keskiviikko 16. joulukuuta 2015

elämäntapa vs.työ

Urheilijat ylpeilevät sillä, että pystyvät herämään aamuyöstä,ja treenaamaan mielettömiä tunteja. Missä ja milloin tahansa. Ylpeys käy lankeamuksen edelle, koska totuus on, että 20h valvomisen jälkeen voisi töihin tulla yhtä hyvin kännissä. Oli urheilija tai ei. Siksi ei ole ihme, että kohtalokkaat virheet lisääntyvät aamuöisin, kun me triathlonistit ylpeinä poljemme paikallamme, Yhteisöllinen ylpeytemme kokisi kolauksen, jos lait koskisivat myös meitä. Ne velvottaisi nukkumaan koko päivän ennen yövuoroa, ja työaikaamme säädeltäisiin. Emme olisi tyytyväisiä.

Usein minulta kysytään kuinka paljon harjoittelen, kuinka monta tuntia, kuinka monta kilometria. Uskon, että jokainen ammattiurheilija harjoittelee kovasti, tämä on se helppo osuus. Tärkeämpi kysymys olisikin: mitä teet muina tunteina, kun et harjoittele. Se on se, mikä erottaa kärkijoukon muista. Ammattilaisen kuntoilijasta.

Olen saanut syksyn keskittyä lähes täyspainoisesti urheiluun. En kuitenkaan koe, että tämä olisi työni, vaan elämäntapani. Kukaan ei jakaisi tehdä töitä 24/7, ja se on juuri sitä, mitä urheilijalta vaaditaan, aikatauluttamista 24/7. Sinun on oltava itsekäs, ensi sijainen tehtäväsi on pitää kehostasi huolta. Sinun on tehtävä raskaita päätöksiä, jotka eivät aina miellytä itseäsi, puhumattakaan läheisiäsi. Ystävyyssuhteiden ylläpitö on haastavaa, mutta miltä menestys tuntuisi, jos ei olisi ketään kenen kanssa sitä jakaa?

RIO-vuosi starttaa parin viikon kuluttua, maailman cup 3kk. Tavoitteeni kilpailukaudelle on paikka Rio:on, mitali EM:stä ja toivottavasti myös ensimmäinen maailman cupin voitto. Koska tavoitteet ovat suuret, isoin pelkoni peruskuntokaudelle lähtiessäni oli, että matkasta tulee suorittamista. Juuri sitä, mitä suomalaiset kutsuvat työksi. Sykemittari kädessä juoksisin ympäriinsä, jotta saisin tunnit täyteen. Onneksi näin ei ole käynyt, ja saan harjoitella ylpeänä 4.30, jos siltä tuntuu ilman lakisääteisiä taukoja.



- Liisa

keskiviikko 11. marraskuuta 2015

season 2015.

Mitään ei urheilijan elämässä saavuteta ilman takaiskuja. Olen aina ihaillut niitä, jotka takaiskuista huolimatta saavat työnsä tehtyä.Tämä vuosi on epäilemättä ollut haastava. Lähdin hakemaan Rio-paikkaa yhden kansainvälisen kilpailun kokemuksella, taustalla vielä monen kuukauden juoksukielto. Sain kuitenkin kerätty sekä rohkeutta, että hieman itseluottamusta ennen kilpailukauden aloittamista, kiitos siitä valmentajilleni (Darby ja Jari) ja tukijoukoilleni.

Joka vuosi päätavoitteeni on olla parempi kuin olin viime vuonna. Kausi oli ehdottomasti 10 vuotisen urheilu-urani paras, ainakin tuloksellisesti. Koen kuitenkin, että olin hyvässä kunnossa vain erittäin pienen ajan. Vammat rajasivat huippukunnon noin 6-8viikkoon. Pystyin kuitenkin hyödyntämään tämän lyhyen ajan, ja saavuttamaan tärkeitä pisteitä kohti Rioa. 

Olen aina ymmärtänyt, ja tiennyt, miltä tuntuu huonon kilpailun jälkeen. Se pettymys. Urheilijana sitä viettää paljon aikaa ajatellen saavuttavansa jotain, mutta kun saavuttaa jotain, josta on unelmoinnut koko urheilu-uransa, ei tiedä miltä sen pitäisi tuntua. Ylitin Chicagon MM:ssä maaliviivan neljäntenä, alle 30s pronssiin, reilu minuutti voittajaan. En ollut pettynyt, vaikka T2(toinen vaihto)ssa tapahtunut virhe luultavasti maksoi mitalin. Tuntui käsittömättömältä kilpailla maailman parhaiten kanssa. 

Kelluin Chicagon hotellin uima-altaassa kisan jälkeen. Japanilainen poika tervehti, ja kertoi, kuinka hienoa on uida samassa altaassa EM hopea-mitalistin kanssa. Kenestähän hän puhui? Tuntuu oudolta.

Matka kohti Rio:a etenee, mutta vielä on pitkä matka. Monta kilometria uitavana, pyöräiltävä ja juostavana. Matkan varrelle mahtuu myös monta maailman cupin kilpailua, EM- ja MM-kisat. Kausi 2015 on nyt paketoitu. Kiitos. Kaikille. 

Kausi numeroina:

2.sija Lontoon MC
2. sija Geneve EM
2.sija Iseo MC
3.sija Edmonton MC
4. sija Chicago MM

9 kilpailua yhteensä (kansan-ja kansainväiset)
+100h lentokoneessa
n.1000km uintia, n.550h pyöräilyä.



Katse kohti seuraavaa kautta. Kuva: Wilma Hurskainen


-Liisa




maanantai 2. marraskuuta 2015

urheilijan elämää.

Kello on 5.20, maanantai-aamu. Tosin urheilijalle viikonpäivällä ei niinkään ole väliä, aamutreenit kuitenkin. Wakeup-light -herätyskello lupaa lempeää herätystä aamuihin, tänään ei onnistunut. Kahden torkun jälkeen on aika nousta. Sanovat, ettei torkuttamisessakaan ole mitään hyötyä. No, onneksi ei voi herätä väärällä jalalla, on vain yksi vaihtoehto. Kompastun, otsa suoraan pyörän stongaan. Hitto, joku on jättänyt jalan juuri tielleni. Itsemurhayksiön etuuksia, aamutreeneihin 75cm. Kaurapuuro liedelle. 

6.05 aloitan. Kolme tuntia paikallaan polkien, tasaisella 130 sykkeellä. Robin Schulzin kappale "Sugar" soi repeatina, ja koneelta seuraan ensimmäisen australiaisen elefantin syntymistä. Kolme tuntia poljettu. Huoneen lämpötila on 31 astetta, noh onhan Rio:ssakin lämmin. Lasillinen pepsimaxia viinilasista maistuu taivaalliselta. Arjen luksusta. 

10.00 herätys aivot! Pitäisi saada kandin työ kirjoitettua. Optogenetiikan sovelluksia. Kolme kappaletta, kolme tuntia. Hitaasti, mutta varmasti. Tiskikone piippaa. Fairy ei ollut tiskikonetabletille hyvä korvike. Vaahtobileet. Kauhon sheikkerillä vaahtoa lavuaariin. 

16.00 kävelen sukset kädessä Kivikon hiihtohalliin. Pari tuntia 400m lenkkiä kiertäen, parikymmentä kertaa pyrstöllään. Hienosti luistaa. Iphone jäätyy, ja musiikki loppuu. Noh, eihän tässä ole kuin 1h48min jäljellä. 89-vuotias herra neuvoo: " Jousta polvista, niin pääset kovempaa". Niinpä. Tasatyöntö alkaa tuntua ojentajissa. Vauhti lähentelee uintinopeuttani. Suomalainen kestävyysurheilija. 

