä aamulla. Meitä ei helposti pelotella. Emme säpsähdä, emme anna periksi, emme varmasti antaudu. Ainakaan treeneissä.

Luovuttaminen ei ole vaihtoehto, vaikka todellisuus murskaa toiveemme, ja meidän on viimein antauduttava tosiasioiden edessä. Olemme hävinneet tämän päivän taiston, emme huomista sotaa. Antautuu täysin, unohtaa täysin, miksi alun perin edes taisteli.  

Olen perfektionisti, joka on mukana 0%:sti tai 100%. En mitään siltä väliltä. En jätä asioita kesken. Olen harvoin tyytyväinen tulokseen. Analysoin suoritustani, pystyn parempaan. Viimeisen vuoden aikana olen kuitenkin oppinut, etten saavuta täydellisyyttä koskaan. Välillä kannattaa lopettaa epäonnistumisten analysointi, ja olla tyytyväinen siihen, että pääsi maaliin.

Ennen kaikkea olen saavuttanut kolme uinnin Suomen mestaruutta, 2.sijan ITU:n maailman cupin kilpailussa ja päässyt juoksemaan (viimeiset 6kk hieman kehnosti, mutta kuitenkin). Ei huono urheilu – vuosi ollenkaan!

Hyvää joulua! :)

-          Liisa

huippu-urheilijan luonnevika.

Huippu-urheilijan keskeisiä luonteenpiirteitä on pyrkimys täydellisyyteen, ja epäonnistumisen pelko. Kyseisistä piirteistä on hyötyä, mutta myös pahimmissa tapauksissa haittaa. Itse olen kokenut molemmat puolet.

Lokakuussa aloitin työt Meilahdessa. Viimeisen parin kuukauden aikana olen oppinut itsestäni paljon. Pystyn sitoutumaan muuhunkin kuin urheiluun, osaan nauttia onnistumisista, muistakin kuin urheiluun liittyvistä, vaadin itseltäni täydellisyyttä myös työelämässä. Välillä olen miettinyt: Jääkö urheilu-urasta mitään käteen uran päättymisen jälkeen, upeita muistoja lukuunottamatta? Voin jo urheilu-urani alkupuolella sanoa, että kyllä. Olen oppinut aikatauluttamaan päiväni, kestämään pettymyksiä, tekemään pitkäjänteistä työtä, olemaan tehokas... Huippu-urheilijan elämä kasvattaa ja kehittää ihmistä suunnattomasti.

Vaikka huippu-urheilijan luonteenpiirteistä on hyötyä sekä urheilu- että työuralla, voi niistä olla haittaakin, itselleni ne aiheuttivat syömishäiriön.Urheilija pyrkii kontrolloimaan harjoitteluaan kaikilta osin, siihen kuuluu myös syömisen säätely. Mielessä on kuva täydellisyydestä, joka voi joskus olla kieroutunut tai järjetön. Täydellisyyttä ei koskaan saavuta, kun pääsee tavoitteeseen, asettaa aina uuden. 

Syömishäiriötä esiintyy 62 prosentilla olympiatason urheilijoista. Vaikka urheilijan "luonnevika" on hyöty, altistaa se myös tehokkaasti erilaisille mielenterveysongelmille. 

Itselläni syömishäiriö on ollut kontrollissa viimeiset neljä vuotta. Lähes kaksi vuotta olin kilpailematta. Voin yhtyä monikertaisen Ironman- voittajan Chrissie Wellingtonin sanoihin: " Syömishäiriön voittaminen mahdollisti koko potentiaalin. Pääsee tilaan, jossa voi olla tyytyväinen henkisesti, että fyysisesti. Se on hieno tunne. " 

Urheilijan luonnevika mahdollistaa menestymisen, mutta yhä useammilla se on menestymisen este. 

-Liisa

driving force.

Miten suunnitella elämänsä, jos koko ajan pitää tarttua hetkeen? Jos tarttuisimme jokaiseen hetkeen, ei olisi huippu-urheilijoita. Kuka jaksaisi vuosia pitkäjänteistä treenaamista? Hetkessä eläminen veisi kaiken aikamme. Mitä se sitten tarkoittaakin. Elämää on kuitenkin elettävä. Joka aamu täytyy valita... mennä eteenpäin säästä huolimatta, tai sulkea verhot, ja jättää päivän kokematta.

Urheilijalta usein kysytään, mikä on hänen ns. " driving force". Minun driving force:ni on ehdottomasti tavoiteeni, unelmani. Se antaa syyn jatkaa eteenpäin, kehittyä ja rääkätä itseäni loppuun asti. Kuvittelen, että unelmani on pitkien portaiden päässä. Sinne ei edes välttämättä näe. Rappusia on yhtä monta kuin päiviä Rio de Janeiron paralympialaisiin, unelmaani. Jokainen päivä on mahdollisuus kiivetä yksi rappunen ylöspäin. Ylöspäin pääsen, jos teen treenin hyvin, keskityn palautumiseen ja pidän tahdon yllä. Jokainen päivä ratkaisee, pääsenkö ylös asti. Mitä, jos jää pari porrasta jäljelle? En usko, että paralympialaisia siirrettäisiin minun takiani. Ajatus siitä, että tämä päivä ratkaisee, saa minut tekemään parhaani jokaisena päivänä, jokaisessa treenissä.

Urheilijan pitää asettaa tavoite. Ei riitä, että toteaa: "Teen parhaani, ja katsotaan mihin se riittää". Tavoitteen asettamisessa on kolme pointtia (Kuulostaa ihan Stubbin lauseelta ;)):

1. Tavoite on oltava mitattavissa. Juokset satametriä, muttet saa aikaa? Lisääkö se sinun motivaatiota? Ihmisen on vaikea tavoitella tunnetta.

2. Kirjoita tavoite ylös. Itselläni tavoite on taustakuvana. Sana RIO- lukee pyörässäni. Jos haluaa tavoitella jotain, pitää tietää mitä tavoitella. Samalla huomaamatta ohjelmoit itseäsi kohti tavoitetta.

3. Aseta deadline. Pitää olla aikataulu. Jos huomenna on tentti, teet tänään kovasti duunia. Jos ei ole aikataulua siirrät työtä koko ajan eteenpäin.

Elä elämää niin, ettei tarvi myöhemmin jossitella! Lähtökohdalla ei ole merkitystä, vaan sillä mitä haluat.



- Liisa

unelmaduuni, FTP- data ja ensi kauden kilpailukalenteri.

Tyypillinen keskustelun aihe on unelmat. Unelma loma. Unelma duuni. Unelma poikaystävä. Eilen illalla tajusin, kuinka paljon puhun unelmistani. Haluan aina enemmän. Pyrin olemaan parempi.

Ensimmäiselle luokalle mennessäni aloin jo puhumaan unelma-ammatistani. Haluan opiskella lääketiedettä. Koko 13 vuotta tähtäsin siihen, että joskus pääsisin lukemaan sitä, mitä halusin. Olin koulussa perusopiskelija, keskiarvo vaihteli kahdeksan molemmin puolin.

Minussa ei ole koskaan ollut humanistisen alan piirteitä. Äidinkielen prelistä en päässyt läpi, itse kirjoituksista kirjoitin huonoimman hyväksytyn, A:n. Muistan vieläkin prelin aiheet:

1. Pärjääkö maailmassa ilman korruptiota?

2. Miksi Lähi-itään ei saada rauhaa? 

3. Mihin tarvitsemme taivasta?

Ensimmäistä aihetta en ymmärtänyt, toista en voinut valita, koska en tiennyt mitä Lähi-idällä tarkoitetaan, kolmas oli siis valittava. Ensimmäinen ajatus oli: Jesus Christus. Seuraavaksi aloin moittia itseäni siitä, etten muistanut, miten fysiikassa taivas määritellään. Lopulta ajatus päättyi siihen, että kokonaisluku jaettuna äärettömällä on nolla. Tekstiä paperille tuli kolme lausetta. Itse kirjoituksissa sain kirjoitettua jopa puolitoista sivua. Tosin, isot marginaalit paperin sivuilla ja yläreunassa hieman auttoivat.

