sunnuntai 29. kesäkuuta 2014

Unelma elämä.

Odotat aina, että elämä helpottuisi. Pienemmät panokset, vähemmän riskejä, enemmän palkintoja. Sitten mietit, että ehkä elämä ei helpotu. Kamppailu, kiipeäminen, este- toinen toisensa jälkeen. Ehkä se on elämää. Ajatus tuntuu masentavalta. Ettei ole loppua kaikelle... Elämä ei helpotu, se vain muuttuu erilaiseksi. Mutta se ei ole masentavaa. Päinvastoin. Se on helpottavaa. Elämä on monimutkaista. Siinä ei ole mitään helppoa. Enää sinun ei tarvitse odottaa. Voit lopettaa odottamisen. Ja voit vain elää.

Tunnen sit ku- ihmisiä. Niitä, jotka odottavat helpompaa, parempaa elämää, kuitenkaan tekemättä sen eteen mitään. Paralympia-leirillä ystäväni sanoi, että olin varmaan onnellinen, kun sain juoksujalkaterän. Tietysti olin, mutta ei juoksujalkaterä minun unelmaani toteuttanut, vaan mahdollisti. Unelmani on oppia juoksemaan, ei omistaa juoksujalkaterää.

En ole koskaan pelannut pienillä panoksilla. Olen ottanut riskejä, ja välillä jopa nauttinut palkinnoista. Lajivaihtoa tehdessäni en tiennyt mitä minua odottaa. Olin uinut seitsemän vuotta, ja pärjännyt kansan-ja kansainvälisesti. Motivaationi oli korkealla, mutta halusin nauttia elämästäni vieläkin enemmän, kaipasin haasteita.

Elän unelmaani, mutta ei elämäni silti sen helpompaa ole. Unelma elämäni ei ole helppoa, vaan monimutkaista. Sain juoksujalkaterän, harjoittelin ensimmäisellä viikolla 30 tuntia, jonka jälkeen juoksin 100m. Jatkoin harjoittelua, ja nyt, n. 200 harjoitustunnin jälkeen, olen saanut tuntea juoksun tuoman vapauden. Sen fiiliksen, josta olen melkein 15 vuotta haaveillut. Olen tehnyt töitä unelmani eteen, ja uskaltanut elää unelmaani.

Ystäväni kertoi, että hänestäkin olisi hieno saada juoksujalkaterä, ja juosta. Sanoin, että juoksujalkaterän ja juoksun väliin voit lisätä sanan HARJOITTELU. Mielestäni unelma on asia, jonka eteen olet valmis ja halukas tekemään töitä. Myös matka kohti unelmaasi on unelma elämää, mutta ei välttämättä helppoa.

Edellisessä postauksessa kerroin kipeytyneestä penikasta. Parin päivän lepo ei ole vielä auttanut, eikä jalka kestä juoksua. Patella-jänne on myös liikarasittunut Pajulahden mäkisestä maastosta.

Tätä minun unelma elämäni on. :)

Photographed: Rene Garmider


















- Liisa

perjantai 27. kesäkuuta 2014

Pajulahden Paralympia-leiri.

Alkuviikon vietin Pajulahdessa nuorten paralympia-leirillä. Oma roolini oli toimia junnu-uimareiden motivaattorina ja valmentajana. Vaikka valmennuskuviot ottivat päivästä aikaa, oma treenaukseni ei silti kärsinyt. Tai no, päivä alkoi hieman aikaisemmin, mitä normaalisti. Ei voi muuta kuin kiittää Paralympiakomitean viestintäpäälikköä, huonetoveriani Leena Kummua, joka kesti 4.30 herätyksiäni. ;)

Leiripäivät sisälsivät kaksi oman lajin treeniä, sekä yhden yhteisen aktiviteetin. Leiriläiset koostuivat monen lajin junior- lupauksista. Lajikirjon lisäksi monimuotoisuutta toi eri vammat. Oli hienoa taistella frisbee-golffin Pajulahti-mestaruudesta joukkueella, jossa oli selkäydinvammainen kelkkahiihtäjä, ratakelaaja ja kehitysvammainen uimari. Joukkue- tai kilpailuhenkeä ei meidän teamiltä puuttunut, mutta frisbee ei oikein lentänyt.