Istahdan saunan lauteelle. Ravistan sheikkerissä vanilja- palautusjuomaa. Kermainen maku saa pienen twistin fairy:sta. Olisi ehkä kannattanut huuhdella vaahto-episodin jälkeen. 

Lidlissä on pari muutakin. Onneksi vihanneksia ei tarvitse punnita. 

Makaan lattialla. Foam roller pään alla, ja televisiosta tulee  Nikke Lignellin Vitaepro - mainos, 5 minuutin musikaaliversio. Onneksi salkkarit alkavat. 

Urheilijan elämää.

Hyvää marraskuun alkua, 

- Liisa  


torstai 8. lokakuuta 2015

videopostaus Edmontonin MC:stä.

Kilpailukausi on saatu päätökseen jo kolme viikkoa sitten, mutta blogi elää pari kuukautta jäljessä. Ups, pahoittelen! Vaikka bloggaaminen on itselleni mieluinen harrastus, silti en ole saanut postausta aikaiseksi, vaan mielummin katsonut Netflixiä hotellihuoneessa tai The Big Bang Theorya lentokoneessa. Nyt kuitenkin palataan vielä tässä, ja seuraavassa postauksessa kilpailukauteeni, ja viimeisiin maailman cupin kilpailuihin. Ensimmäisenä Edmontonin maailman cup!




Sijoitus oli tosiaan kolmas, ja olin erittäin pettynyt. Menetin pyöräosuudella johtoasemani, ja olin jo n.3min jäljessä toiseen vaihtoon tullessa. Juoksu oli erinomainen, mutta matka ei vaan riittänyt. Ero voittajaan oli 2min maaliin tullessa. Heikon pyöräilyn syy oli tekninen vika, joka vaivasi koko matkan ajan, mutta ei ollut kuntokaan  kohdallaan.

Videolla unohdin mainita, että vammattomiin verrattuna kilpailumme eroaa myös siinä, että on ns. pre-transition area eli ennen varsinaista T1, on heti uintipaikan vieressä alue, josta kilpailija voi ottaa tarvittavan apuvälineen (sauvat, proteesin, pyörätuolin yms) jotta pääsee liikkumaan rannasta vaihtoalueelle. Avustajien käyttö on sallittua uinnista pre-transition alueelle, matka yleensä n. 10m. Pyöräilyssä vallitsee myös peesikielto.


-Liisa








keskiviikko 9. syyskuuta 2015

minun tarina - meidän matka.


"Tie Tähtiin –ohjelma on vammaisurheilun näkyvyyttä ja tietoisuutta lisäävä toimintamalli. Tie Tähtiin –pooliurheilijat vierailevat eri tapahtumissa, kuntoutuskeskuksissa ja yrityksissä puhumassa vammaisurheilusta ja omasta urheilijan polustaan. Mikä tahansa yhteisö voi kutsua urheilijan vieraaksi." On kunnia olla mukana, tässä esimakua! 



-Liisa 

keskiviikko 26. elokuuta 2015

motivaatio.

Motivaatio määrää sen mitä teemme, asenne ratkaisee kuinka hyvin teemme sen. Näin se vain on. Itselläni asennetta on aina riittänyt, mutta mitä tapahtui motivaatiolle, kun saavutin kauden tavoitteeni jo ensimmäisessä maailman cupin kilpailussa?

Alkukausi oli haasteellinen pitkän loukkaantumisjakson takia, joka myös viivästytti kilpailukauteni aloitusta. Olin kuitenkin erittäin motivoitunut, ja innoissani. Aloitettuani valmennussuhteen Darby Thomaksen kanssa, asetimme tavoitteeksi sijoittua maailman cupin kilpailussa podium-sijalle. Kauden ensimmäinen kilpailu... tavoite saavutettu. Kausi alkoi liian hyvin. Miten pysyä motivoituneena?


1. Keep moving

Elämä on vähän kuin pyörällä ajo - säilyttääksesi tasapainon sinun on pysyttävä liikkeessä. Olin pari päivää Lontoon kisan jälkeen aivan hukassa. Kausi oli vasta alkanut, enkä tiennyt miten jatkaisin. Annoin itselleni kaksi päivää aikaa hengähtää, jonka jälkeen palasin rutiineihin. Rutiinit tuovat turvaa. "Train-eat- sleep- repeat".   

2. New goals

Maailman cup-kiertue oli vasta alkumetreillä. Vaikka kauden tavoite oli jo saavutettu, oli 5 kilpailua vielä jäljellä. Viisi tärkeää kilpailua RIO-pisteiden kannalta. Ennen kauden aloitusta RIO-paikka tuntui erittäin kaukaiselta. Tullaksesi valituksi paralympialaisiin, vaatii se sijoittumista maailman rankingissä 8 parhaan joukkoon tai MM-voittoa. Ranking-pisteitä keräys alkoi 1.7. ja päättyy 1.6.2016. Kyseisen ajanjakson aikana järjestetään n. 10 kilpailua. 

Asetettuasi tavoitteen, saavutettuasi sen, tunne "mitä nyt" on erittäin yleinen. Koen, että on tärkeää jatkuvasti asettaa uusia haasteita ja tavoitteita. Jos sinulla on jotain, jota jahtaat, löydät itsesi aina haluamassa jotain lisää. Näin ollen päätimme Lontoon MC:n jälkeen aloittaa RIO-paikan metsästys tosissaan. Heinäkuussa saavutin ensimmäisen arvokisamitalini Geneven EM:ssä, viikko sen jälkeen toisen podium-sijan Italian MC:ssä. Huippu-urheilijoita on vaikea mielyttää, AINA on jotain mitä olisi voinut tehdä paremmin, mutta olin tyytyväinen.

3. Don´t compare yourself to others. Compare yourself to the person from yesterday.

Ensimmäinen kilpailukauteni, ja maailman ranking viides. Tulokset kertovat siitä, kuinka paljon olemme töitä tehneet. Olen noussut lähelle maailman ehdotonta kärkeä ennätysvauhdilla. Viimeinen askel maailman kärkeen on vielä otettava, mutta sen aika on ensi kaudella. Olen vuodessa opettellut uudestaan juoksemaan 12 vuoden tauon jälkeen, polkenut enemmän kuin edellisinä 20 vuonna yhteensä... kehitysvauhtini on maksimissa. 

Etäisyyttä todellisuuden ja unelman välillä kutsutaan toiminnaksi. MC jatkuu Edmontonista 5.9. ja huipentuu Chicagon MM:hin 18.9. 


-Liisa 


maanantai 6. heinäkuuta 2015

champions are made when no one is watching.

Tutkijoille yksityiskohdat ovat tärkeitä. Pidämme tilastoista, listoista ja menettelyohjeista. Vaikka haluaisimme kuinka luottaa numeroihin ja suunnitelmiin, tiedämme myös, että löytöjä on tehty vahingossa, home- penisilliini. Urheilijoille numerot, ja suunnitelmat ovat myös tärkeitä, mutta menestyminen tulee harvoin vahingossa. 