Olen porilainen luonnontieteilijä. Tuotan tekstiä, jos minulla on faktaa ja asiaa. Biologiasta, fysiikasta ja matematiikasta olen aina pitänyt. Kemiasta pidin, mutten sitä osannut. Ymmärsin vasta viisi kurssia lukiossa luettuani, että hiilivedyt sisältävät vain hiiltä ja vetyä. Oppimisnopeuteni oli niin hidas, etten olisi ehtinyt koskaan työelämään.  Maantietoa en ole koskaan ymmärtänyt, en vieläkään. Lukion maantiedon ykköskurssia yritin suorittaa kolme kertaa, ja lopulta pääsin läpi siskoni kirjoittaman Madagaskar- esitelmän ansiosta. Itse kokeessa sijoitin Afrikan vahingossa Euroopan korkeudelle eikä päiväntasaajan alapuolella ollut muita kuin pingviinejä.

Ylioppilaskirjoitusten jälkeen pääsin opiskelemaan Turun yliopistoon fysiologiaa ja genetiikkaa. Olin varma, ja olen vieläkin, että opiskelen unelma-ammattiini. Tai oikeastaan, olen tällä hetkellä unelma-ammatissani. Työskentelen Helsingin yliopistossa, optogenetiikan tutkimus -ryhmässä, ja samalla teen kandidaatin tutkielmaani. Tutkijan työ on erittäin lähellä urheilijan työtä: 90% pettymyksiä, 10% onnistumisia. Olen töiden ohella pystynyt hyvin treenaamaan. Olen viettänyt n. 20h viikossa Meilahdessa, sovittaen työtunnit treenien mukaan. Tuntuu erittäin oudolle, että unelmasta voi saada palkkaa. Tätä unelmaa jatkuu vuoden loppuun.

Treenit ovat kulkeneet hyvin. Vuorokauden viikosta olen saanut hikoilla. Kolmisen viikkoa sitten aloitin voimajakson, joten salillekin on päässyt pari kertaa viikossa. Eilen tein parin kuukauden tauon jälkeen FTP-testin pyörällä eli:

20min warm up

5*(1min fast high cadens +1min easy)

5min easy

5min 95% of max

10min easy

30min max

15min cool down

Tässä data: 

Testi-protokollan sykevaihtelut näkyy aika hyvin. Alempana näkyy keskiarvosykkeet numeroina.

30min max keskiarvo watit: 196, FTP-arvoksi: 4.73. (wattia/kg).

Eli ensimmäisen 35min keskiarvosyke 156, max 180.
5min 95% of max keskiarvo 185, max 191.
10min easy ka 162, max 191
30max ka 189, max 197
15min easy ka 170, max 197.

Ja nyt mietit, miten pystyn 30minuuttia sykkimään 189 keskiarvolla? Salaisuus on siinä, ettei ajattele mitään. Antaa jalkojen jauhaa. Itse en katso kelloa, sykettä tai watteja testin aikana. Ne eivät kerro, kuinka paljon sinä jaksat. Musiikit korville, ja antaa mennä.

Pari viikkoa sitten julkaistiin ensi kauden maailman cupin kilpailut. Kilpailut ovat siinä mielessä merkittäviä, että niissä jaetaan ranking – pisteitä, joiden mukaan 10. ranking parasta lunastaa paikan Rio de Janeiron Paralympialaisiin. Ranking-piteiden keräys alkaa 1.7.2015.  Tässä siis ensi kauden kilpailukalenterini:

2015 Besançon ITU World Paratriathlon Event, (FRA): 7 June 

2015 Geneva ETU Paratriathlon European Championship, (SUI):  10 July
2015 Iseo – Franciacorta ITU World Paratriathlon Event, (ITA): 19 July
2015 Rio de Janeiro ITU World Paratriathlon Event, (BRA): 1-2 August ( Rio de Janeiro TEST-EVENT.)
2015 Detroit ITU World Paratriathlon Event, (USA): 15-16 August
2015 Edmonton ITU World Paratriathlon Event, (CAN): 5-6 September
2015 Chicago ITU World Paratriathlon Championships (USA): 15-20 September.

Geneven Euroopan mestaruus- sekä Chicagon maailmanmestaruuskilpailut ovat kauden tärkeimpiä kilpailuja. On silti muistettava, että paralympia –paikka vaatii tasaisen hyvää suorittamista.

Eilen Satakunnan Kansasta pystyi bongaamaan kuvani, ja haastatteluni. Siskoni sanoin: ” Taitaa jutut olla vähissä, kun sinä olet etusivulla.” Suorasanainen siskoni, perus porilainen. ;) Tässä linkki vielä nettijuttuun. 

- Liisa

HS125- tapahtuma.

He, jotka eivät olleet maanantaina Sanomatalossa kuuntelemassa keskustelua, voivat katsoa ja kuunnella sen tästä:

HS125- tapahtuma.

pakastesuklaakakku ja samppanja.

Elämänsä tärkeintä päivää ei koskaan arvaa tärkeimmäksi. Ne päivät, joiden luulee olevan tärkeitä, eivät todellisuudessa ole koskaan niin tärkeitä, kun alun perin kuvitteli. Ne päivät, jotka tuntuvat tavallisilta- alkavat normaaleina, osoittautuvat lopulta tärkeimmiksi päiviksi.

Kirjoitettuani pitkästä matetamatiikasta täydet pisteet ylioppilaskirjoituksissa, isoisäni osti minulle samppanja- pullon. Pitihän suoritustani juhlistaa. Halusin kuitenkin säästää pullon ylioppilas -juhliini, siihen hetkeen, että koko lukio oli käyty läpi. Ylioppilasjuhlissa päätin sääästää pullon tärkeämpään hetkeen. Vieläkin kyseinen pullo on keittiöni pöydällä, kulkenut Porista Tampereen ja Turun kautta Helsinkiin.

Urheilijat miettivät paljon tulevaisuutta. Suunnittelevat ja työskentelevät sen eteen. Jossain vaiheessa alkaa tajuta, että elämä on tässä ja nyt. Ei urheilu-uran jälkeen, ei menestymisen jälkeen. Nyt. Suunnittele. Aseta tavoitteita, ja tee sen eteen töitä. Katso kuitenkin silloin tällöin ympärillesi.

Mielestäni urheilijat välillä odottavat jotain aivan maagista. Eräs ystäväni oli säästänyt suklaista pakastekakkua yli vuoden pakastimessa. Kakku odotti The päivää. Näköjään yli vuoden aikana ei ole ollut niin tärkeätä hetkeä, että hän olisi voinut syödä alle 5 euron pakastekakun. Söimme kakun viime torstaina, tavallisena iltana, hyvän treenipäivän jälkeen. Kakun viimeinen käyttöpäivä oli mennyt jo maaliskuussa.

Urheilijana kokee lähes päivittäin tunteiden vuoristoradan. Aamutreenit määrittelevät millainen päivä sinulla on, iltatreenit millainen ilta. Jos minulta kysytään, miten menee, vastaan yleensä miten treenini on mennyt. Tunteekohan sitä enää mitään urheilu-uran jälkeen, vai onko kaikki tunteet niin heikkoja urheilusta saatavien tunteiden rinnalla?

Palasin tänään Helsinkiin Pajulahden Paralympia-leiriltä. Pari 4.45 herätystä, mukavia keskusteluja ja treenejä. Tekemisen meininkiä, asennetta. Valmensin omien treenieni välissä junnu-uimareita. Pidän valmentamisesta, paljonkin, mutta enemmän viihdyn silti itse altaassa. :)

Huomenna olen Sanomatalon Mediatorilla keskustelemassa urheilusta:

"Helsingin Sanomat täyttää alkavalla viikolla 125 vuotta. Juhlan kunniaksi järjestämme yleisö- ja keskustelutilaisuuksia Sanomatalossa. Viikon ensimmäisen tilaisuuden aiheena on urheilu.

Urheilusta puhutaan heti huomenna maanantaina. Vieraamme – jääkiekkoilijat Noora Räty, Ville Peltonen ja Janne Niinimaa, suunnistaja Minna Kauppi, koripalloilija Hanno Möttölä, vammaisurheilija Liisa Lilja sekä urheilujohtaja Mika Kojonkoski – tarjoavat ajatuksia siitä, millaista on urheilu nykyisin ja millaista on edetä lahjakkuudesta huippu-urheilijaksi." HS. 

Tervetuloa kuuntelemaan! Tapahtuma alkaa 16.30. Itse olen äänessä 17.20-17.40 sekä 18-18.40. :)

Paralympia-leiri. 

- Liisa

liian vakavissaan.