Itselläni leirin treeniohjelma sisälsi pääasiassa pyörälenkkejä. Kipeytynyt penikka ei ole sallinut juoksemista pariin päivään. Tänään olenkin sitten kontannut ympäri yksiötäni, jotten rasittaisi jalkaani. Toivottavasti olen juoksukunnossa viimeistään maanantaina. Nastolan pyöräilymaasto tarjosi kuitenkin mukavaa vaihtelua tasaiselle Turulle. Ylös, alas, ylös, alas. Oli lähes mahdottomuus pitää sykkeet alhaalla. Pajulahden altaassa tuli myös kiritettyä junnu-uimareita.

Vaikka leiri oli kaikin puolin onnistunut, mieleenpainuvinta oli keskiviikkoiltana katseltu elokuva. Elokuva kertoi kolmesta vammaisurheilijasta, ja heidän matkastaan kohti Lontoon paralympialaisia. En ala elokuvan sisältöä sen enempää avaamaan, mutta pakko nostaa esille kenialainen, sokea juoksija Henry Wanyoike. Wanyoike juoksi ensimmäistä kertaa arvokisoissa Sydney:n paralympialaisissa, 5000m. Kenian karsintoihin hän ja hänen oppaansa menivät ilman lenkkareita ja juoksivat 5000m aikaan 15.20. He pääsivät paralympiajoukkueeseen ja Sydney:ssä voittivat paralympia-kultaa. Sponsorit lupasivat mitalista 45 lehmää.

Olen aijemmin kirjoittanut, että huipulle päästäkseen on oltava kaikki osa-alueet kunnossa. Tässäpä siitä poikkeus. Ilman lenkkareita ja lehmän maidolla. Tuloksen takana on kova treenaaminen. Henry Wanyoike osoitti myös vammaisurheilijoiden "kovuuden", jonka esim. Janne Eerikäinen kyseenalaisti. Wanyoike valehtelematta veti vammatonta opastansa perässään viimeisen kilometrin. Yleensähän opas juoksee näkövammaisen juoksijan edellä. ;) Jos joku vielä miettii, ovatko vammaisurheilijat yhtä "kovia" kuin vammattomat urheilijat, niin juoskaa 5000m ilman lenkkareita aikaan 15.20 silmät kiinni, ilman näkötietoa siitä, mitä juoksu on.

Tässä Wanyoike:n maaliintulo Sydney:n paralympialaisista (opas pukeutunut oranssiin liiviin, jonka myös pitäisi juosta edellä. Lenkkarit saatiin itse kisoihin. ;))



Vaikka itse en suosittele juoksemaan ilman lenkkareita, niin olen sitä mieltä, ettei huippuvälineisiin kannata heti rahojansa laittaa. Luottakaa perus tekemiseen ja treenaamiseen. Henkisesti on helpompaa, jos takataskusta löytyy bonuskortti, jolla aikaa voi vielä parantaa. Jos hankit heti alussa huippuvälineet, ajan parantaminen on enää harjoittelun varassa.

Tässä vielä juttu, joka ilmestyi kokonaisuudessaan Etelä-Suomen sanomissa.


- Liisa






tiistai 24. kesäkuuta 2014

Uinnista triathloniin.

Lähes puoli vuotta olen panostanut enemmän triathloniin kuin uintiin. Eilen sanoin ensimmäistä kertaa ääneen olevani triathlonisti, ex-uimari. Tuntuipa oudon hienolta. 

Blogini lukijat ovat päässeet seuraamaan lajivaihtoa, ja sen tuomia haasteita tekstieni välityksellä, mutta ajattelin listata hieman asioita, jotka ovat vaihdon kautta muuttuneet. 

1. Sykealueet
Suurin haasteni oli totuttaa kehoni työskentelemään pystyasennossa. Aluksi sykkeet nousivat lähes aerobisen kynnyksen rajalle, ja matalatehoista treeniä oli vaikea tuottaa. Aamusyke reagoi kovaan intensiteettiin ja erilaiseen harjoitteluun. Lähes puolen vuoden tottumisjakson jälkeen aamusyke on kuitenkin laskenut alemmaksi, mitä se on koskaan ollut uintiurani aikana. 

2. Kuormitus
Uinnissa 70% työstä tekevät kädet, triathlonissa jalat, tai tässä tapauksessa jalka. Tämän huomaa siinä, ettei aamulla ole yhtään jalkaa, jolla mielellään nousisi. Lihashuolto on keskittynyt alakroppaan. 