Kirjoitin eilen Twitter-tililleni (@liisalilja) twiitin: "Champions are made when no one is watching. 5 days to European Championships.". Keskustelimme reilu viikko sitten nuorten Paralympialeirillä kyseisestä aiheesta. Siitä, kuinka helposti ihmiset muodostavat mielipiteitä ilman, että tietävät asiasta. Katsoja arvostelee urheilijan harjoittelua nähtyään pahimmillaan/parhaimmillaan alle 10s kestävän kilpailusuorituksen. Vammaton urheilija tulee sanomaan, että menestyminen vammaisurheilussa on "helpompaa". Juuri sitä ennen kehottanut minua uimaan kärjessä, koska hän ei pysty kunnolla potkimaan kipeytyneen varpaan vuoksi. Kuinka moni olisi valmis pyöräilemään 20h viikossa yhdellä jalalle? Kokeile, ja kerro vastaus vasta sitten.

Keskiviikkona on lähtö Geneven EM-kisoihin. Lontoon maailmancupin jälkeen päätimme harjoitella tulevat 4 viikkoa kovemmalla intensiteetillä ja määrällä. Käytännössä se tarkoitti n.20h/vko polkemista, juoksemista niin paljon kuin vammaton (tai noh... luuta sisältävä) jalkani kestää, ja uintia sopivan hapottavasti. Leireilin, sekä vammattomien triathlonistien, että vammaisurheilijioiden kanssa. Näin kuukauden tauko maailmancupin kiertueesta tuli käytettyä tehokkaasti. MC jatkuu Italiasta, 18.7, jolloin jaetaan myös ensimmäiset RIO-pisteet. 

Nyt on aika nauttia työn tuloksesta, 


Champions are made when no one is watching. Photographed: Maria Munkki

- Liisa 

maanantai 22. kesäkuuta 2015

Lontoon WTS.

Hyde Parkissa järjestettiin toukokuun viimeisellä viikolla maailman cupin kilpailu, josta itse aloitin kilpailukauteni. Samana viikonloppuna myös vammattomien WC jatkui Lontoon osakilpailulla, joten triathlonisteja oli enemmän kuin tarpeeksi. Koska kilpailureitti oli keskellä suurkaupungin keskustaa, mahdollisuutta treenaamiseen ennen kilpailua oli rajoitetusti. Hotellissa sai kuunnella trainerin huminaa, australiaiset jumppasit ja juoksivat hotellin käytävillä. Muut yöpyjät varmaan kiittivät.
Kilpailustarttini oli lauantai- aamuna. Sää ei poikennut perinteisestä Englannin ilmastosta; +12 astetta, pilvistä. ja kylmä jopa suomalaiselle.

Uinti: Uintiosuus suoritettiin yhtenä kierroksena, 5 poijua kiertäen. Reitti oli sama kuin vammattomilla. Startti meni osaltani erittäin huonosti, ja ensimmäiselle poijulle saavuin kärkiryhmän hännillä. Vauhtiin pääsin vasta n. 400m kohdalla, ja lopulta ensimmäiseen vaihtoon toisena.

Pyörä: Pyöräosuus suoritettiin 5*4km kierroksina. Reitti oli lähes tasainen, mutta U-käännökset 2km välein hidastivat hieman vauhtia. Paratriathlon kilpailut ovat aina peesikiellettyjä, mutta muuten pyöräosuus ei eronnut vammattomista. Pyörä ei lähtenyt kulkemaan koko 20km aikana. Perusvarmaa, mutta ei kuitenkaan sitä, mitä toivoisin. Ohitin T1 ensimmäisenä lähteneen jo toisella kierroksella, ja säilytin johtoaseman toiseen vaihtoon asti.

Juoksu: Juoksuosuus oli 3 kierrosta, täysin tasainen asfaltti. Lähdin juoksemaan jenkki-naisen kanssa samaan aikaan, menetettyäni pyörässä saaman aikaeron vaihdossa. Juoksimme noin 0.5km yhdessä, jonka jälkeen nostin vauhtia tietäen kolmannella sijalla olevan hollantilaisen ilmiömäisen juoksuvauhdin. Seely ei pysynyt vauhdissani, ja juoksin seuraavat 3km yksin. 4km kohdalla hollantilainen sai minut kiinni. Pysyin hänen vauhdissaan viimeiselle suoralle asti, kunnes... Voitto ratkesi, ja maaliin saavuin toisena. Tyytyväisenä, mutta myös pettyneenä.


Kauden avaus oli kuitenkin paljon parempi, mitä osasimme edes odottaa. Taso oli Lontoossa huikea, kaksikertainen maailmanmestaria jäi neljänneksi. Vaikka harjoituskausi on ollut erittäin haastava, antoi Lontoo hyviä merkkejä kohti seuraavia kauden kilpailuja. Yhteistyöni Darby Thomaksen kanssa on selvästi tuottanut tulosta, ja en epäile, etteikö tuottaisi vielä parempia jatkossa.

Kauteni jatkui Himoksen sprintti-SM:ssä, jossa tein tasaisen varman suorituksen.



-Liisa

maanantai 25. toukokuuta 2015

onnellinen, juokseva tyttö.

Urheilijat eivät tyydy vähään. Emme rentoudu. Emme istu aloillamme. Oli peli mikä tahansa, me haluamme voittaa. Kun voitamme, hankimme uuden pelin. Vaadimme itseltämme paljon. Saavutuksilla ei ole väliä. Kiipeilijällä on aina uusi vuori.

Viime perjantaina oli yksi elämäni hienoista hetkistä, osallistuin juoksukilpailuun 14 vuoden tauon jälkeen. Ennen vammautumistani rakastin juoksemista, eikä se rakkaus ole 14 vuoden aikana hävinnyt. Pikemminkin vahvistunut. Perjantaina Töölönlahdelle järjestettiin Yritysmaraton- tapahtuma, jonka tarkoituksena oli koota yrityksiä juoksemaan Töölönlahden ympäri kilpailumielessä, rennolla asenteella. Maraton oli jaettu 19. osuuteen (19*2.2km), joista jokainen joukkueen jäsen suoritti yhden tai usemman. Itse juoksin osuudet, 9. ja 19. Paralympia-teamissä! Teamimme koostui kolmesta urheilijasta: Amanda Kotaja (ratakelaus), Miika Honkanen (maalipallo) ja minä, sekä urheiluamme tukevien yritysten jäsenistä.

Tietysti kilpailuhenkisenä ihmisenä lähdin hyvää suoritusta tekemään. Oli se sitten maailman cup - tai rento-meininki -kilpailu, niin minä haen voittoa! ;) All- out heti ensimmäisillä metreillä, ja loppuun asti tuli ihan lennokkaasti. Loppuajat: 10.40 ja 10.14.

Kilpailumatka ei ollut pitkä, mutta matka, jonka olen kulkenut 2.2 juoksukilometrin eteen on ollut. Pitempi kuin maraton. Vammauduttuani opettelin uudestaan kävelemään, ensimmäisen 5km lenkin KÄVELIN 4 vuotta sen jälkeen, viime kesänä harjoittelin yli 20h ennen kuin juoksin 100m... mutta kaikki se on ollut tämän arvoista.






Vuorikiipeilijöistä otetaan kuva vuoren huipulla. He hymyilevät onnessaan, ja voitonriemuisina. Matkalta ei oteta kuvia. Kuka haluaa muistaa sen kaiken muun? Vaadimme itseltämme paljon, koska meidän on pakko. Emme siksi, että pidämme siitä. Sitkeä kiipeäminen, kipu ja itsensä ylittämisen tuska. Kukaan ei ota kuvia siitä. Kukaan ei halua muistaa sitä. Haluamme muistaa vain näkymän huipulta. Henkeäsalpaavan hetken maailman katolta. Se saa meidät kiipeämään. Se on kivun arvoista. Se on minkä tahansa arvoista!

