yksijalkainen tyttö.

Ennen vammautumistani olin luonteeltani päämäärätietoinen, sinnikäs ja tunnollinen. Sitä olen vieläkin, vaikka monet näkevät minut vain yksijalkaisena tyttönä.

Välillä tuntuu, että vammani määrittää koko luonteeni. Ihmiset eivät halua tutustua Liisaan, vaan yksijalkaiseen tyttöön. Itse en kuvailisi luonnettani sanomalla, että minulla on liikuntavamma. Jos ulkonäköäni kuvailisin, voisin mainita, että toinen jalkani on hieman ohuempi, eikä niin lihaksikas. ;)

Syy, miksi vammattomat näkevät minut vain yksijalkaisena tyttönä, eikä Liisana, on osaksi myös "me" vammaiset. Vammaa käytetään tekosyynä, ja sen taakse piiloudutaan. "En voi mennä uimahalliin, koska minulla on vain yksi jalka". Piiloudut vammasi taakse, kun et kehtaa sanoa, että häpeät itseäsi ja olet ulkonäkökeskeinen ihminen. Eihän vammasi tässä tapauksessa estä sinua menemästä, vaan sinä itse. 

Itse en ole ennen enkä jälkeen vammautumiseni ollut ulkonäkökeskeinen ihminen. Tietysti se on auttanut minua hyväksymään itseni sellaisena kuin olen. Neuvona kuitenkin: myönnä totuus itsellesi, älä piiloudu vammasi taakse, ole oma itsesi! Sinun ei tarvitse mennä uimahalliin, tai muutenkaan näyttää vammaasi, jos ulkonäkö tai se,mitä muut ajattelevat, on tärkeämpää sinulle, mutta älä syytä siitä vammaasi.

Tässä keskusteluni yliopiston professorin kanssa: 

P: O-let var-maan Lii-sa. Lu-in si-nus-ta Hel-sin-gin Sa-no-mis-ta. O-let muut-ta-nut nyt Hel-sin-kiin, ter-ve-tu-lo-a. Jos kai-paat a-pu-a o-pis-ke-lu-jen tai kurs-si-en kans-sa, o-len käy-tet-tä-vis-sä!

L: Kiitos! Kiitos myös luennosta. Tiedätkö pidetäänkö tänä vuonna tavutuksen alkeiskurssi? Oppisi paremmin akateemista kommunikointia.

P: Anteeksi, luulin, että ymmärrät paremmin, jos puhun hitaammin.

L: Ymmärrän hyvin, jos kieli on suomi tai englanti. 

Itseäni hieman nauratti. Tai vähän enemmänkin. Puuttuva raaja näköjään määrittää luonteeni lisäksi myös älykkyyteni. ;)

Edellisessä postauksessa sanoin, että tietynlainen tavoitteeni toteutui, kun minusta kirjoitettiin urheilu-sivuilla. Oma unelmani, kuten myös monen muun vammaisurheilijan, on, että meistä uutisoitaisiin menestymisen ja tulosten vuoksi, eikä ulkonäkömme.

Välillä itsestäni tuntuu, että ihmiset luulevat, että vammaisten elämä tai ajatusmaailma poikkeaa paljon vammattomien. Ei, ei eroa. Itse poljin eilen kovempaa treeniä Robinin Parasta just nyt- kappaleen tahdissa ja unelmoin kylmästä pepsimaxista. Ihmisiä me kaikki ollaan, on raajoja sitten neljä tai vähemmän! ;)


- Liisa 

joukkue.

Olen ollut sekä joukkue-että yksilöurheilija. Joukkue-urheilu- ajoista muistan ensimmäisen akrobatia esityksemme Porin urheilutalolla. Olin silloin 5-vuotias. Suorituksemme jälkeen muut joukkueen urheilijat sanoivat, että pilasin esityksen, koska olin pukenut kisa-asun väärin päin. Näinhän ihmiset tekevät, syyttävät muita, koska vastuunkanto on vaikeaa. Joukkueesta löytyy aina syyllinen. Tai joukkueen ulkopuolelta. Tämän jälkeen itse syytin äitiäni siitä, että hän pilasi esityksen, koska ei ollut merkinnyt,miten asu kuuluu pukea.

Joukkueessa kaikkien panosten summa on tulos. Joukkue on myös yhtä vahva kuin sen heikoin lenkki. Joukkue tekee suorituksen yhdessä, mikä on mielestäni ainoa ero yksilö-ja joukkueurheilun välillä. 

Itse harjoittelen 70% treeneistä itsekseni, mutta en silti koe olevani yksin, vaan osa joukkuetta. Monia joukkueita. Treeneissä minulla on ohjelma, joka on valmentajani suunnittelema. Ympärilläni on ystäviä, jotka kyselevät: "Kulkeeko?".Kaikilla on sama tavoite, saada minusta maailman kärki paratriathlonisti. 

Yksin kilpailevana sinun pitää viedä koko joukkueen panos yksin maaliin. Monen ihmisen monen vuoden työ. Paineensietokykyä ja vastuunkantoa testataan. 

Sanotaan, ettei vastustajan kanssa saisi veljeillä. Koen kuitenkin senkin tietynlaiseksi joukkueeksi. Olemme kaikki kerääntyneet kilpailuihin leikkimään siitä, kuka pääsee reitin nopeiten. Olisihan sitä tylsä leikkiä ilman kavereita? 