Olin viime viikon aivan hukassa. Tajusin todella asettamani tavoitteen, Paralympialaiset 2016. Samalla ymmärsin; kello tikittää, ja ensi kausi tulee nopeammin kuin edes osaan kuvitella. Pitäisi treenata tehokkaasti, mutta fiksusti. Aloin jo pelkäämään sitä pettymystä, joka tulisi, jos paikka Rio:on jäisi saavuttamatta. Kyseinalaistin harjoitteluni. Syksy ei ole mennyt suunnitelmien mukaan, rasitusmurtuman takia en pystynyt juoksemaan 3 kuukauteen. Koko viikon hoin itselleni: " Älä nyt pilaa tätä mahdollisuutta!".

Olen aina osannut nauttia liikunnasta, liikunnanilosta. Olen seitsemän vuotta tehnyt sitä tosissani, mutten vakavissani tai vakavamielisesti. Olen tehnyt tätä intohimosta lajiakohtaan, ja ennen kaikkea ilosta. Unelma paralympia -paikasta on kuitenkin niin suuri, että pelkää pilaavani sen. Haluaisin, että kaikki on täydellisesti, jotta voisin olla hyvillä mielin.

Pahin pelkoni on, että paikka jäisi saavuttamatta sen takia, etten itse tehnyt tarpeeksi töitä sen eteen. Totuus on kuitenkin, ettei sekään pelkästään riitä, että itse sinne kovasti haluan. Myös valmentajani sekä muu "joukkueeni" pitää haluta sitä yhtä paljon kuin minä itse. Itse teen töitä tullakseni paralympia-tason urheilijaksi, valmentajieni tavoite on kehittää minusta kyseisen tason urheilija.

Kyseinalaistin siis kaiken. Lopuksi olin varma, ettei paineensietokykyni riitä taistelemaan paralympiapaikasta. Olen jo lokakuussa näin epävarma itsestäni. Totuus on, että huipulla kilpailijoiden fyysinen kunto on aika sama, voittaja on se, joka haluaa voittaa, ja on henkisesti vahvin.

En yhtään ihmettele, miksi urheilijat unohtavat välillä järjen käytön. Epävarmuuden iskiessä on valmis syömään vaikka pikkukiviä, jos se vain takaa kehittymisen ja vie epävarmuuden mennessään. Pitää nyt vain löytää sisäinen fengshui, ja jatkaa työtä tosissaan, muttei vakavissaan. Välittämättä suurista tavoitteista ja paineista. Ennen kaikkea, nauttia liikunnnanILOSTA!

- Liisa

maajoukkue-leiri.

Vihdoin löysin aikaa kirjoitella, pahoittelen pitkää päivitysväliä! Tuntuu, etten ole saanut mitään aikaiseksi, mutta silti ei ole aikaa riittävästi. Mihin aikani menee?

Tosiaan Tahkolla vietettiin neljän päivän maajoukkue-leiri reilu viikko sitten. Pääkaupungista leirille lähti minä ja Kim Harju. Kummallakaan ei ollut tietoa, missä Tahko sijaitsee. Stadilaiset lähti matkaan myös kesärenkailla, varvastossuilla ja ilman kunnon takkia. Viiden tunnin automatkasta kuitenkin selvittiin hengissä.

Automatkalla itselleni selvisi, kuka kaveri kyydissäni oli. Samanlainen hullu- treenaja kuin itse olen. Ei tarvinnut paljon suostutella, ja sain leirin ajaksi erinomaisen treenikaverin. Aloitimme heti Tahkolle saavuttuamme pienen extra- treenin ja jatkoimme niitä koko neljän päivän ajan. Neljässä päivässä tuli sitten treenattua yli vuorokausi. ;) Intensiteettiä oli jokaisessa treenissä, ja leirin keskiarvosyke 158.

Tunnelma leirillä oli hyvä. Valmentajina toimi Merja Kiviranta- Mölsä ja Risto Niemelä, mutta jokainen treenasi oman tuntemuksen mukaan. Toiset paljon, ja toiset hullusti.

Vaikka mietin aluksi osallistumistani leirille, voin nyt todeta, että oli kyllä onnistunut leiri. Erityiskiitos tietysti treenikaverilleni Kimille sekä huonekavereilleni, jotka kestivät rullien huminaa aamu(yöstä).

Kimin leiriraportin voi lukea täältä. Kaunis kuvakin löytyy... ;)

Ensi viikon maanantaina 3.11. pidän HelTrin jäsenille seuraillan, jossa kerron treenaamisestani, välineistä yms. Tervetuloa kuuntelemaan! (Jos, et ole HelTri:n jäsen, ja olet kiinnostunut, laita viestiä. :))

- Liisa

rennosti.

Ikkunastani näkyy sorainen pelikenttä. Lähes joka ilta joukkue nuoria miehiä pelaa futista. Rennosti, mutta tunteella. Komialta näyttää, siis peli. Haluaisin mukaan. Olisi mukavaa tehdä jotain rennosti, ihan vain liikunnan ilosta. Siinä on vain kaksi ongelmaa. En osaa potkaista palloa ja inhoan pallopelejä, toiseksi en osaa tehdä mitään rennosti. 

Viime talvena olimme isäni kanssa hiihtämässä. Ladulla oli kaksi huippu-hiihtäjää. Isä ja minä. Rentoa ulkoilua, näin äidille sanottiin, ja valmentajalle. Sykemittarit päälle. Pari vitosen lenkkiä kevyesti, sitten pääsarja. "Ulkoilun" keskisyke 166. Rentoa. 

Huippu-urheilijat eivät osaa tehdä mitään rennosti. Kilpailuvietti herää heti, ja kaupungillakin pitää pomppia sykemittari ranteessa. Ei myöskään ole väliä mitä urheilulajia harjoittelet, olet aina se huippu-urheilija, vaikka todellisuudessa olet kyseisessä lajissa vasta-alkaja. Hiihdon jälkeen oli kroppa kokovartalojumissa, eihän se kyseiseen liikuntamuotoon ole tottunut. Valmentajallani olisi luultavammin ollut kokovartalovitutus, jos tietäisi mitä ulkoiluni sisälsi. 

Olen vaikea valmennettava. Viime viikon sunnuntaina teimme Jarin, uinti ja fysiikka- valmentajani, kanssa keppijumppaa. Kyllä. Vahvistimme liikeratoja, tai oikeastaan etsimme niitä. Itselleni ehdottomasti vaikeimpia treenejä. Pitäisi treenata rennosti, ilman, että syke on yli 140. Sanoinkin, muutamaan kertaan, että voin siirtyä suoraan Pukinmäen keppijumppa -ryhmään. Jari jaksoi hymyillä ja neuvoa, vaikka huomasi selvästi, etten ollut fiiliksissä. Valmennussuhde toimii.

Sinun ei tarvitse juosta aamuaerobisia lomallasi, sinun ei myöskään tarvitse seurata sykettäsi ojentajia salilla tehdessäsi. Välillä voi ihan rest in peace, ehkä.

-Liisa 

matka kohti Rio de Janeiroa.

Tiistai oli ehkä tämän syksyn odotetuimpia päiviä. Kansainvälinen Paralympiakomitea julkisti Rio de Janeiron triathlon luokat eli toisin sanoen, mitkä vammaluokat ovat Rio:ssa starttiviivalla. Paratriathlonissa, kuten myös monissa muissa vammaisurheilu -lajeissa, urheilijat jaetaan luokkiin, sen perusteella kuinka paljon urheilijan vamma haittaa kilpailusuoritusta. Paratriathlonissa luokkia on viisi; ykkösillä vammahaitta-aste on suurin, vitosilla pienin. Itse kilpailen luokassa PT2( PT=paratriathlon). Rio de Janeiron Paralympialaisissa triathlon on lajiohjelmassa ensimmäistä kertaa. Paratriathlonisteja valitaan 30+30, eli 30 miestä ja 30 naista. Koska paikkoja on niin vähän, kaikki luokat eivät pääse starttiviivalle. Paralympiakomitea valitsi näin ollen kolme luokkaa viidestä, jotka saavat osallistua Rio:n Paralympialaisiin. Onnekseni, kakkoset ovat yksi niistä, jotka siellä kilpailevat. :)

Luettuani tiistaina tiedotteen luokkavalinnasta, olin erittäin helpottunut. Tiedän, etten ole parhaimmillani vielä 2016, ja saan kovasti tehdä töitä, jos haluan edes tavoitella Paralympia-paikkaa. On silti hienoa, että minulla on mahdollisuus siihen.