Haluan suuresti kiittää sponsoriani Ottobock:iä! Heidän ansiosta saan nautti juoksun flow:sta, ja olla erittäin onnellinen tyttö. KIITOS!

Kuvia päivästä:


Joukkueen urheilijat: Amanda, Miika ja minä. Amanda taisi olla ainoa kilpailija, jolla ei ollut jalat hapoilla! ;)
Miika (maalipallo) sekä opasjuoksija Katja.

Paras parajoukkue- teamimme!
Tästä on hyvä jatkaa ensi lauantain Lontoon maailman cupia kohden! 

- Liisa


Kuvat: Leena Kummu

torstai 21. toukokuuta 2015

huono kortti.

Pelasin lapsena muistipeliä. Kortit asetettiin nurinpäin, ja jokaisessa oli kuva. Kortti käännettiin oikeinpäin, ja kuvaa katsottiin. Sitten kortti käännettiin taas nurinpäin. Sitten piti muistaa, missä on samalainen kortti. Joskus kaikki on epäselvää, joskus taas ymmärrämme kaiken tarpeellisen.

Harjoituskauteni viimeisiä viikkoja viedään. Kilpailukauteni starttaa 30.5. Lontoon maailmancupista. Rehellisesti sanottuna harjoittelukausi on ollut urheiluhistoriani rankin. Ehdottomasti. 7kk kestänyt rasitusvamma, paikkakunta- ja valmentaja-vaihdokset... välillä mietin, mitä järkeä tässäkin on. Ei ainakaan mennyt niin kuin suunnittelin, ja tuntui, että avasin vain huonoja kortteja.

Lähes tasan vuosi sitten sain parin. Parin, josta olin unelmoinut 12 vuotta. Vasen, vammaton jalkani, sai seurakseen juoksuproteesin, ja minulla oli taas kaksi juoksukelvollista koipea. Pystyin harjoittelemaan juoksua 2kk, kunnes sain vasempaan sääriluuhun poikkimurtuman, ja 7kk juoksukiellon. Taas tuli nostettua huono kortti.

Elokuussa muutin neljännelle paikkakunnalle, Helsinkiin. Aloitin Yan Bussetin valmennuksessa, ja opin, mitä tehoharjoittelu todella tarkoittaa. Marraskuussa yhteistyömme loppui. Olin tilanteessa, jossa en olisi halunnut olla: loukkaantunut, liiallisen tehoharjoittelun väsyttämä, ja vielä vieraassa kaupungissa ilman valmentajaa. Ei tuntunut pareja löytyvän.

Kortit vaikuttavat olevan satunnaisessa järjestyksessä, mutta mitä enemmän kortteja on kääntänyt... vähitellen ymmärtää, että kaikki sopii yhteen. Kaikki harjoituskaudella nostamani "paskatkortit" ovat osoittautuneet hyviksi. Olen vihdoin löytänyt itselleni (Jari Nordblom(uinti) lisäksi) hyvän valmentajan, Darby Thomaksen, oppinut arvostamaan vasemman jalkani tekemiä ylityötunteja, ja ennen kaikkea olen varma, että minulta löytyy juuri sitä sisua, jota tarvitaan vammaisurheilun huipulle!

Lähden positiivisin mielin kilpailukauden avaukseen. Harjoitustunteja on kertynyt keskiarvoltaan 22.7h/vko viimeisen 45 viikon aikana, VOmax arvon olen saanut nostettua 70.2ml/kg/min, ja pyöräilyvauhtini kohentunut hurjasti. Töitä on tehty,mutta ennen kaikkea opittu!

Huomenna kilpailen ensimmäistä kertaa 14- vuoteen juoksukilpailuissa, siitä erillistä postausta myöhemmin! :)

- Liisa

maanantai 30. maaliskuuta 2015

a letter to myself.

Itseluottamus on yhteydessä tiettyyn taitoon – tiedät, että olet hyvä jossakin. Uskot itseesi. Sinulla on ehkä hyvä itseluottamus altaassa, mutta huonompi tanssilattialla, sillä et ole hyvä tanssimaan. Me, suomalaiset, olemme huonoja tai sitten ei-niin-huonoja. Tuntuu ylimieliseltä sanoa: "Olen hyvä!", ja toiseksi, pelkäämme epäonnistua. Mielummin jätämme kokeilematta, jotta emme epäonnistuisi, muistamatta kuitenkaan, että ihmiset, jotka menestyvät, ovat varmasti epäonnistuneet tuhat kertaa enemmän kuin he, jotka eivät edes uskaltaneet yrittää. Suoraan sanottuna, paskannamme omaan elämäämme ennen sen elämistä.

Hyvä itseluottamus on myös edellytys huippusuoritukselle, menestymiselle. Muistan, että uimarina ajattelin lähes aina ennen suoritusta: " Startti menee taas piloille. Kuntokin on ihan surkea." Jos kyseisellä asenteella lähtee suoritukseen,ei ole realistista odottaa edes menestymistä. Olet valmiiksi jo epäonnistunut. Pitäisi löytää voittajan asenne ja viedä the "SISU" myös kilpailusuorituksiin. 

Kävin viime viikolla kuuntelemassa luentoa urheilijoiden henkisestä valmennuksesta. Päätimme luennon siihen, että jokaisen piti kirjoittaa itselleen kirje. Kaksi lausetta piti alkaa sanoilla: " Olen ylpeä siitä, että..." , seuraavat kaksi: " Ole..." ja viimeiset kaksi: " Sinä olet...". Ei ollut helppo tehtävä, ja ensimmäinen kysymys olikin: " Saako tämän kirjoittaa jollekin muulle kuin itselleen?". Tässä minun kirjeeni: 


A letter to myself.

Olen ylpeä siitä, että olet riskinottaja, ja uskallat tavoitella unelmiasi.
Olen ylpeä siitä, että annat aina 100%.

Ole sisukas, mutta kärsivällinen.
Ole intohimoinen, mutta relaa välillä.

Sinä olet rento perfektionisti.
Sinä olet tuleva menestyjä.


Tulipa itserakas-olo. Haastan kuitenkin jokaisen lukijan kirjoittamaan itselleen kirjeen. Kuulostaa vain positiiviselta ajattelulta, I know, mutta mieti, kuinka paljon käytät vahvuuksiasi käytännössä? Itse ajattelin koko syksyn, että tuleva kisakauteni tulee epäonnistumaan, olinhan ollut loukkaantunut jo monta kuukautta. Ensinnäkin, olin valmis jo epäonnistumaan. Toiseksi, en ymmärtänyt hyödyntää vahvuuksiani: rakastan treenaamista, ja nyt minulla on jopa työtä tehtävänä!


Doubt kills more dreams than failure never will, 


- Liisa




torstai 26. maaliskuuta 2015

ollaksesi pro-triathlonisti...

Pari vuotta sitten korkean paikan leirillä tapasin vammattoman pro-triathlonistin, joka tällä hetkellä kuuluu maailman ehdottomaan kärkeen. Hän aloitti juuri kautensa Abu Dhabin maailman cupin kilpailusta, ja tavoitteena saada paikka RIO:n olympialaisiin. On ollut mielenkiintoista seurata hänen harjoitteluaan, mutta ennen kaikkea olen oppinut, mitä pro-tason urheilijalta vaaditaan.

