liian vakavissaan.

Olin viime viikon aivan hukassa. Tajusin todella asettamani tavoitteen, Paralympialaiset 2016. Samalla ymmärsin; kello tikittää, ja ensi kausi tulee nopeammin kuin edes osaan kuvitella. Pitäisi treenata tehokkaasti, mutta fiksusti. Aloin jo pelkäämään sitä pettymystä, joka tulisi, jos paikka Rio:on jäisi saavuttamatta. Kyseinalaistin harjoitteluni. Syksy ei ole mennyt suunnitelmien mukaan, rasitusmurtuman takia en pystynyt juoksemaan 3 kuukauteen. Koko viikon hoin itselleni: " Älä nyt pilaa tätä mahdollisuutta!".

Olen aina osannut nauttia liikunnasta, liikunnanilosta. Olen seitsemän vuotta tehnyt sitä tosissani, mutten vakavissani tai vakavamielisesti. Olen tehnyt tätä intohimosta lajiakohtaan, ja ennen kaikkea ilosta. Unelma paralympia -paikasta on kuitenkin niin suuri, että pelkää pilaavani sen. Haluaisin, että kaikki on täydellisesti, jotta voisin olla hyvillä mielin.

Pahin pelkoni on, että paikka jäisi saavuttamatta sen takia, etten itse tehnyt tarpeeksi töitä sen eteen. Totuus on kuitenkin, ettei sekään pelkästään riitä, että itse sinne kovasti haluan. Myös valmentajani sekä muu "joukkueeni" pitää haluta sitä yhtä paljon kuin minä itse. Itse teen töitä tullakseni paralympia-tason urheilijaksi, valmentajieni tavoite on kehittää minusta kyseisen tason urheilija.

Kyseinalaistin siis kaiken. Lopuksi olin varma, ettei paineensietokykyni riitä taistelemaan paralympiapaikasta. Olen jo lokakuussa näin epävarma itsestäni. Totuus on, että huipulla kilpailijoiden fyysinen kunto on aika sama, voittaja on se, joka haluaa voittaa, ja on henkisesti vahvin.

En yhtään ihmettele, miksi urheilijat unohtavat välillä järjen käytön. Epävarmuuden iskiessä on valmis syömään vaikka pikkukiviä, jos se vain takaa kehittymisen ja vie epävarmuuden mennessään. Pitää nyt vain löytää sisäinen fengshui, ja jatkaa työtä tosissaan, muttei vakavissaan. Välittämättä suurista tavoitteista ja paineista. Ennen kaikkea, nauttia liikunnnanILOSTA!

- Liisa

maajoukkue-leiri.

Vihdoin löysin aikaa kirjoitella, pahoittelen pitkää päivitysväliä! Tuntuu, etten ole saanut mitään aikaiseksi, mutta silti ei ole aikaa riittävästi. Mihin aikani menee?

Tosiaan Tahkolla vietettiin neljän päivän maajoukkue-leiri reilu viikko sitten. Pääkaupungista leirille lähti minä ja Kim Harju. Kummallakaan ei ollut tietoa, missä Tahko sijaitsee. Stadilaiset lähti matkaan myös kesärenkailla, varvastossuilla ja ilman kunnon takkia. Viiden tunnin automatkasta kuitenkin selvittiin hengissä.

Automatkalla itselleni selvisi, kuka kaveri kyydissäni oli. Samanlainen hullu- treenaja kuin itse olen. Ei tarvinnut paljon suostutella, ja sain leirin ajaksi erinomaisen treenikaverin. Aloitimme heti Tahkolle saavuttuamme pienen extra- treenin ja jatkoimme niitä koko neljän päivän ajan. Neljässä päivässä tuli sitten treenattua yli vuorokausi. ;) Intensiteettiä oli jokaisessa treenissä, ja leirin keskiarvosyke 158.

Tunnelma leirillä oli hyvä. Valmentajina toimi Merja Kiviranta- Mölsä ja Risto Niemelä, mutta jokainen treenasi oman tuntemuksen mukaan. Toiset paljon, ja toiset hullusti.

Vaikka mietin aluksi osallistumistani leirille, voin nyt todeta, että oli kyllä onnistunut leiri. Erityiskiitos tietysti treenikaverilleni Kimille sekä huonekavereilleni, jotka kestivät rullien huminaa aamu(yöstä).

Kimin leiriraportin voi lukea täältä. Kaunis kuvakin löytyy... ;)

Ensi viikon maanantaina 3.11. pidän HelTrin jäsenille seuraillan, jossa kerron treenaamisestani, välineistä yms. Tervetuloa kuuntelemaan! (Jos, et ole HelTri:n jäsen, ja olet kiinnostunut, laita viestiä. :))

- Liisa

rennosti.

Ikkunastani näkyy sorainen pelikenttä. Lähes joka ilta joukkue nuoria miehiä pelaa futista. Rennosti, mutta tunteella. Komialta näyttää, siis peli. Haluaisin mukaan. Olisi mukavaa tehdä jotain rennosti, ihan vain liikunnan ilosta. Siinä on vain kaksi ongelmaa. En osaa potkaista palloa ja inhoan pallopelejä, toiseksi en osaa tehdä mitään rennosti. 

Viime talvena olimme isäni kanssa hiihtämässä. Ladulla oli kaksi huippu-hiihtäjää. Isä ja minä. Rentoa ulkoilua, näin äidille sanottiin, ja valmentajalle. Sykemittarit päälle. Pari vitosen lenkkiä kevyesti, sitten pääsarja. "Ulkoilun" keskisyke 166. Rentoa. 

Huippu-urheilijat eivät osaa tehdä mitään rennosti. Kilpailuvietti herää heti, ja kaupungillakin pitää pomppia sykemittari ranteessa. Ei myöskään ole väliä mitä urheilulajia harjoittelet, olet aina se huippu-urheilija, vaikka todellisuudessa olet kyseisessä lajissa vasta-alkaja. Hiihdon jälkeen oli kroppa kokovartalojumissa, eihän se kyseiseen liikuntamuotoon ole tottunut. Valmentajallani olisi luultavammin ollut kokovartalovitutus, jos tietäisi mitä ulkoiluni sisälsi. 

Olen vaikea valmennettava. Viime viikon sunnuntaina teimme Jarin, uinti ja fysiikka- valmentajani, kanssa keppijumppaa. Kyllä. Vahvistimme liikeratoja, tai oikeastaan etsimme niitä. Itselleni ehdottomasti vaikeimpia treenejä. Pitäisi treenata rennosti, ilman, että syke on yli 140. Sanoinkin, muutamaan kertaan, että voin siirtyä suoraan Pukinmäen keppijumppa -ryhmään. Jari jaksoi hymyillä ja neuvoa, vaikka huomasi selvästi, etten ollut fiiliksissä. Valmennussuhde toimii.

Sinun ei tarvitse juosta aamuaerobisia lomallasi, sinun ei myöskään tarvitse seurata sykettäsi ojentajia salilla tehdessäsi. Välillä voi ihan rest in peace, ehkä.

-Liisa