Rio:on valitaan luokastani 10 urheilijaa, jokaisesta kolmesta luokasta siis 10. Yksi saa paikan MM-kisoista, yhdeksän muuta valitaan ranking -pisteiden perusteella. Tämä tarkoittaa, että ensi kesänä tulen kiertämään lähes kaikki maailman cupin pistekilpailut. Ranking -pisteiden keräys alkaa 1.6.2015 ja kestää vuoden. Jokaisessa kilpailussa on onnistuttava. Vaikka kilpailu Paralympia-paikoista tulee olemaan kovaa, odotan innolla!

Tervetuloa matkaani mukaan kohti Rio de Janeiron Paralympialaisia! :)

-Liisa

todellista työtä.

Olen kirjoittanut, ja sanonut, eläväni unelmaani. Saan treenata, ja tehdä juuri sitä, mitä haluankin. Vuodessa on kuitenkin 365 päivää, minulla 299 (parin viikon loma+lepopäivät laskettu pois) treenipäivää. Eihän ne kaikki ole unelma-päiviäni. 

Viime viikon perjantai oli yksi niistä päivistä, kun treenaaminen ei todellakaan ollut mieleistä. 11 edellistä päivää olin treenannut paljon, erittäin paljon. Takana oli 19 treeniä, joiden yhteen laskettu keskiarvosyke oli 159. Toisin sanoen n. 30 tuntia treenattu 159HR:n keskiarvolla. Siihen saa jo ihan sykkiä. ;) 

Perjantaina tuli totaalinen väsymys, henkinen että fyysinen. Itkin, koska Ariel oli vaihtanut pyykinpesuaineen tuoksua, ja treenivaatteni tuoksuivat kamalalle. Itkin myös Lidlissä, kun haluamaani omena- laatua ei ollut- olinhan sinne asti raahautunut.

Urheilijan, varsinkaan huippu-urheilijan, kanssa ei kannata seurustella. Ensinnäkin  he ovat itsekkäitä. Olen monta kertaa miettinyt, jos joku muu perheeni jäsenistä tai ystävistäni alkaisi jauhaa pyörällä, sisällä, 6.30 sunnuntai- aamuna, niin taatusti menisin sanomaan: "Onko ihan pakko?!". En myöskään kestäisi, jos joku heistä jättäisi väliin monet joulut ja juhlat harjoittelun takia. On helppoa olla urheilija -ei tarvitse kestää kuin itseään. 

Toinen syy, miksi urheilijan kanssa ei ole helppo elää, on, että he käyttäytyvät kuin lapset. Itselleni tulee niitä hetkiä, kun ei jaksa, ja kaupan lattialle on kiva mennä itku-potku-raivareita suorittamaan. Vanhemmilla ollessani he toivovat, etten alkaisi hirveän aikaisin viikonloppuisin leikkimään, jotta he saisivat nukkua pidempään. Koko päivä rytmitetään lapsen, tai siis aikuisen urheilijan ehdoilla. 

Lauantaina ystäväni tuli Helsinkiin. Tietysti olimme järjestäneet ajankohdan MINUN harjoitteluni mukaan, mitenkäs muutenkaan. ;) 24 tuntia sosiaalista elämää teki kyllä erittäin hyvää. Sunnuntain viimeinen treeni ennen lepopäivää, menikin hänen tuomalla energiallaan. 

Vaikka pari päivää tuntuivat työltä, on tämä silti unelmaani. Urheilijan elämästä 90% on todellista työtä, mutta huippu-urheilijat muistavat vain ne 10%, osaavat nauttia hetkistä ja saavat niistä tarvittavan energian jäljelle jäävään 90%:iin.  Entinen huippu-urheilija, nykyinen huippu-tyyppi, Katja Saarinen, kuvasi tämän hyvin: " Vaikka 90% treeneistä joudun tekemään huonossa säässä, on hienoa treenata ulkona!". 

-Liisa 

yksijalkainen tyttö.

Ennen vammautumistani olin luonteeltani päämäärätietoinen, sinnikäs ja tunnollinen. Sitä olen vieläkin, vaikka monet näkevät minut vain yksijalkaisena tyttönä.

Välillä tuntuu, että vammani määrittää koko luonteeni. Ihmiset eivät halua tutustua Liisaan, vaan yksijalkaiseen tyttöön. Itse en kuvailisi luonnettani sanomalla, että minulla on liikuntavamma. Jos ulkonäköäni kuvailisin, voisin mainita, että toinen jalkani on hieman ohuempi, eikä niin lihaksikas. ;)

Syy, miksi vammattomat näkevät minut vain yksijalkaisena tyttönä, eikä Liisana, on osaksi myös "me" vammaiset. Vammaa käytetään tekosyynä, ja sen taakse piiloudutaan. "En voi mennä uimahalliin, koska minulla on vain yksi jalka". Piiloudut vammasi taakse, kun et kehtaa sanoa, että häpeät itseäsi ja olet ulkonäkökeskeinen ihminen. Eihän vammasi tässä tapauksessa estä sinua menemästä, vaan sinä itse. 

Itse en ole ennen enkä jälkeen vammautumiseni ollut ulkonäkökeskeinen ihminen. Tietysti se on auttanut minua hyväksymään itseni sellaisena kuin olen. Neuvona kuitenkin: myönnä totuus itsellesi, älä piiloudu vammasi taakse, ole oma itsesi! Sinun ei tarvitse mennä uimahalliin, tai muutenkaan näyttää vammaasi, jos ulkonäkö tai se,mitä muut ajattelevat, on tärkeämpää sinulle, mutta älä syytä siitä vammaasi.

Tässä keskusteluni yliopiston professorin kanssa: 

P: O-let var-maan Lii-sa. Lu-in si-nus-ta Hel-sin-gin Sa-no-mis-ta. O-let muut-ta-nut nyt Hel-sin-kiin, ter-ve-tu-lo-a. Jos kai-paat a-pu-a o-pis-ke-lu-jen tai kurs-si-en kans-sa, o-len käy-tet-tä-vis-sä!

L: Kiitos! Kiitos myös luennosta. Tiedätkö pidetäänkö tänä vuonna tavutuksen alkeiskurssi? Oppisi paremmin akateemista kommunikointia.

P: Anteeksi, luulin, että ymmärrät paremmin, jos puhun hitaammin.

L: Ymmärrän hyvin, jos kieli on suomi tai englanti. 

Itseäni hieman nauratti. Tai vähän enemmänkin. Puuttuva raaja näköjään määrittää luonteeni lisäksi myös älykkyyteni. ;)

Edellisessä postauksessa sanoin, että tietynlainen tavoitteeni toteutui, kun minusta kirjoitettiin urheilu-sivuilla. Oma unelmani, kuten myös monen muun vammaisurheilijan, on, että meistä uutisoitaisiin menestymisen ja tulosten vuoksi, eikä ulkonäkömme.

Välillä itsestäni tuntuu, että ihmiset luulevat, että vammaisten elämä tai ajatusmaailma poikkeaa paljon vammattomien. Ei, ei eroa. Itse poljin eilen kovempaa treeniä Robinin Parasta just nyt- kappaleen tahdissa ja unelmoin kylmästä pepsimaxista. Ihmisiä me kaikki ollaan, on raajoja sitten neljä tai vähemmän! ;)


- Liisa 

joukkue.

Olen ollut sekä joukkue-että yksilöurheilija. Joukkue-urheilu- ajoista muistan ensimmäisen akrobatia esityksemme Porin urheilutalolla. Olin silloin 5-vuotias. Suorituksemme jälkeen muut joukkueen urheilijat sanoivat, että pilasin esityksen, koska olin pukenut kisa-asun väärin päin. Näinhän ihmiset tekevät, syyttävät muita, koska vastuunkanto on vaikeaa. Joukkueesta löytyy aina syyllinen. Tai joukkueen ulkopuolelta. Tämän jälkeen itse syytin äitiäni siitä, että hän pilasi esityksen, koska ei ollut merkinnyt,miten asu kuuluu pukea.

Joukkueessa kaikkien panosten summa on tulos. Joukkue on myös yhtä vahva kuin sen heikoin lenkki. Joukkue tekee suorituksen yhdessä, mikä on mielestäni ainoa ero yksilö-ja joukkueurheilun välillä. 

Itse harjoittelen 70% treeneistä itsekseni, mutta en silti koe olevani yksin, vaan osa joukkuetta. Monia joukkueita. Treeneissä minulla on ohjelma, joka on valmentajani suunnittelema. Ympärilläni on ystäviä, jotka kyselevät: "Kulkeeko?".Kaikilla on sama tavoite, saada minusta maailman kärki paratriathlonisti. 

Yksin kilpailevana sinun pitää viedä koko joukkueen panos yksin maaliin. Monen ihmisen monen vuoden työ. Paineensietokykyä ja vastuunkantoa testataan. 