1. Be extraordinary.

Se ei riitä, että olet erinomainen voittaaksesi kultaa. Sinun täytyy olla jotain vielä enemmän.

2. No excuses.

"Oli liian kuuma", "Laseihin meni vettä", "Huono tankkaus"... Huippu-urheilijat eivät sano mitään. He ottavat vastuun huonoistakin tuloksista.

3. They do it.

Huippu-urheilija lukee treeniohjelman, ja tekee sen mukaan riippumatta sisällöstä. Itse menin eilen Esportin sisäradalle juoksemaan. Sain treeniohjelman 5min ennen harjoituksen alkua: 6*1200m AVG HR 175-180. Tietysti, olihan se raskasta, mutta jos haluan erottua erinomaisesta urheilijasta, voin vain vastata viestiin: OK.

4. Champions are made when no one is watching.

Jokainen tietää, ettei huipulle pääse ilman harjoittelua. Ei edes treeni-selfieitä tarvita todistamaan sitä. Huippu-urheilija harjoittelee, vaikkei valmentaja ole paikalla.

5.  SOME dream about goals...we make em.

Näin hän kirjoitti juomapullooni. Huippu-urheilija asettaa tavoitteita 8-10 vuoden päähän, tekee joka päivä sen eteen töitä, ja on varma, että lopulta kova työ palkitaan.


Losers complain, champions train,

- Liisa




perjantai 20. maaliskuuta 2015

oikeat kysymykset.

Ihmiset tuijottavat minua. Kerran ystäväni laski, kuinka monta tuijottavaa katsetta sain päivän aikana. Kaksisataakolmekymmentäseitsemän. Itse huomasin niistä neljä eli alle 2%. Jos vuodesta toiseen treenaa samaa ohjelmaa, lopulta keho tottuu kyseiseen ärsykkeeseen, eikä vastetta enää synny. Olen tottunut tuijotus-ärsykkeeseen.

Kävin aamulla juoksemassa. Luultavammin tarjosin hyvää viihdettä, tai ainakin katsomisen arvoista. Olin juossut noin 2km, kun eräs rouva huusi minulle. Olin juuri saanut matkuri-lihakseni hereille, ja ennen kaikkea hän keskeytti Haloo Helsingin Kiitos ei ole kirosana- kappaleen. Inhoan, kun harjoitustani häiritään. Pysähdyin, ja pysäytin sykemittarini.

Rouva: " Hei tyttö! Personaalinen tyyli juosta, mutta kovaa näyttää menevän!" (Ööö.. Noh, kai sitä voi noinkin kuvailla…)
Liisa: " Kiitos!"
R: "Mä tiedän miltä susta tuntuu, mullakin oli jalka poikki, ja jouduin käyttämään sauvoja lähes kaksi kuukautta. "
L: "Sepä harmillista!"
Aloin sitoa kengän nauhoja tiukemmalle.
R: "Anna mä autan, näyttää hankalalta!" (Sitä se olikin, kun takareisi oli eilisestä pyörätreenistä hapoilla ja jumissa.)
L: "Kiitos, mutta saan itsekin."
R: " Oletko juoksija?"
L: " Triathlonisti."
R: " Miten vammaiset pyöräilee?"
L: " Mä pyöritän jalkojani. Mulla on erikseen pyöräily-proteesi!"
R: " Saisinko vielä kuvata kännykälläni sun juoksua? Oot kyllä tosi kaunis, vaikka sulla on vain yksi jalka."
L: " Sopiiko, jos juoksen tuohon suuntaan?"

Rouva antoi lähtömerkin. Yritin löytää sprintti-vaihdetta. Haloo Helsingin Huuda! -kappale lähti soimaan, ja kovaa.

Keskustelussa tuli esille kaikki ne asiat, mitä vammaiselle ei kannata sanoa.


  1. Älä vertaa parin kuukauden liikuntakieltoa elinikäiseen liikuntavammaan. Triathlonistit sanovat välillä: "Mä tiedän miltä tuntuu pyöräillä yhdellä jalalla. Ollaan tehty tekniikka-harjoituksia: pari minuuttia oikealla, ja sitten vasemmalla." Ööö… Ensinnäkin en koskaan polje kahta minuuttia, toiseksi en vaihda jalkaa, ja kolmanneksi pyöräilen yhdellä, samalla jalalla aina.
  1. Liikuntavammaisen liikkuminen voi näyttää hitaalta, ja raskaalta, mutta välttämättä sitä ei kannata ääneen sanoa. Pyydämme apua, jos tarvitsemme.
  1. Vammaiset. Yleistys. Mistä minä tiedän, miten kaikki vammaiset pyöräilevät? Tiedän vain, miten itse pyöräilen.
  1. Onko jalkojen lukumäärällä vaikutusta kauneuteen? Ja toiseksi, kuka on hyvännäköinen juoksulenkillä 6.30? En ainakaan minä.


Rouva tarkoitti luultavammin vain hyvää, ei sillä.  Hän osasi vain valita juuri oikeat kysymykset. Hymyilytti. Edelleen olen kuitenkin sitä mieltä, että mieluummin avoin keskustelu, kun vierastava katse.

Juoksuiloa,

- Liisa  

maanantai 16. maaliskuuta 2015

hyvän valmennussuhteen etsintä.

Lopetettuani yhteistyön Yan Bussetin kanssa marraskuun lopulla, minulla ei ollut mitään ajatusta siitä, mitä seuraavaksi.  Tiesin, ja tiedän millaisen valmennussuhteen haluaisin: demokraattisen, jossa keskustelu ja yhteistyö johtavat tekemistä, mielipiteeni otetaan huomioon, olen itse vastuussa menestymisestäni ja urastani. Kuitenkin on asioita, joissa valmentajan pitäisi toimia kurin ja rajojen luojana,  olla ns. The Boss.

Olen ON/OFF -ihminen. Käytännössä siis överit tai vajarit.  On ilo huomata, etten ole ainoa ON/OFF -ihminen, ruuhka liikuntapaikoilla on mukavasti alkanut helpottamaan alkuvuodesta. Jouluna ensin "ruokaöverit" ja "liikuntavajarit", ja sitten tammikuussa toisinpäin. Nyt on palattu tasapainoon, balanssiin.  Tiedostan myös itse ON/OFF-ongelmani;  12 vuoden juoksemattomuuden jälkeen juoksin ensimmäisenä kuukautena yli 70h, sitten ei taas juostu kunnolla puoleen vuoteen. Ravinnon suhteen on vajarit kokeiltu, ja pilattu kaksi kautta.  Halusin valmentajan, joka ymmärtää balanssin merkityksen sekä harjoittelun, että muiden suorituskykyyn vaikuttavien tekijöiden suhteen.

Onnistujia yhdistää kolme asiaa. He keskittyvät omaan tekemiseen, perusasioihin ja omaavat positiivisen asenteen. Vammaisurheilijana olen oppinut keskittymään omaan tekemiseeni. Harjoittelen, Paralympia -leirejä lukuun ottamatta, vammattomien kanssa. Näin ollen urheilijaa, jonka suorituksiin pystyisin itseäni vertaamaan, ei ole, mikä on tehnyt minusta urheilijan, joka luo oman polkunsa kohti parempaa suoritusta, huippua. Want to come in second, follow me. Lopetettuani edellisen valmennussuhteen, halusin myös palata perusasioihin.