Kuten jo uusi valmennussuhde.- postauksessani kerroin, oman huippuvalmentajani tunnusmerkki on innokkuus, kuten myös joukkueeni. Menestyminen seuraa siitä, että teemme oikealla asenteella jotain sellaista, mistä pidämme! 

Osa on varmaan huomannut HS:n jutun. Julkisuus ei ole menestymisen mittari. Se ei myöskään tee minusta parempaa triathlonista, kuten ei myöskään uusi pyörä parempaa polkijaa. Kuitenkin tietynlainen tavoitteeni toteutui. Työtäni uutisoitiin urheilu-sivuilla. Olin yksijalkainen huippu-urheilija, enkä vain yksijalkainen. 

Viikko on mennyt treenillisesti ihan mukavasti. Kovempi viikko tuntuu mukavasti jalassa. Tynkäni alkoi chillailla jo tiistaina, ja tehomittari näyttää nollaa oikean jalan osalta. Toisaalta tyngän 150g lihasmassalla ei muutenkaan pyörää paljon liikuteta. ;) tarvitsisi massakuurin. Hän siis pyörii karusellissa, ja syö hattaraa, kun vasen jalka pyörittää ja tekee työtä. Onneksi joku sentäs jaksaa. 

Tässä yksi pääsarja:

#bike3

3•(5•(2min max+1min kevyttä)+ 5min(140HR))

Avattuna: ensiksi 2min max, jonka jälkeen 1min kevyttä. Näitä viisi kappaletta ilman taukoja. Sitten 5min 140 sykkeellä. Koko äskeinen sarja kolme kertaa läpi! Kesto 60min(+ alkulämmittely ja loppujähdyttely). 

Treenidatani kyseisestä pyörätreenistä. 

Kiitos kaikille kommenteista! Niitähän voi laittaa s.postiini: liisa.m.lilja@utu.fi, kuten myös postauksiin. 

- Liisa 

alku.

uusi valmennussuhde. - postauksessani pohdin aloittamisen vaikeutta. Sain tekstiini liittyen sähköpostin, joka meni näin (julkaistu henkilön luvalla):

"...olen ollut kaksi vuotta tekemättä mitään. Tai no, mitä arjessa tullut liikuttua. Ennen harrastin jalkapalloa 5-6 kertaa viikossa, ja fyysinen kuntoni oli mainio. Loukkaantumisen jälkeen ei urheilu enää vain kiinnostanut. Sinun on helppo aloittaa juoksu taas murtuman jälkeen, kun fyysinen kuntosi on niin hyvä. Toista se on niillä, joiden kunto on pohjalla. Alkaminen on niin paljon vaikeampaa..."

Viestissä oli monta hyvää pointtia. Tietysti minun on helpompi jatkaa juoksu -harjoittelua murtuman parantumisen jälkeen, mutta olen tehnyt sen eteen töitä. Vaihtoehtonani oli pitää kymmenen viikon loma treenamisesta, mutta tiesin, että sen jälkeen aloittaminen olisi ollut entistä vaikeampaa. Tämän takia olen soveltanut liikuntaa entisestään, ja pitänyt kuntoani yllä. Eihän se helppoa, tai aina niin mielekästä, ole ollut, kun toimivia jalkoja ei ole löytynyt. 

Koen, että olen joskus aloittanut aika alusta, ja tuntenut todella sen aloittamisen vaikeuden. Ennen sairastumistani olin fyysisesti hyväkuntoinen, ryhmäni parhaimpia telinevoimistelijoita ja muutenkin liikunnallisesti lahjakas. Uimaan opin jo 4-vuotiaana, oikeasti. Itse luulin osaavani aina. ;) Yleensä uintisuoritukseni päättyi kuitenkin siihen, että äiti veti minut hiuksista ylös altaan pohjasta. Olin erittäin vihainen, hän pilasi suoritukseni. Mihin tämä itsevarmuus on kadonnut?? 

Elämäni kuitenkin muuttui sairastuttuani. Sairaala-jaksoni kesti kokonaisuudessaan yli kaksi vuotta. Kuntoni oli tämän jälkeen aivan pohjalla. 

Tästä se oma urheilu-urani on alkanut. 

Vammaisurheilija -polkuni on siis lähtenyt kuvan kunnosta. Meni yli kolme vuotta, ennen kuin olin fyysisesti siinä kunnossa, että jaksoin arkielämäni kunnolla. Pidemmät matkat liikuin rattaissa, lyhyemmät kävellen, kunhan kävelyn taas opin.  Uida jaksoin alle 15m. Itselleni vaikeampaa oli hyväksyä erittäin huono kuntoni, kuin raajan menetys. En ollut enää hyväkuntoinen telinevoimistelija. 

Tietysti nyt minun on helppo huokaista, kun olen saavuttanut sen fyysisen kunnon, mitä minulla oli ennen vammautumistani. Siihen tarvittiin kymmenen vuotta pitkäjänteistä harjoittelua. Työtä on kuitenkin vielä jäljellä, kun tavoitteeni on saavutta huippukunto. Kunto, joka vaaditaan siihen,että voin saavuttaa unelmani. 

- Liisa

Suuret onnittelut Kaisalle pitkän matkan MM-hopeasta!