Sanotaan, ettei vastustajan kanssa saisi veljeillä. Koen kuitenkin senkin tietynlaiseksi joukkueeksi. Olemme kaikki kerääntyneet kilpailuihin leikkimään siitä, kuka pääsee reitin nopeiten. Olisihan sitä tylsä leikkiä ilman kavereita? 

Kuten jo uusi valmennussuhde.- postauksessani kerroin, oman huippuvalmentajani tunnusmerkki on innokkuus, kuten myös joukkueeni. Menestyminen seuraa siitä, että teemme oikealla asenteella jotain sellaista, mistä pidämme! 

Osa on varmaan huomannut HS:n jutun. Julkisuus ei ole menestymisen mittari. Se ei myöskään tee minusta parempaa triathlonista, kuten ei myöskään uusi pyörä parempaa polkijaa. Kuitenkin tietynlainen tavoitteeni toteutui. Työtäni uutisoitiin urheilu-sivuilla. Olin yksijalkainen huippu-urheilija, enkä vain yksijalkainen. 

Viikko on mennyt treenillisesti ihan mukavasti. Kovempi viikko tuntuu mukavasti jalassa. Tynkäni alkoi chillailla jo tiistaina, ja tehomittari näyttää nollaa oikean jalan osalta. Toisaalta tyngän 150g lihasmassalla ei muutenkaan pyörää paljon liikuteta. ;) tarvitsisi massakuurin. Hän siis pyörii karusellissa, ja syö hattaraa, kun vasen jalka pyörittää ja tekee työtä. Onneksi joku sentäs jaksaa. 

Tässä yksi pääsarja:

#bike3

3•(5•(2min max+1min kevyttä)+ 5min(140HR))

Avattuna: ensiksi 2min max, jonka jälkeen 1min kevyttä. Näitä viisi kappaletta ilman taukoja. Sitten 5min 140 sykkeellä. Koko äskeinen sarja kolme kertaa läpi! Kesto 60min(+ alkulämmittely ja loppujähdyttely). 

Treenidatani kyseisestä pyörätreenistä. 

Kiitos kaikille kommenteista! Niitähän voi laittaa s.postiini: liisa.m.lilja@utu.fi, kuten myös postauksiin. 

- Liisa 

alku.

uusi valmennussuhde. - postauksessani pohdin aloittamisen vaikeutta. Sain tekstiini liittyen sähköpostin, joka meni näin (julkaistu henkilön luvalla):

"...olen ollut kaksi vuotta tekemättä mitään. Tai no, mitä arjessa tullut liikuttua. Ennen harrastin jalkapalloa 5-6 kertaa viikossa, ja fyysinen kuntoni oli mainio. Loukkaantumisen jälkeen ei urheilu enää vain kiinnostanut. Sinun on helppo aloittaa juoksu taas murtuman jälkeen, kun fyysinen kuntosi on niin hyvä. Toista se on niillä, joiden kunto on pohjalla. Alkaminen on niin paljon vaikeampaa..."

Viestissä oli monta hyvää pointtia. Tietysti minun on helpompi jatkaa juoksu -harjoittelua murtuman parantumisen jälkeen, mutta olen tehnyt sen eteen töitä. Vaihtoehtonani oli pitää kymmenen viikon loma treenamisesta, mutta tiesin, että sen jälkeen aloittaminen olisi ollut entistä vaikeampaa. Tämän takia olen soveltanut liikuntaa entisestään, ja pitänyt kuntoani yllä. Eihän se helppoa, tai aina niin mielekästä, ole ollut, kun toimivia jalkoja ei ole löytynyt. 

Koen, että olen joskus aloittanut aika alusta, ja tuntenut todella sen aloittamisen vaikeuden. Ennen sairastumistani olin fyysisesti hyväkuntoinen, ryhmäni parhaimpia telinevoimistelijoita ja muutenkin liikunnallisesti lahjakas. Uimaan opin jo 4-vuotiaana, oikeasti. Itse luulin osaavani aina. ;) Yleensä uintisuoritukseni päättyi kuitenkin siihen, että äiti veti minut hiuksista ylös altaan pohjasta. Olin erittäin vihainen, hän pilasi suoritukseni. Mihin tämä itsevarmuus on kadonnut?? 

Elämäni kuitenkin muuttui sairastuttuani. Sairaala-jaksoni kesti kokonaisuudessaan yli kaksi vuotta. Kuntoni oli tämän jälkeen aivan pohjalla. 

Tästä se oma urheilu-urani on alkanut. 

Vammaisurheilija -polkuni on siis lähtenyt kuvan kunnosta. Meni yli kolme vuotta, ennen kuin olin fyysisesti siinä kunnossa, että jaksoin arkielämäni kunnolla. Pidemmät matkat liikuin rattaissa, lyhyemmät kävellen, kunhan kävelyn taas opin.  Uida jaksoin alle 15m. Itselleni vaikeampaa oli hyväksyä erittäin huono kuntoni, kuin raajan menetys. En ollut enää hyväkuntoinen telinevoimistelija. 

Tietysti nyt minun on helppo huokaista, kun olen saavuttanut sen fyysisen kunnon, mitä minulla oli ennen vammautumistani. Siihen tarvittiin kymmenen vuotta pitkäjänteistä harjoittelua. Työtä on kuitenkin vielä jäljellä, kun tavoitteeni on saavutta huippukunto. Kunto, joka vaaditaan siihen,että voin saavuttaa unelmani. 

- Liisa

Suuret onnittelut Kaisalle pitkän matkan MM-hopeasta! 

video-postaus Nuorten Paralympia-leiriltä.

Nuorten Paralympia- leiri on takana, ja hengissä selvitty. Paluu arkeen suoritettu ja all-inclusive- ranneke luovutettu. Vaikka treenitunteja tuli itselläni melkein enemmän kuin nukuttuja tunteja, jäi leiristä erittäin positiivinen mielikuva. 

 Yleensä kerron elämästäni ja treeneistäni tekstin muodossa, mutta nyt tulee poikkeus. Leirillä en

ehtinyt kirjoittaa teille kuulumisia, joten päätin kuvata leiripäivääni. Ensi kertalaisena tulos ei tietystikään ole tyydyttävää, mutta ensi kerralla parempi.

Videossa pääsette seuraamaan kolmatta leiripäivääni. Pahoittelen, että äänenvoimakkuus vaihtelee! 

ENJOY! :)

Kiitos Katjalle, Leenalle, Sinille ja uimareille! 

- Liisa

treenianalyysiä ja -dataa.

On ollut kyllä viikko. Treeni-intensiteettiä on ollut tarpeeksi, yliopisto ja uusi valmennussuhde alkoivat, sekä vietin päivän toimittajan kanssa. En muuten muistanutkaan kuinka vaikeata on pysyä hereillä luennoilla, varsinkin aamutreenien jälkeen. Pahinta oli video-luento tiistaina, sali pimeänä, ilman pepsimaxia. 

   Itse aiheeseen. Ajattelin hieman näyttää lukijoilleni treenidataani, ja selventää sitä.  Esimerkiksi otan tämän päiväisen treenini, joka oli mielestäni viikon kevein pyörätreenini. 

Ohjelma: 

10min lämmittelyä

5*1min rennon kova kiihdytys/1min kevyttä

10min kevyttä

2*20min sykekeskiarvolla 170 +5min kevyttä

15min kevyttä sis. 3*kiihdytys 70%.

Tässä on data-näkymä treenistä.

Ennen treenin aloitusta mietin aina millainen olo kropassani on. Tänään tiesin heti aamusta, että jalat ovat voimattomat, muutenkin keho väsynyt alkuviikon kovasta intensiteetistä. Miten tämä sitten vaikuttaa treenin? Alkulämmittely pitää tehdä kovemmalla sykkeellä ja kierroksilla, jotta pääsarjasta on mahdollisuus saada enemmän irti. Tässä on esimerkiksi syy siihen, miksi monet huippu-urheilijat vetävät jo alkukilpailuissa kovaa, vaikka jatkoon pääsy ei vaatisi sitä. Keho saadaan näin paremmin "käyntiin", silloin kun lihakset ovat jumissa eikä keho ole herkässä kunnossa. Minulla on harjoituskilpailuissa tapana vetää treeni ennen starttia, koska harjoituskilpailuihin en kevennä. Tänään siis poljin 30min lämmittelyn hieman tehokkaammin. Nostin vauhtia 5*1min ajan. Itseasiassa lämmittelyni epäonnistui hieman. Olisi pitänyt polkea vieläkin tehokkaammin ja kestoltaan kauemmin.