3. Treenimäärä ja -intensiteetti
Uinti ja triathlon luokitellaan molemmat kestävyyslajeiksi. Uinnissa suoritukseni kuitenkin kesti alle 6 minuuttia, joten hyppy 1.5h kestävään suoritukseen oli melkoinen. Näin ollen matalatehoista(130-140hr) treeniä lisättiin. Vaikka treenitunnit hieman nousivat, intensiteetti laski. 

4. Kehonkoostumus
Itselläni on tapana käydä Inbody-mittauksissa puolen vuoden välein. Erityisesti tarkastelen lihastasapainoa oikean ja vasemman puolen välillä. Uintiurallani ero puolissa oli suuri, koska tynkääni en vedessä käyttänyt, joka näin ollen vaikutti myös ylävartaloonkin. Triathlonin myötä ero on tasoittunut. Kehonkoostumuksessa on tapahtunut muitakin muutoksia. Lihasta on tullut alavartaloon enemmän ja rasvaprosentti on laskenut. Suurin syy on tietysti parantunut rasva-aineenvaihdunta pitkien 130-140 sykealueen treenien seurauksena. 

Monia muutoksia on siis tapahtunut alle puolessa vuodessa. Vaikka välillä tuntuu, ettei kehitystä ole tapahtunut, niin kyllä on. Eilen Nastolan triathlonin perusmatkan reittiä pyöräilessä tajusin, kuinka paljon aerobisen alueen vauhtini on noussut. No, ensiksi kuitenkin totesin, etten olisi edes selvinnyt kyseistä, mäkistä reittiä puoli vuotta sitten. 

Leireily Pajulahdessa jatkuu torstaihin! 

-Liisa

tiistai 17. kesäkuuta 2014

photographed by Nikita Tikka ja René Garmider.

Pari edellistä viikkoa on ollut erittäin treenitäyteistä. Treenitunteja on  kertynyt keskimäärin 25h/vko. Pääpaino on ollut juoksussa ja pitkissä pyöräilylenkeissä. Sain lenkkiseurakseni myös Mirella Harjun, joka on ollut/on Suomen kärkipolkijoita. Tällä hetkellä Mirella ei enää itse kilpaile, mutta yli 20 vuoden ura on jo aikamoinen saavutus!

Vaikka viimeiset viikot ovat olleet fyysisesti aika raskaita, on paljon muutakin tapahtunut. Viime lauantaina olin tosiaan Helsingissä kuvattavana. Valokuvaaja Nikita Tikan kanssa olimme sopineet studio-kuvauksesta, ja upeita kuvia saimmekin. Tuloksesta esimakua etusivulla. Näköjään upeaan kuvaan ei tarvita kuin yksi ammattilainen. Itselläni mallikokemusta ei ole, joten Nikitan hyvät valokuvaustaidot loistivat kuvissa.

Kuvaustilanne oli erittäin miellyttävä. Studio sijaitsi Helsingin keskustassa, kävelyvauhdillani 15min päästä rautatieasemasta. Studio oli mukavan viihtyisä ja rento. Kuvaajana Nikita oli rauhallinen, eikä hirveästi minua ohjannut, vaan antoi minun luoda oman tunnelman kuvaan. Ammattilaisena kuitenkin osasi tuoda esille hyvät puoleni, kuitenkaan minua muuttamatta. Nikitan kanssa oli helppo työskennellä, ja voin jokaiselle suositella häntä! 

Nikita Tikan Website ja FB-sivut .

Eilen jatkoin malli-uraani Turussa. Mallin vartaloa ei tosin parissa päivässä vieläkään ilmestynyt. Edelleen vertikaalisesti rajoittunut. Kuvaajana toimi René Garmider, ja kuvausympäristönä Turun Ruissalo. Ilma oli hieman viileä, +10 astetta ja 8m/s tuulta. Perus kesäilma Turussa. Tarkoituksena oli kuvata kaikki triathlonin osa-alueet, uinti-pyöräily-juoksu upeassa auringon laskussa. Apunamme oli Renén assistentti.