Syksyllä minulla oli myös kovat paineet RIO-paikan suhteen. Tuntui, että koko harjoittelu perustui siihen, että RIO-paikka saataisiin. Jouluna aloin miettimään, olisinko parempi urheilija, jos kyseisen paikan saisin? En. Itse määrittelen urheilijoiden paremmuuden suorituskyvyn mukaan, eikä titteli: "paralympia-tason urheilija"  yksinään tekisi minusta parempaa urheilijaa. Otin uuden tavoitteen ensi kaudeksi. Tavoitteeni on uida 750m, pyöräillä 20km ja juosta 5km -kaikki ennätysaikaan.  Harjoitteluni perustuu suorituskyvyn parantamiseen, ei tittelin saavuttamiseen. Halusin, että valmentajallani on samat tavoitteet.


Aloitin valmentajan hakemisen tammikuussa. Leirille lähtiessäni minulla oli kaksi vaihtoehtoa: australialainen, joka auttoi minua joulu-helmikuun,  ja suomalainen. Molemmat triathlonin ammattilaisia, toinen itse urheilijana, toinen elite-tason valmentajana. Helmikuun lopulla aloitin Darby Thomaksen kanssa. Uskon, että hän pystyy tarjoamaan minulle sen, mitä valmennussuhteelta haluankin. Jari Nordblom jatkaa uinti- ja fysiikkavalmentajanani. 

Aloitan kilpailukauteni Lontoon maailmacupin kilpailusta 30.5., jonka jälkeen teen päätöksen loppukauden kisoista. RIO:on vaadittavien ranking-pisteiden keräys alkaa 1.7. 

Liisa

keskiviikko 11. maaliskuuta 2015

arkea vai juhlaa?

Lähes kuukausi kulunut edellisestä postauksestani, pahoittelut. Palaan vielä parilla kappaleella leiriin, tai oikeastaan siihen, miten lopulta Helsinkiin pääsimme.

Sairaalasta päästyämme haimme harjoituskeskuksesta tavaramme. Olin sairaalaan lähtenyt yöpaita päällä, ilman kenkää, passi ja kännykkä kädessä. Herätin hieman katseita sairaalan aulassa, noh tuijottavathan ne ihmiset muutenkin. Tällä kertaa ihmisten katseesta välittyi kuitenkin enemmän sääli kuin kiinnostus. Turisti tullut lomalle, ja nyt palaa kotiin ilman toista jalkaa, kenkää, ja vain passi kourassa. Huono tsägä. ;)

Harjoituskampukselta siirryimme kaupungin keskustaan odottelemaan paluumatkaa. Ensiksi tietysti mietimme, mistä löytäisimme hyvän harjoittelupaikan, olihan jo 1.5vrk levätty, ja sen jälkeen missä yöpyisimme. Kolme yötä vietimme hotellissa, ja harjoittelimme avovedessä sekä monipuolisella salilla. Sunnuntaina, yli 100h myöhässä, saavuimme lopulta Helsinkiin, vieläpä laukkujen kanssa. Hieno reissu!

Kolme päivää vietin kotona, jonka jälkeen suuntasin Paralympia -leirille Pajulahteen. Ei tarvinnut kauaa elää ilman all-inclusive- ranneketta. ;) Treeniseuraa, laadukasta harjoittelua, ja pieni jetlag. Mukavaa siis oli.

Viimein alkaa arki palautua, tai noh, jos tätä arjeksi voi kutsua. Suuria muutoksia on tapahtunut viimeisen kahden kuukauden aikana, joten onko tämä sitten arkea vai juhlaa?  Sääriluun poikkimurtuma alkaa olla (vihdoin) kunnossa, ja viimeisen kuukauden olen pystynyt juoksemaan täyspainoisesti. Juoksuproteeseja testailtu ahkerasti, ja ominaisuuksia vertailtu Coloradon harjoituskeskuksessa. Nyt on toivottavasti paras löytynyt. :) Tuntuu käsittämättömän upealta, että molemmat jalat ovat juoksukunnossa! ;) Viimeisen 12 vuoden aikana juoksukuukausia on ollut kolme, toivottavasti jatkossa hieman enemmän.  Uusi valmennussuhde alkoi Pajulahden leirin jälkeen, ja sen myötä harjoitteluni on muuttunut paljon.

Viikonloppuna kirjoitan enemmän nykyisestä harjoittelustani, ja tulevasta kaudesta. Paras pitää postaus luettavan mittaisena, ;)

- Liisa


keskiviikko 11. helmikuuta 2015

Helsinki?

Leiri saatiin päätökseen, ja päälimmäisenä ajatuksena on: olipa hyvä reissu ja leiri. Leiri meni lähes suunnitelmien mukaan, eikä suurempia ongelmia ollut paitsi...

Matkalle kohti koti Suomea oli tarkoitus lähteä keskiviikkona. Noh, tiistai-keskiviikko välisenä yönä sain elämäni pahimman ruokamyrkytyksen. Vaikka olen matkustellut runsaasti, kierrellyt epähygienisimmissäkin paikoissa, syönyt katukeittiöissä,.. supervatsani on kestänyt, paitsi nyt. Aamu neljältä suuntasimme paikalliseen sairaalaan, minä sekä toinen urheilija. Lentolupaa emme saaneet, ja näin ollen paluumatkamme siirtyi. Uusia lentolippuja ei vielä ole, mutta vakuutusyhtiö lupasi järjestää mahdollisimman pian. Onneksi on vakuutus! Toisaalta, yli 12 tunnin matkustaminen ei eilen houkutellut, ja parempi nyt leirin loputtua sairastua. Pystyy sitten kotiin palattua taas treenaamaan täyspainoisesti, kun on ollut vuorokauden  tankkauksessa! ;)

Leirin jälkeen itselleni iskee aina pieni masis. Johtuneen osaksi varmaan jetlagista, mutta tietysti jään kaipaamaan leiriolosuhteita, treeniseuraa ja upeita muistoja. Tällä hetkellä paluu on entistä rankempaa, koska valmennustilanteeni ei ole täysin selvä, ja uusi kuvio pitäisi lähteä pyörimään lähiviikkoina. Moni asia on vielä epäselvää, mutta kyllä se siitä, kunhan nyt Suomeen tästä päästään!;)

Kotimatkaa odotellessa, ja aamutreeniolosuhteita muistellessa,

aamutreenit 5.30. 

-Liisa


perjantai 6. helmikuuta 2015

leirielämää.

Blogihiljaisuus on kestänyt yhtä kauan kuin leirikin. Sitä ajattelee, että leirillä on aikaa kirjoitella harjoitusten välissä, mutta todellisuudessa aikaa ja energiaa on vähemmän kuin kotona, arjessa.

Olen aina nauttinut leirielämästä. Vaikka todellinen työ tehdään kotona, antaa leireily lisäboostia, sekä henkiseen, että fyysiseen jaksamiseen. Omat leirini sijoittuvat usein kampuksiin tai harjoituskeskuksiin, kuten myös tällä kerralla. Hyvinä puolina on, että ne sijaitsevat usein eristyksissä, jolloin keskittyminen itse harjoitteluun on optimaalista, eikä aikaa ja energiaa kulu hukkaan. Huonoina puolina on, ettei muuta aktiviteettia oikein löydy. Itse en tosin ole tästä koskaan kärsinyt. Sierra Nevadan korkean paikan leiriltä muistan, että päivän kohokohta oli, kun näimme puoli ysin uutiset nettitv:stä, muita ohjelmia ei näkynyt, ja nettikin toimi jaksoittain. 

