onnellinen, juokseva tyttö.

Urheilijat eivät tyydy vähään. Emme rentoudu. Emme istu aloillamme. Oli peli mikä tahansa, me haluamme voittaa. Kun voitamme, hankimme uuden pelin. Vaadimme itseltämme paljon. Saavutuksilla ei ole väliä. Kiipeilijällä on aina uusi vuori.

Viime perjantaina oli yksi elämäni hienoista hetkistä, osallistuin juoksukilpailuun 14 vuoden tauon jälkeen. Ennen vammautumistani rakastin juoksemista, eikä se rakkaus ole 14 vuoden aikana hävinnyt. Pikemminkin vahvistunut. Perjantaina Töölönlahdelle järjestettiin Yritysmaraton- tapahtuma, jonka tarkoituksena oli koota yrityksiä juoksemaan Töölönlahden ympäri kilpailumielessä, rennolla asenteella. Maraton oli jaettu 19. osuuteen (19*2.2km), joista jokainen joukkueen jäsen suoritti yhden tai usemman. Itse juoksin osuudet, 9. ja 19. Paralympia-teamissä! Teamimme koostui kolmesta urheilijasta: Amanda Kotaja (ratakelaus), Miika Honkanen (maalipallo) ja minä, sekä urheiluamme tukevien yritysten jäsenistä.

Tietysti kilpailuhenkisenä ihmisenä lähdin hyvää suoritusta tekemään. Oli se sitten maailman cup - tai rento-meininki -kilpailu, niin minä haen voittoa! ;) All- out heti ensimmäisillä metreillä, ja loppuun asti tuli ihan lennokkaasti. Loppuajat: 10.40 ja 10.14.

Kilpailumatka ei ollut pitkä, mutta matka, jonka olen kulkenut 2.2 juoksukilometrin eteen on ollut. Pitempi kuin maraton. Vammauduttuani opettelin uudestaan kävelemään, ensimmäisen 5km lenkin KÄVELIN 4 vuotta sen jälkeen, viime kesänä harjoittelin yli 20h ennen kuin juoksin 100m... mutta kaikki se on ollut tämän arvoista.

Vuorikiipeilijöistä otetaan kuva vuoren huipulla. He hymyilevät onnessaan, ja voitonriemuisina. Matkalta ei oteta kuvia. Kuka haluaa muistaa sen kaiken muun? Vaadimme itseltämme paljon, koska meidän on pakko. Emme siksi, että pidämme siitä. Sitkeä kiipeäminen, kipu ja itsensä ylittämisen tuska. Kukaan ei ota kuvia siitä. Kukaan ei halua muistaa sitä. Haluamme muistaa vain näkymän huipulta. Henkeäsalpaavan hetken maailman katolta. Se saa meidät kiipeämään. Se on kivun arvoista. Se on minkä tahansa arvoista!

Haluan suuresti kiittää sponsoriani Ottobock:iä! Heidän ansiosta saan nautti juoksun flow:sta, ja olla erittäin onnellinen tyttö. KIITOS!

Kuvia päivästä:

Joukkueen urheilijat: Amanda, Miika ja minä. Amanda taisi olla ainoa kilpailija, jolla ei ollut jalat hapoilla! ;)

Miika (maalipallo) sekä opasjuoksija Katja.

Paras parajoukkue- teamimme!

Tästä on hyvä jatkaa ensi lauantain Lontoon maailman cupia kohden! 

- Liisa


Kuvat: Leena Kummu

huono kortti.

Pelasin lapsena muistipeliä. Kortit asetettiin nurinpäin, ja jokaisessa oli kuva. Kortti käännettiin oikeinpäin, ja kuvaa katsottiin. Sitten kortti käännettiin taas nurinpäin. Sitten piti muistaa, missä on samalainen kortti. Joskus kaikki on epäselvää, joskus taas ymmärrämme kaiken tarpeellisen.

Harjoituskauteni viimeisiä viikkoja viedään. Kilpailukauteni starttaa 30.5. Lontoon maailmancupista. Rehellisesti sanottuna harjoittelukausi on ollut urheiluhistoriani rankin. Ehdottomasti. 7kk kestänyt rasitusvamma, paikkakunta- ja valmentaja-vaihdokset... välillä mietin, mitä järkeä tässäkin on. Ei ainakaan mennyt niin kuin suunnittelin, ja tuntui, että avasin vain huonoja kortteja.

Lähes tasan vuosi sitten sain parin. Parin, josta olin unelmoinut 12 vuotta. Vasen, vammaton jalkani, sai seurakseen juoksuproteesin, ja minulla oli taas kaksi juoksukelvollista koipea. Pystyin harjoittelemaan juoksua 2kk, kunnes sain vasempaan sääriluuhun poikkimurtuman, ja 7kk juoksukiellon. Taas tuli nostettua huono kortti.

Elokuussa muutin neljännelle paikkakunnalle, Helsinkiin. Aloitin Yan Bussetin valmennuksessa, ja opin, mitä tehoharjoittelu todella tarkoittaa. Marraskuussa yhteistyömme loppui. Olin tilanteessa, jossa en olisi halunnut olla: loukkaantunut, liiallisen tehoharjoittelun väsyttämä, ja vielä vieraassa kaupungissa ilman valmentajaa. Ei tuntunut pareja löytyvän.

Kortit vaikuttavat olevan satunnaisessa järjestyksessä, mutta mitä enemmän kortteja on kääntänyt... vähitellen ymmärtää, että kaikki sopii yhteen. Kaikki harjoituskaudella nostamani "paskatkortit" ovat osoittautuneet hyviksi. Olen vihdoin löytänyt itselleni (Jari Nordblom(uinti) lisäksi) hyvän valmentajan, Darby Thomaksen, oppinut arvostamaan vasemman jalkani tekemiä ylityötunteja, ja ennen kaikkea olen varma, että minulta löytyy juuri sitä sisua, jota tarvitaan vammaisurheilun huipulle!

Lähden positiivisin mielin kilpailukauden avaukseen. Harjoitustunteja on kertynyt keskiarvoltaan 22.7h/vko viimeisen 45 viikon aikana, VOmax arvon olen saanut nostettua 70.2ml/kg/min, ja pyöräilyvauhtini kohentunut hurjasti. Töitä on tehty,mutta ennen kaikkea opittu!

Huomenna kilpailen ensimmäistä kertaa 14- vuoteen juoksukilpailuissa, siitä erillistä postausta myöhemmin! :)

- Liisa