Reilussa tunnissa René oli kuvannut kaikki kolme lajia. Mielestäni aika hyvä suoritus, ottaen huomioon, että minä vaihdoin jalkoja ja vaatteita puolet kyseisestä ajasta. ;) Kuvaajana René oli eloisa, erittäin tehokas ja hänestä välittyi oikea kuvaamisen ilo, ammattimaisuutta unohtamatta! Välillä hän oli niin innoissaan, että matkurikin meinasi tippua kyydistä! ;) Vaikka ilma olikin aika hyytävä, tunnelma oli lämminhenkinen ja rento. Hänen ottamistaan kuvista pääsette nauttimaan lähiaikoina! :) 

René Garmiderin Website ja FB-sivut .

Yhteenvetona voin todeta, että minulla oli ilo työskennellä Nikitan ja Renén kanssa. Voin kumpaakin suositella, myös heille, joilla mallikokemusta on yhtä paljon kuin itselläni. Nikitaa, Renéä ja minua yhdisti ainakin yksi asia; ilo. Ilo siitä mitä teemme. Kummatkin, Nikita ja René, ovat tehneet harrastuksestaan itselleen työn ja se näkyy myös kuvissa. Yksi syy myös siihen, että kummankin kanssa oli mukava työskennellä oli heidän asenteensa. He eivät säälineet tai pitäneet minua vammaisena, vaan urheilijana. Kiitos!

Lähiaikoina lisään kuvia blogiini, kunhan saan tiedon siitä, mitkä kuvat ilmestyvät täällä ja mitkä muualla. :)

- Liisa

sunnuntai 15. kesäkuuta 2014

fitness- vs.kestävyysurheilija.

Terveelliset elämäntavat ovat tällä hetkellä suuri trendi. Tuntuu, että lähes puolet salilla kävijöistä tähtää fitness-lavoille, ja instagrami täyttyy belfie:stä kuudesta eri kulmasta. Tietysti terveelliseen elämäntapaan kuuluu henkinen puolikin. Piikkimatolla juodaan spiruliina-smoothieta ja kuunnellaan veden kohinaa.

Fitness-urheilijan tavoitteena on saada kisoihin hyvä lihaserottuvuus ja alhainen rasvaprosentti. Kestävyysurheilija tavoittelee hyvää suorituskykyä. Näin ollen käsitämme hyvän kunnon eri tavoin. Minulle kunto ei ole ulospäin näkyvä, eikä ihmisen ulkomuoto määrittele hänen fyysistä tilaansa.

Fitness-suosio ei ole ihme. Sosiaalinen media ja ulkonäkökeskeinen yhteiskunta ruokkii fitness-buumia. Jos mietimme toisesta kulmasta fitness-urheilijan tavoitetta- näyttää paremmalta. Monien harrastajien lähtökohtana on saada kiinteä, hyvännäköinen kroppa. Kuinka monet heistä ajattelevat ensimmäiseksi parempaa kuntoa, tai kuntoa siinä mielessä miten itse, kestävyysurheilijana, sen määrittelen.

Käyn salilla 1-2 kertaa viikossa. Viime perjantaita eräs kuntosalikävijä kysyi minulta kuntosaliohjelmaani. Mitä liikkeitä teen? Kaikki tekemäni liikkeet tukevat lajiani. Tarkoitukseni ei ole kasvattaa haukkaria tai reisilihasta, vaan saavuttaa mahdollimman toiminallinen, suorituskykyinen kroppa triathloniin.

Mitä ruokavalioon tulee, urheilijan ruokavalio sisältää nykyään maitorahkaa, proteiinipatukoita, riisiä ja kanaa. Tämä on ehkä fitness-urheilijan ruokavalio, mutta kaukana kestävyysurheilijan. Huippukestävyysurheilija treenaa monta tuntia päivässä, tavoittelee optimaalista suorituskykyä. Palautumista optimoidaan oikeanlaisella ruokavaliolla. Tarkoituksena ei ole kiinteyttää kroppaa. Oma ruokavalioni edistää palautumista, joka mahdollistaa korkeat treenitunnit, parantaa vastustuskykyäni ja tietysti pitää energiatasoni korkealla, jotta saan treeneistä kaiken mahdollisen hyödyn.

Tutkimukset osoittavat, että syömishäiriöit kestävyysurheilijoiden joukossa on lisääntynyt huimasti. Jopa 25% nais- ja 10% mies-kestävyysurheilijoista kärsii jonkin näköisestä syömishäiriöstä. Mielestäni osasyyllinen on ihmisten vääristynyt kuva urheilijan ruokavaliosta. Ruokavalio pitäisi perustua tavoitteisiin.