Pääsarjana oli 2*20min 170 sykkeen keskiarvolla. Jokainen, pyörällä joskus pyöräillyt, tietää, että 170 sykkeeseen saa aika paljon jauhaa. Ajatus pitää pysyä koko ajan treenissä, koska muuten syke tippuu erittäin helposti. Varsinkin, kun lihakset ovat jo valmiiksi jumissa ja väsyneet. Ensimmäisen 20 minuuttisen pyöräilin tasaisesti, eli syke pysyi 167-173 välissä koko ajan. Toisessa sarjassa taiteilin 165-175 välissä. Tarkoituksena oli hieman testailla sykealuetta, säilyttäen kuitenkin 170 keskisykkeen.

Loppujäähdyttelyn tein aktiivisesti, korkeammalla sykkeellä. Syy on se, että monet matkurit tarvitsevat palautuakseen aktiivista liikuntaa. Ei siis auta, että makoilet sohvalla. Itse olen testannut omaa optimaalista palautumistani eräissä kisoissa. Parhaiten hapot poistuivat, kun tein 15minuutin 150-155 sykealueen sarjan palauttelutreenissä. Äärisprintterit/sprintterit palautuvat parhaiten heiluttelemalla habaa ja kaivamalla nenää. Loppujäähdyttelyni oli vain 18min, koska jatkoin treeniä pienellä kuntopiirillä, jonka jälkeen rullailin foam rollerilla. Jos treeni olisi päättynyt siihen, olisin polkenut vielä n.15min 135-140 sykealueella.

Tässä on data maanantain 30min testistä.

Treeniviikkoni on ollut kyllä niin teho-painotteinen, että kyllä tuntuu. Aamusykekin on noussut 

39->48. Huomenna on kuitenkin kevyempää. 

Tässä on uusi pedaalini. "Pohjana" on speedplay, jonka päälle on laitettu supermagneetti-systeemini. 

speedplay-puoli.

Supermagneetti-puoli.

Ensi viikolla jatketaan vielä tehokkaammin. Torstaina suunnataan Pajulahteen Paralympialeirille! :) Innolla odotan Nastolan mäkiä...

- Liisa

uusi valmennussuhde.

Ihmiset suhtautuvat romanttisesti alkuihin. Uusi alku. Puhdas pöytä. Mahdollisuuksien maailma. Huolimatta kuitenkin uusista seikkailuista, ihminen on yhä oma itsensä. Kaikki tuovat itsensä jokaiseen uuteen alkuun elämässään. Miten erilainen se sitten voi olla?

Sitähän kaikki haluavat. Uuden alun. Aivan kuin se helpottaisi asioita. Kysy vaikka mieheltä, joka työntää kiveä mäkeä ylös. Alusta aloittaminen ei ole helppoa. Ei yhtään helppoa.

Maanantaina alkoi uusi valmennussuhde. Asuessani Turussa valmentajanani toimi Mika Luoto. Mika on ollut, ja on Suomen ehdottomasti parhaimpia triathlonisteja. Huippu tyyppi muutenkin. Keväällä Mika ilmoitti, ettei hänellä ole riittävästi aikaa opettajan töiltään valmennukseeni. Tietysti olin pettynyt, mutta samalla olin erittäin kiitollinen, että hän ilmoitti asian suoraan. Aloin alku kesästä miettiä vaihtoehtoisia valmentajia.

Olen urheilu-urallani työskennellyt kolmen eri valmentajan kanssa. Pisin valmennussuhde oli Tomi Pystysen kanssa, joka itseasiassa tällä hetkellä valmentaa Matti Mattssonia. En voi siis sanoa, ettenkö olisi ollut huippuvalmentajien valmennuksessa. Mutta olivatko he huippuvalmentajia minulle?

Pohtiessani mahdollisia valmentajia, kirjoitin kolme kriteeriä: aika, innokkuus ja tieto. Kokemuksen kautta, olen tullut siihen tulokseen, että nämä ovat minun huippuvalmentajan tunnusmerkit. Laitoin viestiä parille mahdolliselle vaihtoehdolle. Päävalmentajakseni valikoitui Yan Busset. Toivon, että hän on huippuvalmentaja juuri minulle.

Fyysikasta ja uinnista tulee vastaamaan Jari Nordblom. Jari työskentelee Järvenpään Uintiklubissa päävalmentajana, valmentaa urheiluakatemiassa sekä tekee monen lajin huippu-urheilijoille fysiikkavalmennuksia. Jarin kanssa olen tehnyt yhteistyötä jo uinti-urallani, ja todennut sen toimivan erittäin hyvin. Apua valmennukseen saan myös Australiasta.

Etsiessään valmentajaa kannattaa miettiä, mitä valmentajaltaan haluaa. Valmentajan valmennus-saavutukset eivät takaa sitä, että hän on sinulle huippuvalmentaja. Huippuvalmentaja ei myöskään tee sinusta huippua,  työn saat tehdä ihan itse.

Eilen ajoin pyörällä pienen testin, 30min all out. Valmistauduin huolella, olihan vastassani Liisa Lilja. Taktiikkani oli sama kuin juoksuosuudella, eli kolme nostoa. 30min suorituksessa se tarkoitti:

10min rennon kovaa ( keskiarvosyke oli 179.)
1. vauhdin nosto!
7min tehdään töitä (keskiarvosyke 184)
2.vauhdin nosto!
7min tehdään töitä ihan älyttömästi (keskiarvosyke 187)
3.vauhdin nosto!
6min tahdon voimalla (keskiarvosyke 192)

Maksimi syke oli 198, koko testin keskiarvosyke oli 186, ja laktaatti lopussa 17.8mmol.

Näin siis aloitettiin Yanin kanssa! Innolla odotan mitä on tulossa! ;)

- Liisa

toive.

Kaikki saavat yhden hyvän toiveen vuodessa. Synttärikakun kynttilöitä puhaltaessa. Jotkut toivovat muutenkin. Silmäripsien, lähteiden ja onnennumeroiden ääressä. Aina silloin tällöin jokin toiveista toteutuu. Mitä sitten? Paistattelemmeko onnellisuuden lämmössä? Vai huomaammeko vain, että meillä on pitkä toivelista odottamassa toivomistaan?

Emme toivo helppoja juttuja. Toivomme isoja asioita. Kunnianhimoisia, tavoittamattomia asioita. Toivomme, koska tarvitsemme apua. Lisäksi tiedämme, että pyydämme liikoja. Toivomme kuitenkin. Joskushan toiveet toteutuvat.

Vietin alkuviikosta 22-vuotissyntymäpäivääni. Perinteistä marenki-mansikkakakkua kynttilöillä en saanut, mutta toivoin silti. Lähetettyäni toiveeni, aloin muistelemaan kaikkia niitä toiveita, joita olen syntämäpäivinäni toivonut. Neljä vuotiaana toivoin hyönteishaavia, en saanut. Viisi vuotiaana toivoin intiaani-hametta, sain päähineen. 22-vuotiaana toivoin kylmää pepsimaxia, sain viisi Putin-juustoa.

Intiaani-päähine oli hieno!

Alkuviikko on ollut tapahtumarikas.. Maanantaina kävelin kauppaan (2.2km suuntaansa) ja hukkasin reissulla kenkäni. Kyllä, kengän, joka oli vielä kotona lähtiessäni jalassa. Miten on mahdollista? Laitoin ballerinat kotona jalkaan, ulos päästyäni vettä alkoi sataa aivan älyttömästi, kaupan kassajonossa huomasin, että oikeassa jalassani ei ole kenkää, pelkkä märkä sukka. Pari muutakin ihmistä oli huomannut, mutta enhän minä ymmärtänyt, että he sitä tuijottivat. Lähdin kaupasta, kävelin samaa reittiä takaisin. Löysin 200m ennen asuntoani mustan ballerinan, joka kellui keskellä vesilätäkköä. Oli tippunut matkan varrelle. Näköjään ihminen voi kävellä 2km ilman kenkää huomaamattaan. ;) 

- Liisa 

lasten suusta.

Viides kilpailupäivä Berliinin EM-uinneissa on takana. Itse olen ahkerana katsonut lähes jokaisen Yle areena- lähetyksen. Tietysti pieni kaipuu "uintimaailmaan" on tullut, varsinkin, kun kuulen palkintojen jaossa soivan musiikin. Sama musiikki soi vuoden 2011 Berliinin EM-uinneissa, jolloin itse uin 400m vaparia. Uin viimeisen kansainvälisen kilpailuni Tukholman PM-uinneissa viime marraskuussa. Vaikka ikävä nyt vaivaakin, olen täysin tyytyväinen lajivaihtoon.