Päivämme toistavat aikataulullisesti toisiaan: aamutreenit alkavat 5.30, päivätreenit puolenpäivän aikoihin ja iltatreenit 17-->. Väleissä nukutaan, ja syödään. Kokonaisia lepopäiviä ei ole, sen sijaan kolme vapaa iltaa. Näin ollen aamuisin on saanut herätä joka aamu 4.50. Tuntimäärät ovat olleet suhteellisen korkealla (yli 30h/vko), mutta niin on myös intensiteettikin. Eihän se matka tapa, vaan vauhti. 

Torstaina vietimme Tonyn, leiriläisen, syntymäpäivää. Sankarina hän sai päättää päivän harjoitukset, ja harjoitusten sisällön. Ohjelmassa oli: aamulla 10km uintia, päivällä sali/TRX- intervalli ja illalla vielä toinen 10km uintia. Hetken sai polskia. Tuli ainakin selväksi, että kaikki ovat täällä oikeasti tekemässä töitä kautta varten. Ex-uimarina olen tietysti uinut 10km aikaisemminkin (21km ja 42km myös). mutta näin leirin keskellä, kahteen kertaan samana päivänä, ilman keventelyä ennen tai jälkeen... olihan siinä haastetta ja viimeisten kilometrien tuskaa. 

aamun sarja: 20* (50 perhosta- 100 potkuja - 150 käsivetoja -200uintia) = 10km

illan sarja: 10*1000m, joista jokainen sai päättää yhden tonnin sisällön.

Seuraavana päivänä jatkoimme normaalin harjoitusohjelman mukaisesti 5.30. Taisi kaikkia hieman väsyttää... 

Harjoitusrytmimme on ollut: kaksi tehollisesti kovaa päivää, yksi määrällisesti kova ja yksi kevyempi treenipäivä. Mitä se sitten käytännössä on ollut, niin... Faster, Faster, Faster.... 

Tänään vietämme iltavapaata, kroppa kiittää! Kaikki jäljellä olevat raajat ovat sellaisessa solmussa, että ohjelmassa on tunnin hieronta ja lepoa auringon paisteessa. 

Palaillaan ensi kerralla kuvien kera, 

- Liisa 

keskiviikko 21. tammikuuta 2015

tilannepäivitys.

Olen saanut paljon palautetta, että lukijani haluaisivat kuulla enemmän harjoitteluistani, ja valmennustilanteestani. Tässä pieni päivitys:

Vuoden lopulla lopetin yhteistyön Yan Bussetin kanssa. Yanin valmennuksessa olin viime syksyn. Yan on ihmisenä erittäin positiivinen, mutta hänen valmennustyylinsä on minulle liian tehopainotteinen. Pidän siitä, että saan treenata kovaa ja paljon, mutta urheilu-urani aikana tehdyistä virheistäni olen oppinut, että jossain on raja. Olin erittäin väsynyt, ja tiedostin, etten jaksaisi kyseisellä intensiteetillä pitkälle. Voi olla, että paniikki RIO-paikan metsästyksestä, ja vähenevästä ajasta toi stressiä molemmille… Kehityin syksyn aikana hurjasti, kiitos Yan. Jari Nordblomista, joka on valmentanut minua jo viimeiset 3 vuotta uinnin ja fysiikan osalta, en luovu!:)

Uusi valmennuskuvio on alkanut selkeytyä, ja valmennusapua olen saanut ”siirtymäajaksi” ulkomailta. Viimeisen kuukauden olen harjoitellut 3+1 –systeemillä. Kolme kehittävää viikkoa, yksi kevyt. Harjoitustunnit ovat olleet 20-26h. Juoksua on ollut minimalistisesti, jotta sääri olisi täysin kunnossa maaliskuun alussa. Pyörää poljettu 12-15h, uitu yli 25km/vko, lihaskuntoa tehty säären sallimissa rajoissa 2-3 krt/vko.

Nyt pidän pidemmän leireilyjakson hieman lämpimissä olosuhteissa! J 

Suuret ansaitut onnittelut vielä vuoden 2014 nuorelle urheilijalle Amanda Kotajalle, sekä urheilu-urastaan palkitulle Katja Saariselle! Oli upeaa katsottavaa Urheilugaalassa! Respect! 


- Liisa 

tiistai 20. tammikuuta 2015

addikti+uhkapelaaja=huippu-urheilija.

Lapsena yöt olivat pelottavaa aikaa. Möröt vaanivat sänkyjemme alla, hammaspeikko söi hampaamme, noidat tanssivat unissamme. Aikuisena hirviöt ovat erilaisia. Itseluottamuksen puutetta, epäröintiä, katumusta… Huomaamme vielä vanhoina ja viisaina pelkäävämme pimeää.

Pelko on läsnä myös huippu-urheilussa. Ennen kilpailusuoritusta pelkäämme epäonnistumista tai itse suoritusta. Maalissa mielihyvä valtaa kehomme, olemme selviytyneet. Uintiuraltani muistan monta starttia, joita ennen ajattelin: ” En enää koskaan ui nelosta!”. Maalissa hyvänolon tunne oli kuitenkin ainutlaatuista, vaikkei suoritus olisikaan ollut paras mahdollinen. Tunne on niin suuri, ettei sitä korvaa hyvä ruoka tai muu mielihyvää tuottava asia. Urheilijan aivot alkavat vaatia tätä tunnetta, ja samalla motivoivat meitä treenaamaan. Vuosittain, kun itse pidän pari viikkoa harjoittelutaukoa, huomaan olevani erittäin riippuvainen treenien tuomaan mielihyvän tunteeseen. Olen koukussa.

Sen lisäksi, että olemme addikteja, olemme myös uhkapelaajia. Laitamme ison efortin, panoksen, tietämättä siitä voittammeko. Todennäköisyys, että saamme kaikki rahat takaisin, mitä olemme peliin laittaneet, on pieni. Erittäin harva jää plussalle. Säilyttämällä ilon ja hauskuuden harjoittelussa, pystymme kuitenkin nostamaan onnistumisen todennäköisyyttä merkittävästi.

Monet, ei-huippu-urheilijat, miettivät: ” Miksi urheilu-uran lopettaminen voi olla niin vaikeaa?”. Noh, onhan alkoholistinkin vaikea lopettaa juominen tai peliriippuvaisen pelaaminen. Yhdistä nämä vielä. Yksi syy, miksi entiset huippu-urheilijat lopettavat urheilun täysin uran jälkeen on, ettei urheilla pystytä vain silloin tällöin. Se on ON tai OFF. Alkoholistinkin on vaikea juoda vain silloin tällöin.

Urheilu-uran lopettamiseen oman haasteensa tuo, että se on osa identiteettiä. Luopuessasi huippu-urheilu-urastasi annat pois myös osan itseäsi. Tyhjä tila on vaikea täyttää. Et osaa vastata edes itsellesi, mitä seuraavaksi. Et myöskään kykene vastaamaan: ” En tiedä!”, kun sinulta kysytään tulevaisuuttasi ex-urheilijana. Olethan aina ollut tavoitteellinen, ja kova tekemään töitä. Vaikka suunnittelemme, ja asetamme tavoitteita, elämme silti hetkessä. Tällä hetkellä itsestäni tuntuu, ettei sillä ole mitään väliä, onko ainut luuta sisältävä jalkani kunnossa urheilu-uran jälkeen, mutta kunhan se on maaliskuussa ja kestää urheilu-urani.