Eilen vietin hieman epänormaalia päivää, vapaapäivä. Aamulenkin jälkeen suuntasin Helsinkiin. Valokuvaus, jonka jälkeen kävimme siskoni kanssa Burger Kingissä. Illasta ei ollut treenejä, joten nautin burgerista hyvillä mielin. Vaikka ruokavalioni on tarkkaan suunniteltu, ja treenipäivinä sitä tarkoin noudatankin, en vapaapäivinä leiki super-ihmistä. Olenhan vain ihminen. ;)

- Liisa





tiistai 10. kesäkuuta 2014

just like a dream.

Itselläni arki on aika kiireistä, tai ainakin niin luulen. Toisaalta voisin tiivistää päiväni pariin lauseeseen, treeniä ja treeneihin valmistautumista. Ei kuulosta kiireiseltä. ;) Silti tuntuu, että yksikin ylimääräinen ohjelmanumero vie hirveästi energiaa.

Viime viikon tiistaina kävin Oulusta hakemassa uutta pyörääni. Lähdin aamu kuudelta Turusta ja palasin yöllä pyörän kanssa. Aamutreenin suoritin 3.50am. Vaikka herätys aamuihmisellekin oli hieman vaikea, tajusin lenkillä olevani älyttömän onnellinen. Aurinko nousi, ei ruuhkaa, kesäkuu ja mitä parasta; MINÄ juoksin.

Ihmisellä on tapana unelmoida asioista, jotka eivät ole sillä hetkellä mahdollisia, kuten itselläni on unelmana saavuttaa maailman paratriathlon kärki, joka nykyisellä kunnollani ei ole vielä mahdollista. Olen viimeiset viikot hehkuttanut jokaiselle juoksusta ja sen tuomasta ilosta. Tiedän, että vammattomille kyseinen taito on lähes itsestään selvyys. Tämän vuoksi en edes oleta heidän ymmärtävän kuinka hienolta se pitkästä aikaa tuntuu.

En usko, että kaikki amputoidut edes haaveilevat juoksemisesta. Itselleni juokseminen on kuitenkin aina ollut lähellä sydäntä. Ennen vammautumistani juoksin paljon, olin aina vauhdissa. Kuten Bio.:ssani totean, vaikka jalka lähti, ei se urheilullisuuttani vienyt. Näin ollen olen siitä asti haaveillut juoksemisesta. Tärkeintä on muistaa, että vammautuminen ei muuta luonnettasi, jos et itse sitä muuta. Ei raajan menetys tee sinusta laiskaa, vaan ihmisen, jolla on yksi raaja vähemmän.

Össur:in, tulevan sponsorini, slougan: Life Without Limitations on juuri se, mihin elämässäni pyrin. Näin ollen juoksujalkaterän saaminen ja juoksun oppiminen on ollut askel kohti tavoitettani. Olen varma siitä, ettei elämässä ole rajoituksia, jos ei niitä itse kehitä.

Nyt, kun kaikilla on mielessään kuva minusta kirmaamassa kesäauringossa, palataan takaisin Turkuun. Vaikka olen tällä hetkellä erittäin onnellinen, en pelkästään onnen kyyneleitä itke. Välillä tuntuu, ettei juoksu etene yhtään ja syke on yli 170 400m jälkeen. Sitähän se harjoittelu on, ala-ja ylämäkeä. En kuitenkaan voi olla tyytymätön, vaikka juoksu ei aina liikkuisi. Minä juoksen, se on pääasia! :)

Ensi lauantaina pidetään triathlonin sprinttimatkan Suomen mestaruus- kilpailut. Itse en starttiviivalla ole. En voi sanoa, ettenkö olisi hyvässä kunnossa. En myöskään voi sanoa olevani itselleni tarpeeksi hyvässä kunnossa. Näin ollen osallistun SM:hin vasta, kun koen itse olevani huippukunnossa. Ensi vuonna starttiviivalla nähdään.

Onnea jokaiselle SM-kilpailijalle! Ihmisen elimistö pystyy huimiin suorituksiin, jos annatte sille vain luvan! Rajoja ei ole, jos ette niitä itse kehitä.

- Liisa