Itse yleensä muistan enemmän positiivisia asioita. Jos mietin omaa uinti-uraani, niin 90% oli pettymyksiä. Silti ajattelen, että urani oli hieno. Tottakai siihen mahtuu monet itkut ja naurut. Olemme istuneet maajoukkuekaverini kanssa 2.5h tanskalaisen saunan lauteilla ja itkeneet huonoa starttia, olemme myös syöneet mäkkärin pehmistä Berliinin torilla nauraen. Sitä se on, kun laittaa yli vuorokauden viikosta unelmansa eteneen. Pettymys on välillä käsittämättömän suuri, mutta niin on myös onnistumisen ilo.

Joskus minulta kysytään, tuijottavatko tai kyselevätkö ihmiset minua/minulta paljon, noh, tässäpä pari keskustelua tältä päivältä...Olin kolmeen mennessä tehnyt jo päivän treenit, ja päätin lähteä siskoani tapaamaan Helsingin keskustaan. Pukinmäen asemalle kävelessäni neljän hengen lapsiporukka, n. 4-6 vuotiaita, alkoivat keskustelemaan:

tyttö1: hei, katsokaa!
tyttö2: mitä?
tyttö1: no ton tytön jalkaa!
poika1: siis mä oon ton jo aikoja sit nähny!
tyttö1: et oo sit mulle sanonut?!
tyttö3: on muute hoikka jalka.

Junassa äidin ja n.4-5 vuotiaan lapsen keskustelu:

lapsi: Äiti, äiti! Katso ton jalkaa!
äiti: hei, me jäädään seuraavalla asemalla.
lapsi: katso nyt ton tytön jalkaa!
äiti: katsoppa, näkyykö ikkunasta jo Linnanmäki.
lapsi: miksi tolla on tollainen jalka?
äiti: mä en osaa sanoa, miksi tytöllä on vain yksi jalka.
lapsi: onhan sillä kaksi, toinen on vain robotti-jalka.

Päivän aikana vastasin 8 kertaa kysymykseen, joista viisi alkoi kyseisellä tavalla:

" Hei, anteeks, saanks mä kysyä, missä sä jalkas oot menettänyt?"

Vastaus on siis, että kyllä! Tottakai ihmiset katsovat ja kyselevät. Niinhän itsekin tekisin, jos näkisin kadulla. Uskon ja tiedän, että yli 90% katseista en itse edes huomaa. Kiinnitän huomiotani vain positiivisiin katseisiin ja keskusteluihin. Lapset osaavat esittää kysymyksensä suoraan, tykkään!

Ainoa negatiivinen asia keskuteluista oli tyttö -sana. Ensi viikolla täytän 22-vuotta, ja viime viikolla minua luultiin alle 15 vuotiaaksi. Iskee pian jonkin näköinen kriisi. Toisaalta, ei oma pukeutumiseni asiaa paranna. Smurffi -paita,jumppatrikoot, letit ja pituutta saman verran kuin ala-asteikäisellä. Ups. ;) Pitää huomenna laittaa Disney-paita...

Sunnuntaina kilpaillaan Helsinki City Triathlonissa, kuten myös Köpiksessä, että Tukholmassa. Tsemppiä kilpailijoille! Itse palloilen HCT:ssä, nähdään! :)

- Liisa

australialaisen ammatti-triathlonistin haastattelu.

Viime vuonna tapasin leirilläni australialaisen ammatti-triathlonistin. Triathlonistin, joka tällä hetkellä kuuluu maailman 20. parhaan mies-triathlonistin joukkoon, ainakin ranking-listauksen perusteella. Ystävyytemme jatkui leirinkin jälkeen, ja tehtyäni lajivaihdon hänestä on ollut suuri apu oman tri-urani aikana. Ehdotin, että voisin haastatella häntä blogiini ja tekisimme pienen postauksen yhdessä. Tässäpä se siis on. :)

(haastattelu on käännetty nyt suomeksi, jotta jokainen blogini lukija voi lukea.:) Aussi-kielellä julkaistu postaus on siis poistettu, mutta sisältö sama. Haastateltavan nimi on myös poistettu, koska innokkaimmat olivat ehtineet lähettää hänelle jo s.postia. ;) Haluan antaa miehelle rauhaa valmistautua kauden viimeisiin startteihin.)

1. Kerro parilla lauseella jotain itsestäsi.

Tosiaan tapasimme Liisan kanssa viime syksynä Espanjan leirillä. Liisa hyppi hulluna sekä ruokalassa, että altaalla. Ei voinut olla huomaamatta, tai kuulematta. ;) Jäimme usein aamutreenien jälkeen seuraamaan Liisan treenausta. Valmentajani sanoi yhtenä aamuna minulle; " jos haluat päästä huipulle, sinun pitää pysyä tuon tytön mukana altaassa." Uinti on aina ollut heikoin osa-alueeni triathlonissa. Noh, valmentajani ja Liisan valmentaja keskustelivat samana iltana, ja sopivat, että treenaisin seuraavan viikon Liisan kanssa. Helppo juttu, ajattelin. Eihän yksijalkaiselle naiselle voi hävitä, edes triathlonisti, varsinkaan ammatti-triathlonisti. Miten kävikään. Ensimmäisenä aamuna ohjelmassa oli 10*800m parhalla keskiarvolla. Ensimmäiset selvisin peesaamalla, sen jälkeen Liisa kiristi vauhtia ja lopputreenistä en häntä edes nähnyt. Totesin treenin jälkeen valmentajalleni, " huipulle on vielä hieman matkaa". Tästä siis ystävyytemme alkoi.

Itsestäni minun piti jotain sanoa. Olen ollut ammatti-triathlonisti vuodesta 2010, harrastanut seitsemän vuotta, mutta urheillut lapsesta asti. Olympia-matka, mutta kilpailen sprintistä ironmaniin. Pidän jäätelöstä ja kavereiden kanssa "chillaamisesta". Unelmani on voittaa mitali Rio:n olympialaisista.

(Hyvin vastattu kysymykseen! Taisi unohtaa kysymyksen jossain vaiheessa, tai oikeastaan heti alussa! ;))

2. Jokaista triathlonistia kiinnostaa, miten ammatti-triathlonistit/ huippu-triathlonistit treenaavat, kerro jotain.

En koe treenaavani yhtään sen enemmän kuin wannabe-triathlonistit, treenaan vain fiksummin ja säännöllisesti. ;) Off- seasonilla harjoitusmäärät ovat n. 25h/vko, kilpailukaudella n. 10-15h+kilpailu tai jos ei ole starttia viikolla, niin n. 15-18h. Itse harjoittelen kaikilla tehoalueilla ympäri vuoden, joka viikko. Tietysti tehoja on vähemmän alku off-kaudesta, mutta kuitenkin on. Prosenttijakauma lajien välillä vaihtelee. Yhtenä viikkona voin uida 60km, toisena 20km. Lepopäivä on joka 5.päivä.

3. Treenaat tuntimäärällisesti paljon. Miten huolehdit ravinnosta? Syötkö kaikkea ja paljon? 

Itse asiassa monet huipulle haluavat, harrastajat yliarvioivat tarvittavan ruuan määrän. Treeniin valmistaudutaan tankkaamalla edellisenä iltana, aamuna, treenin aikana ja vielä treenin jälkeenkin. Tottakai energiaa pitää olla, mutta ei ylimäärin. Vaikka kulutukseni on suuri, en silti syö mitä vain. Ravinnon pitää olla laadukasta ja ravitsevaa, jotta jaksan treenata tasollani. Monet ajattelevat, kiitos vain Usain Bolt, että voimme syödä nugetteja kulutetun 2000kcal edestä. Ei ei, voida, vaan 2000kcal edestä pitää saada laadukasta hiilaria, rasvaa ja proteiinia. Juuri sitä mitä olemme treenissä kuluttaneet. Itse suosin laadukkaita rasvoja ruokavaliossani. Pidän myös huolta ajoituksesta. Hiilareita enemmän treenin jälkeen. Lempi ravintoainelähteeni:

Hiilihydraatti: leipä (jäätelö!!!)
Proteiini: lammas
rasva: pähkinät

Starttia edeltävänä iltana syön hiiilaripitoisen päivällisen, aamupalalla hieman enemmän hyviä rasvoja.