Tarkoitukseni ei ole lopettaa urheilu-uraa vielä vuosiin, vaikka kyseisestä aiheesta hieman kirjoitinkin. Olen itse sukumme ainoita huippu-urheilijoita. Olen kulkenut omia polkujani jo pienestä pitäen, ollut erilainen monella tapaa. Vaikka tuki on ihailtavaa, ymmärrystä huippu-urheilijan ajatusmaailmasta ei löydy. Olen monta kertaa miettinyt, onko aivoni muuttuneet urheilun myötä, koska ajatusmaailmani poikkeaa ei-urheilijoista. Eihän kukaan täysjärkinen laittaisi yli 10 vuoden palkkaansa yhteen lottoriviin? Sitä me urheilijat juuri teemme. Hullua. 

- Liisa

perjantai 9. tammikuuta 2015

rio-leiri.

Viimeiset kolme päivää vietin Pajulahdessa Rio-leirillä. Leiriläiset olivat Rio:n kisoihin tähtääviä urheilijoita(monen eri lajin), valmentajia tai asiantuntijoita. Koko paratriathlon -joukkueemme saapui myös paikalle, eli Jussi Lotvonen ja valmentajamme Marko Törmänen. Leiri ei ollut pituudeltaan kovinkaan pitkä, ja matkurina en päässyt edes vauhtiin, mutta ei voi muuten moittia. Haluan mainita leiristä kolme ehkä mieleenpainuvimpaa hetkeä.


1. ilman lajirajoja.

Pääsin pari pyörätreeniä vetämään sisäradalle. Olimme Markon kanssa säätäneet aerobareja, ja pääsinkin niitä testailemaan. Pyöräily sisäradalla oli mukavaa vaihtelua trainerin sijaan,ja ennen kaikkea sain hyvää peesiapua ratakelaajilta! Leo-Pekka Tähden kanssa maanantaina ja Henry Mannin seurassa tiistaina. Tässä Markon kuvaus tiistailta (HIEMAN epäselvä kuva... noh, mitä oululaiselta voi muuta odottaakaan...):


Hyvä esimerkki siitä, miten eri lajit ja vammat pystyvät treenaamaan yhdessä!


2. tosissaan, muttei vakavissaan -asenne.

Maanantai-iltana kilpailimme RIO-kilpailussa. Leiriläiset jaettiin 6-8 hengen joukkueisiin, ja yritimme selviytyä eri rasteista. Sananselitystä, sambaa, tietovisaa, mutta ennen kaikkea pantomiimia. Oli hienoa nähdä kunnon heittäytymistä sekä urheilijoilta, että valmentajilta, vieläpä suomalaisilta. Oman ryhmäni tehtävänä oli esittää istumalentopalloa, ja aikaa suunnitteluun oli minuutti. Tässä tulos:



Tässä toisen joukkueen esitys. Mikä laji? ;)


Kuvaa hyvin T1:stä eli ensimmäistä vaihtoa. Suunta aina hukassa. ;) Kilpailua käytiin leikkimielellä, mutta kyllä meidän joukkue ihan voittoa haki. Tosissaan, muttei vakavissaan.


3. Yhteishenki

Kuten jo aikaisemmissa videoissa näitte, yhteishenki oli unohtumaton. Olit sitten triathlonisti tai kelaaja, vammainen tai vammaton, ei väliä. Oli ja on hienoa työskennellä osana kyseistä teamiä!




- Liisa


keskiviikko 7. tammikuuta 2015

rasitusmurtuman tilanne.

Muistan selvästi kesän Paralympia-leirin, ja tuskalliset juoksu-kierrokset urheilukentällä. Jalkani oli niin kipeä, että hädin tuskin pystyin kävelemään. Viimeisenä päivänä totesin, etten kivulta pystynyt enää juoksemaan. Kolme viikkoa leirin jälkeen vietin totaalista lepoa. En pystynyt ojentamaan nilkkaani, joten pullareillakin uinti sattui. En pystynyt varaamaan painoa jalalle, joten polkeminenkin oli unohdettava. Juoksua oli turha edes ajatella. Neljän viikon päästä leiristä kävin lääkärillä, ja diagnoosiksi sääriluun rasitusmurtuma, joka todettiin röntgen -kuvalla. Lepoa ja kivutonta liikuntaa 12vko, kunnes murtuma olisi parantunut. Aloitin pyöräilyn, ja käsivedot altaassa lääkärikäynnin jälkeen, eivät tuottaneet enää kipua.
12 viikon jälkeen en pystynyt kuvittelemaan edes juoksemista, kävelykin sattui. Jatkoin treenausta ilman juoksua, olinhan ensimmäisen 3 viikon totaalilevon jälkeen treenannut normaalisti yli 20h/vko. 4kk päästä diagnoosista aloin juoksemaan 1-2 kertaa viikossa, mutta sattuihan se. Kipu oli silti siedettävissä.
Joulukuussa olin aivan loppu odotteluun. Olin lähes puolivuotta odottanut, että pystyisin taas hyppimään aamulla vessaan, nousemaan tuolilta ilman kipua, ja ennen kaikkea juoksemaan kunnolla, ja kivutta. Tietysti henkistä tuskaa lisäsi, että tuleva kausi on itselleni tärkeämpi kuin yksikään edellinen kauteni. Paralympia -paikan eteen olen tehnyt yli 6 vuotta työtä, yli 20h/vko. Ajatuskin siitä, että rasitusmurtuman takia paikka jäisi taas saamatta, sai minut itkemään. En halunnut puhua siitä.
Joulukuun lopulla kävin ensimmäistä kertaa magneetti-kuvassa, ja diagnoosiksi sääriluun yläkolmanneksen poikkimurtuma. Poikkimurtuma oli alkanut hyvin paranemaan, muttei silti kunnossa. Tiesinhän sen itsekin. Vaikka diagnoosi oli ei-toivottu, olin toisaalta tyytyväinen, että sain jotain tietoa. Sain konsultaation Sakari Oravalta - hän ei ollut koskaan nähnyt yhtä pahaa murtumaa, mutta pitäisi olla täysin kunnossa 1-1.5kk päästä. Yleensä poikkimurtumien paranemisissa menee yli puolivuotta. Voin jatkaa seuraavat 1-1.5kk pyöräilyä ja uintia. Juoksua vain kerran viikossa, kevyesti.
Magneettikuva säärestä.

Olen päättänyt, etten lähde tavoittelemaan ensi kaudella RIO-paikkaa, jos jalkani ei ole täysin kunnossa maaliskuussa. Tiedän, ettei juoksukuntoni riitä RIO-paikkaan, jos en pysty maaliskuussa viimeistään juoksemaan normaalisti. Vaikka unelma on käsittämättömän, pelottavan suuri, totuus on kohdattava, ja oltava rehellinen itselleen.

Toivon, ettei minulta asiasta kauheasti kyseltäisiin, en kuitenkaan osaa vastata. Itselleni tämä puolivuotta on ollut henkisesti elämäni vaikeimpia, valehtelematta. Olen miettinyt asiaa joka päivä, joka tunti. Vaikka tiedän, että murheeni on pieni verrattuna joidenkin muiden, asian suuruutta ei silti ymmärrä ketään, joka ei ole itse ollut huippu-urheilija, ja tehnyt kovaa työtä yli vuorokauden viikossa monia vuosia. 
Tästä linkistä voi lukea toisen triathlonistin tarina hänen  "rasitusmurtuma -kamppailustaan". 
Eilen palasin Pajulahden Rio-leiriltä. Postaus leiristä tulee lähipäivinä. :) 

- Liisa