(Itse voin sanoa, että kyllä mies syö! Leirillä keittivät riisiä aina treenin jälkeen "välipalaksi".)

4. Pian alkaa off-season. Fiiliksiä? Kuinka pitkän tauon aijot pitää kilpailukauden päätyttyä?

Kauteeni olen hieman pettynyt. Viime off-seasonin treenit antoivat odottaa paljon enemmän. Tietysti pari kilpailua on vielä jäljellä, ja niistä haetaan hyviä sijoituksia. Aijon pitää kolme viikkoa lomaa, ennen uuden kauden aloitusta. Työ tehdään kesällä (meillä talvi), talvella nautitaan tuloksista. Off-season aloitetaan 7 viikkoa kestävällä peruskunto-jaksolla, jolloin tehdään paljon määrää. Odotan innolla. Saan treenata heikkouksiani.

5. Mitä vinkkejä antaisit triathlonisteille, niin harrastelijoille, kuin huipulle haluaville?

Ensimmäiseksi, katsokaa pääkilpailun reitti jo harjoituskaudella, ja valmistautukaa/tehkää töitä sen vaatimalla tavalla. Jos reitti on mäkinen, työstäkää mäkiajoa. Jos reitti on tasainen, työstäkää vauhtikestävyyttä. Monet ajattelevat, että mäkinen reitti on raskaampi. Ei ole, jos tasamaan osaa ajaa kunnolla. Tasaisella sinun pitää tehdä töitä koko ajan, pitää vauhtia yllä. Ei ole alamäkiä.

Heikkouksia on jokaisella. Minulla uinti, Liisalla ylämäet. Älä keskity kisoissa heikkouksiin vain vahvuuksiin. Säästä voimia siihen, jotta voit iskeä vahvimmalla osaamisalueella. Riittää, kun selviydyt heikkouksistasi, ja pysyt mukana. :) Luo taktiikka! Eihän 800m juoksijakaan lähde matkaa juoksemaan satasen vauhtia? On matkasi sitten sprintti tai ironman, aina kannattaa tehdä taktiikka, jossa pystyt hyödyntämään parasta osaamistasi.

Kuunnelkaa Liisan uintitekniikkavinkkejä! ;)

-------

Kiitos haastattelusta! Tsemppiä Edmontoniin!



Liisa

syksyn odotusta.

Pienempänä odotin syksyä, tai oikeastaan syntymäpäivääni, joka on elokuun lopulla. Kesä meni odottaessa, ohi, kuten myös tänä vuonna. Syynä ei enää ole syntymäpäiväni, vaan jalkani. Ainut, luuta sisältävä, jalkani. 

En ole koskaan nauttinut kylmästä, vaan rakastanut lämpöä. Mitä kuumempi, sen parempi. Virittäytyminen syksyn kylmiin aamuihin ja pimeisiin iltoihin on ollut aina hieman vaikeaa. En odota syksyn ilmoja, vaan syksyä ajankohtana. 

Seitsemän viikkoa rasitusmurtuman kanssa on takana. Voisin ottaa eron. Ensimmäiset kaksi viikkoa meni epätietoisuudessa. Luulin kivun johtuvan vain revähtäneestä lihaksesta. Kolmannella viikolla, kun diagnoosi selvisi, olin vielä ihan toiveikas, mutta nyt, seitsemän viikko takana päin... tunnelma ei ole enää toiveikas. Odotan vain sitä aamua, kun voin hyppiä vessaan. 

Viikko on ollut henkisesti erittäin raskas. Sääri on parempi, mutta ei juoksu kunnossa. En jaksaisi odottaa, voisin hypätä suoraan lokakuuhun. Odotan juoksua, mutta odotan myös arkeani. Sitä, että voin hyppiä uimahallilla, kävellä kauppaan ja portaita ilman kipua, ponnistaa altaan päädystä ja tehdä salilla etukyykkyä. Tietysti mielialaa laskee myös kuntoutus, se työ, mikä edessä odottaa, kun jalka antaa vain luvan. No, onneksi rakastan treenaamista. ;)

Harjoitusviikkoni on ollut ihan mukava. Koko seitsemän viikkoa olen pystynyt pitämään harjoitustuntini 80% normaalista, vaikka tietysti sisältöä on tarvinnut soveltaa.Voin kuitenkin olla tyytyväinen harjoitustulokseeni rasitusmurtuman aikana. Olen keskittynyt asioihin, osa-alueisiin, joihin ei ennen ole aikaa riittänyt tai kiinnostusta, kuten keskivartalon voimatasoon. Tällä viikolla keskityimme voimaan, salitreenaamiseen. Tietysti pyörää tuli jauhettua perinteiset 5 lenkkiä ja altaassa kelluttua yli 30km. Lihaskuntotreenejä kertyi kolme, kaksi salitreeniä ja yksi raskaampi kuntopallotreeni. 

Ensi viikolla alkaa aamu-uinnit Mäkelänrinteen uimahallilla. Syksyn arki alkaa palailla. Tähän asti olen uinnut Järvenpäässä, märskyn (mäkelänrinteen) ollessa kesätauolla. Keskiviikkona pidämme myös palaverin ensi kauden suunnitelmista ja tavoitteista. Uusi valmennuskuvio starttaa syyskuussa. :) 

- Liisa 

elokuun treeniviikkoni.

Nautin treenaamisesta, varsinkin, kun sitä saa tehdä paljon, kovaa tai molempia. Triathlonistina on hyvä olla, saa oikeasti treenata. Vaikeata on kuitenkin löytää raja. Raja, jota ei sovi ylittää eikä alittaa. Ylittäessä tämän, saavutat huippukunnon sijaan ylikunnon. Alittamalla taas annat etumatkaa vastustajallesi. Minua ei tarvi motivoida treenaamaan. En tarvitse valmentajaa painamaan kaasua, vaan painamaan jarrua. 

Alkuviikon suunnitelma oli tehdä pitkää aerobista treeniä, loppuviikosta nostaa tehoja ja laskea määrää. Säären rasitusmurtuma ei ole vielä parantunut, joten juoksu on tauolla vielä parisen viikkoa. Näin ollen treenitunteja kertyi pääosin pyörällä ja uiden. Kaksi salitreeniä tuli myös tehtyä, joista toinen oli enemmän aerobinen. Yleensä en jaa treeniohjelmiani tai tietojani, mutta lukijoiden pyynnöstä, tässä treeniviikkoni:

Maanantai:

aamu: pitkä aerobinen pyörälenkki (Helsinki-Porvoo-Helsinki =100.5km) Keskiarvo syke 145 (40min syke n.140 +20min syke n.155)

ilta: pitkä aerobinen uinti: 6.3km KA syke: 144

Tiistai:

aamu: kevyt pyörä 120min, HR AV 139

ilta: aerobinen uinti ( pääsarja: 4*(100-75-50-25) 70% max + 20*75m 70% max ))

Keskiviikko:

aamu: kuntopiiri ( kuntopallo, punnerrukset yms.) + Foam roller 45min

ilta: 1.5h vesivoimatreeni altaassa 

Torstai: 

aamu: tehovetoja pyörällä 2h ( pääsarja: 5*(6min 80% max +4min 50% max))

ilta: tehovetoja altaassa: 3*(3*100 70% + 50ver +3*100 75% +50ver +3*100 80%)

Perjantai:

aamu: sali: perusvoima (6 liikettä, toistot: 15-12-12-10) +30min kevyttä uintia

Lauantai: 

aamu: pyörällä tempoa 3*10km KA sykkeet: 1.veto: 182HR  2.veto: 184HR  3. 181HR

ilta: Foam roller

Sunnuntai: 

päivä: palauttavaa rullailua pyörällä 50km sis. 5*2min HR 160, treenin  KA 136 

Viikko saldo: 24h

Harjoitusviikkoni oli itselleni aika perus, tai noh, sellainen mitä se on ollut viimeiset 7 viikkoa, kun sääreni ei ole ollut juoksukunnossa. Treenauksesta hieman voimia on vienyt unettomuuteni. Yleensä nukun hyvin, mutta viime viikolla nukuin keskimäärin 4h/yö. Unettomuuden syytä en vieläkään tiedä, mutta onneksi asia on nyt korjaantunut. Loppuviikon vietin myös Helsingin ulkopuolella. Olipa rentouttavaa, vaikka treeni-intensiteetti oli kohdallaan, korkealla. 

Lenkkeily pikkukarvaturrin kanssa palautti sekä kehoa, että mieltä. :)

- Liisa